Napoleonin kenraalit -- Davoust, Ney ja Murat -- jotka oleksivat
lähellä tulen piiriä, vieläpä toisinaan pistäytyivät tulessakin,
johtivat useita kertoja tuleen suunnattomien joukkojensa ryhdikkäät
rivit. Mutta päinvastoin kuin mitä kaikissa entisissä taisteluissa
järkähtämättömästi oli tapahtunut, palasivatkin nuo ryhdikkäät rivit
odotetun sanoman asemasta vihollisen paosta _sieltä_ hajanaisin,
säikähtynein laumoin takasin. Kenraalit järjestivät heidät uudelleen,
mutta väki hupeni hupenemistaan. Puolen päivän aikaan lähetti Murat
adjutanttinsa pyytämään Napoleonilta lisäväkeä.
Napoleon istui kummun juurella ja joi totia, kun Muratin adjutantti
nelisti hänen luokseen ja vakuutti, että venäläiset muserretaan, jos
hänen majesteettinsa antaa vielä yhden divisioonan.
-- Apuväkeäkö? -- sanoi Napoleon ankaran ihmettelevänä, aivan kuin ei
olisi käsittänyt adjutantin sanoja ja katsoen kauniiseen, poikamaisen
nuoreen adjutanttiin, jolla oli pitkä, musta kiehkuratukka (samanlainen
kuin Muratillakin).
"Apuväkeä!" ajatteli Napoleon. "Mihin ihmeeseen he pyytävät apuväkeä,
kun heidän käsissään on puolet armeijaa, joka on marssitettu
venäläisten heikkoa, varustamatonta siipeä vastaan!"
-- _Dites au roi de Naples_, -- sanoi Napoleon ankarasti, -- _qu'il
n'est pas midi et que je ne vois pas encore clair sur mon échiquier.
Allez_.[138]
Kaunis, poikamainen nuori adjutantti, joka piti koko ajan kättään
kulmalla, huokasi raskaasti ja ratsasti takasin teurastuspaikalle.
Napoleon nousi, kutsui luokseen Caulaincourtin ja Berthierin ja rupesi
puhelemaan näiden kanssa asioista, jotka eivät koskeneet taistelua.
Keskellä keskustelua, joka alkoi kiinnittää Napoleonin mieltä,
kääntyivät Berthierin silmät erääseen kenraaliin, joka hikisellä
ratsulla nelisti seurueineen kumpua kohti. Tulija oli Belliard.
Laskeuduttuaan ratsunsa selästä tuli hän nopein askelin keisarin luo ja
alkoi kovalla, rohkealla äänellä todistaa, miten välttämättömiä
apujoukot olivat. Hän vannoi kunniansa kautta, että venäläiset ovat
tuhon omia, jos keisari antaa vielä divisioonan.
Napoleon nytkäytti olkapäitään ja mitään vastaamatta jatkoi kävelyään.
Belliard rupesi kovaäänisesti ja vilkkaasti keskustelemaan seurueen
kenraalien kanssa jotka keräytyivät hänen ympärilleen.
-- Te olette liian tulinen, Belliard, -- sanoi Napoleon mennen taas
kenraalin luo. -- Helppo on erehtyä taistelun tuoksinassa. Menkää
takasin ja katsokaa miten asiat ovat ja tulkaa sitte uudelleen tänne.
Belliard ei ollut vielä ehtinyt kadota näkyvistä, kun toiselta taholta
kiisi uusi lähetti taistelutantereelta.
-- _Eh bien qu'est ce qu'il y a_?[139] -- sanoi Napoleon äänellä, josta
kuulosti lakkaamattomasta häiritsemisestä johtunut äreys.
-- _Sire, le Prince_...[140] -- alkoi adjutantti.
-- Pyytää apuväkeä? -- virkkoi Napoleon vihaisesti viitaten kädellään.
Adjutantti kumarsi myöntävästi ja alkoi esittää asiaansa, mutta keisari
kääntyi selin, otti pari askelta, pysähtyi, kääntyi takasin ja kutsui
Berthierin.
-- Täytyy antaa varaväkeä! -- sanoi hän hieman käsiään heilauttaen. --
Kenet sinne lähettäisi, mitä arvelette? -- kysyi hän Berthieriltä,
tuolta _vison que j'ai fait aigle_,[141] kuten hän Berthieriä sittemmin
kutsui.
-- Hallitsija lähettäköön Clapareden divisioonan, -- sanoi Berthier,
joka muisti ulkoa kaikki divisioonat, rykmentit ja pataljoonat.
Napoleon nyökäytti myöntävästi päätään.
Adjutantti ratsasti Clapareden divisioonaan. Muutamien minuuttien
kuluttua läksi nuori kaarti liikkeelle paikaltaan erään kummun takaa,
missä se oli ollut. Napoleon katsoi ääneti samaan suuntaan.
-- Ei, -- sanoi hän äkkiä Berthierille, -- en voi lähettää Claparedeä.
Lähettäkää Friantin divisioona.
Vaikkei ollut mitään etua siitä, että Clapareden asemasta
lähetettäisiin Friantin divisioona, vaan Clapareden käännyttämisestä
takasin ja Friantin lähettämisestä hänen asemastaan koituisi sen sijaan
silminnähtävästi turhaa ajan viivytystä, täytettiin tämä käsky
kuitenkin täsmällisesti. Napoleon ei huomannut, että hän näytteli
joukkojensa suhteen samallaista osaa kuin lääkäri, joka lääkkeillään
vain ehkäisee parantumista, -- osaa, jonka hän käsitti juurta jaksain
ja jota hän osasi oikein arvostella.
Friantin divisioona katosi taistelun savuun samoin kuin muutkin.
Adjutantteja saapui myötäänsä mikä miltäkin taholta ja kaikki puhuivat
aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta samasta asiasta. Kaikki pyysivät
apuväkeä ja kaikki kertoivat, että venäläiset pysyvät paikoillaan ja
syytävät _un feu d'enfer_,[142] joka saa hupenemaan ranskalaisten
joukot.
Napoleon istui ajatuksissaan kenttätuolilla.
Aamusta asti nälissään ollut m-r de Beausset, joka piti
matkustelemisesta, tuli keisarin luo ja rohkeni kunnioittavasti esittää
hänen majesteetilleen, että syötäisiin aamiaista.
-- Toivon, että jo nyt voin onnitella teidän majesteettianne voiton
johdosta, -- sanoi hän.
Mitään vastaamatta pudisti Napoleon päätään kieltävästi. Otaksuen, että
päänpudistus koski voittoa eikä aamiaista, uskalsi m-r de Beausset
huomauttaa leikillisen kunnioittavasti, ettei maailmassa voi olla
semmoisia syitä, jotka voisivat estää syömästä aamiaista, kun sen voi
tehdä.
-- _Allez vous_[143] -- sanoi Napoleon äkkiä synkästi ja kääntyi
poispäin.
Säälin, katumuksen ja riemun autuaallinen hymy säteili herra Beaussetin
kasvoilla, kun hän hiipivin askelin poistui muiden kenraalien pariin.
Napoleonia vaivasi raskas tunne, joka oli samallainen kuin se, jota
aina tuntee onnellinen pelaaja, joka silmittömästi on syytänyt
rahojaan, aina voittanut, vaan yhtäkkiä juuri silloin, kun hän on
tarkoin laskenut kaikki pelin satunnaiset mahdollisuudet, tuntee, että
kuta perinpohjaisemmin hän on punninnut sen kulun, sitä varmempi on
hänen tappionsa.
Sotaväki oli sama, kenraalit samat, samat olivat varustukset, sama oli
suunnitelma, sama myöskin _proclamation courte et énergique_; hän itse
oli entinen ja sen hän tiesi; hän tiesi lisäksi, että hän nyt oli
paljoa kokeneempi ja taitavampi kuin ennen; vihollinenkin oli sama kuin
Austerlitzissa ja Friedlandissa, -- mutta ankara kädenviittaus kuoli
salaperäisen raukeasti.
Kaikki entiset temput, jotka ennen olivat tavallisesti menestyneet:
patterien sijoitus yhteen kohtaan, varajoukkojen ryntäys rintaman
murtamiseksi ja ratsuväen _des hommes de fer_[144] ryntäys, -- kaikkia
näitä temppuja oli jo koeteltu, mutta voittoa ei vain kuulunut, vaan
sen sijaan tuli toinen toisensa perästä tuomaan viestejä kaatuneista
ja haavottuneista kenraaleista, apuväen välttämättömyydestä,
mahdottomuudesta lannistaa venäläisiä ja sotajoukkojen hajoamistilasta.
Ennen oli parin kolmen käskyn, parin kolmen lauseen perästä kiitänyt
marsalkkoja ja adjutantteja riemuitsevin kasvoin onnittelemaan ja
ilmottamaan saaduista voitonmerkeistä: vangeista, joita oli
armeija-osastoittain, _des faissceaux de drapeaux et d'aigles
ennemis_,[145] tykeistä, kuormastoista -- ja Murat oli pyytänyt vain
lupaa laskea ratsuväki kokoamaan kuormastoja. Niin oli tapahtunut
Lodin, Maréngon, Arcolen, Jenan, Austerlitzin, Wagramin ynnä muissa,
ynnä muissa taisteluissa. Nyt oli jokin kumma käynyt hänen joukoilleen.
Vaikka saapui tieto fleschien vallottamisesta, huomasi Napoleon, ettei
tämä ollut sitä, ei lähipitäenkään sitä, mitä aina ennen oli tapahtunut
hänen taisteluissaan. Hän huomasi, että sama tunne, joka vaivasi häntä
itseään, vaivasi myöskin kaikkia häntä ympäröiviä henkilöitä, jotka
olivat kokeneita taistelun johtajia. Kaikki kasvot olivat surullisia,
kaikkien silmät karttoivat toisiaan. Beausset oli ainoa, joka ei
pystynyt käsittämään sitä, mikä parhaillaan oli tekeillä. Napoleon taas
tiesi hyvästi pitkästä sotakokemuksestaan, mitä merkitsivät 8 tuntia
kestäneet suuret pommitukset, jotka eivät olleet tuottaneet ryntääjille
voittoa. Hän tiesi että se oli melkein samaa kuin menetetty taistelu ja
että pieninkin sattuma voisi nyt -- jolloin oli tultu taistelun
häälyvimmälle kohdalle -- voisi tuhota hänet ja hänen sotajoukkonsa.
Kun hän vaelsi ajatuksissaan tämän kummallisen Venäjän sotaretken
kaikkien kohtien läpi, jossa ei oltu voitettu ainoatakaan taistelua,
jossa kahteen kuukauteen ei oltu anastettu lippuja, ei tykkejä eikä
vankeja armeija-osastoittain, kun hän katsoi itseään ympäröivien
henkilöiden umpimielisiin, surullisiin kasvoihin ja kuunteli
tiedonantoja siitä, että venäläiset yhä pitävät puoliaan, -- valtasi
hänet hirveä tunne, tunne semmoinen, joka toisinaan valtaa ihmisen
unennäöissä ja hänen päänsä nousi täyteen ajatuksia satunnaisista
mahdollisuuksista, jotka voivat syöstä hänet tuhoon. Venäläiset voivat
hyökätä hänen vasemman siipensä kimppuun; voivat murtaa hänen
keskustansa; harhaluoti voi surmata hänet itsensä. Kaikki tämä oli
mahdollista. Entisissä taisteluissaan hän oli punninnut vain
menestymisen satunnaisia mahdollisuuksia, nyt sitä vastoin tulvi hänen
mieleensä lukemattomien onnettomien mahdollisuuksien sarjoja ja hän
odotti niitä kaikkia. Niin, nyt tuntui kuin unessa, jolloin ihminen
näkee ilkiön käyvän kimppuunsa ja hän on iskevinään tuota vihollistaan
niin väkevästi, että sen täytyy sortua hänen iskustaan, vaan tunteekin
samassa, että hänen kätensä painuu voimattomana ja kepeänä kuin riepu
ja varman kuoleman kauhu valtaa silloin onnettoman ihmisen.
Se tieto, että venäläiset ovat käyneet Ranskan armeijan vasemman siiven
kimppuun, herätti Napoleonissa tämän kauhun. Hän istui ääneti kummun
juurella kenttätuolillaan pää painuksissa ja kyynärpäät polvia vasten.
Berthier tuli hänen luokseen ja esitti tehtäväksi retken pitkin
rintamaa, jotta omin silmin nähtäisiin, millä kannalla asiat olivat.
-- Mitä? Mitä te sanotte? -- virkkoi Napoleon. -- Käskekää tuomaan
minulle hevonen.
Hän nousi satulaan ja läksi Semenovskojeen. Kautta koko sen alan, jolla
Napoleon liikkui, näkyi verkkaan haihtuvan ruudinsavun seasta sekä
yksittäin että läjittäin verilätäköissä viruvia miehiä ja hevosia. Näin
kauheata jälkeä ja näin suurta kaatuneiden paljoutta niin pienellä
alalla ei Napoleon ollut vielä koskaan nähnyt eikä myöskään yksikään
hänen kenraaleistaan. Tykkien jyminä, joka oli taukoamatta soinut
kokonaista 10 tuntia ja tyyten lyönyt lamaan kuulohermot, loi näylle
erityisen vaikuttavuuden leiman (kuten musiikki liikkumattomia
kuvaryhmiä näytettäissä). Napoleon saapui Semenovskojen kunnaalle ja
näki savun läpi sankkoja sotamiesrivejä, joiden univormujen värit
olivat outoja hänen silmälleen. Ne olivat venäläisiä.
Venäläiset seisoivat tihein rivein Semenovskojen takana ja heidän
tykkinsä mylvivät herkeämättä ja tupruttivat savua pitkin rintamaa.
Taistelua ei enää ollut. Jatkui vain surmaamista, joka ei voinut viedä
mihinkään tulokseen venäläisiä enemmän kuin ranskalaisiakaan. Napoleon
pysäytti hevosensa ja vaipui taas mietteisiinsä, joista hänet herätti
Berthier; hän ei voinut pysähdyttää liikettä, joka kiehui hänen
edessään ja ympärillään ja jota pidettiin hänen johtamanaan ja hänestä
riippuvana ja tämä liike tuntui hänestä ensi kertaa onnistumattomuuden
tähden tarpeettomalta ja kauhealta.
Eräs kenraali ratsasti Napoleonin luo ja uskalsi ehdottaa, että hän
käskisi johtaa taisteluun vanhan kaartin. Ney ja Berthier, jotka
seisoivat Napoleonin vieressä, vaihtoivat keskenään katseita ja
hymyilivät halveksuvasti kenraalin mielettömälle ehdotukselle.
Napoleon laski päänsä alas ja oli kauan aikaa vaiti.
-- _A huit cent lieux de France je ne ferai pas démolir ma garde_![146]
-- sanoi hän, käänsi hevosensa ympäri ja läksi takasin Shevardinoon.