Kauhusta mielettömänä kavahti Pierre jaloilleen ja riensi takasin
patterille kuin ainoaan turvapaikkaan niiltä lukemattomilta kauhuilta,
jotka häntä ympäröivät.
Valliojaan mennessään huomasi Pierre, ettei patterista kuulunut
ammuntaa, mutta että siellä oli joitain salamyhkäisiä ihmisiä. Pierre
ei ehtinyt käsittää, keitä ne olivat ja mitä tekivät. Hän näki
vanhimman everstin viruvan vallilla selin häneen aivan kuin
tarkastellen jotain alhaalta, näki erään sotamiehen, joka riuhtoen
itseään irti miesten käsistä, huusi: "veljet!" ja näki vielä jotain
muuta kummallista.
Hän ei vielä ehtinyt päästä perille siitä, että eversti oli saanut
surmansa, että sotamies, joka huusi: "veljet!" oli joutunut vangiksi ja
että hänen nähtensä oli eräs toinen sotamies lävistetty pistimellä
selästä. Tuskin oli hän hypähtänyt vallihautaan, kun muuan laiha,
keltainen mies, jolla oli naama hiessä ja sininen univormu päällä,
juoksi miekka kädessä häntä kohti jotain huutaen. Koska kumpikaan ei
nähnyt toistaan vastakkain törmätessään, nosti Pierre vaistomaisesti
kätensä puolustukseen ja tarttui samalla toisella kädellään miehen (se
oli ranskalainen upseeri) olkapäähän ja toisella hänen kurkkuunsa.
Upseerilta putosi miekka kädestä ja hän tarttui Pierren niskaan.
Muutaman sekunnin he katsoivat säikähtynein silmin toistensa outoja
kasvoja eikä kumpikaan tiennyt, mitä he tekivät tai mitä tehdä. "Minäkö
olen joutunut vangiksi vai hänkö on minun vankini?" ajatteli kumpikin.
Mutta ranskalainen upseeri näytti taipuvan uskomaan, että vangiksi oli
joutunut hän itse, sillä Pierren vankka käsi, jota kauhu terästi,
kouristi yhä lujemmin ja lujemmin hänen kurkkuaan. Ranskalainen oli
juuri sanomaisillaan jotain, kun samassa vingahti kamalasti aivan
heidän päittensä kohdalla tykinluoti ja Pierrestä tuntui, että
ranskalaiselta upseerilta katkasi pään: niin nopeasti painoi Pierre sen
alas.
Pierre myöskin taivutti päätään ja irrotti kätensä. Joutamatta enää
ajattelemaan, kumpi oli toisensa vanki, juoksi ranskalainen takasin
patterille, vaan Pierre läksi rientämään alas rinnettä kompastellen
kuolleisiin ja haavottuneisiin, jotka tuntuivat tarttuvan hänen
jalkoihinsa. Mutta hän ei ehtinyt alas, kun häntä vastaan juoksi
sankkoja venäläisparvia, jotka kaatuen ja kompastellen ja iloisesti
huutaen riensivät patterille. (Tämä hyökkäys oli se, jonka Jermolof
luki ansiokseen, koska, kuten hän sanoi, vain hänen urhokkuutensa ja
onnistumisensa kautta voitiin suorittaa tämä urotyö ja tämä oli myöskin
se hyökkäys, jossa hän oli muka kylvänyt kummulla Yrjön ristejä, joita
hänellä oli ollut taskussa).
Ranskalaiset, jotka olivat vallanneet patterin, päätyivät pakoon.
Meidän joukkomme ajoivat hurraa-huudoin ranskalaiset niin kauaksi
patterin taa, että oli vaikea saada heidät pysähtymään.
Pattereilta kuletettiin vankeja, joiden joukossa oli myöskin eräs
haavottunut ranskalainen kenraali, jonka ympärillä kulki upseereja.
Haavottuneiden joukot, joissa oli sekä Pierren tuttuja että
tuntemattomia, venäläisiä ja ranskalaisia, kulkivat ja ryömivät
kärsimysten murjomin kasvoin patterilta; joitakuita kannettiin
paareilla. Pierre nousi kummulle, jossa hän viipyi toista tuntia, mutta
siitä toveripiiristä, joka oli ottanut hänet jäsenekseen, hän ei
tavannut enää ketään. Paljon oli kuolleita, joita hän ei tuntenut. Ani
harvoja vain hän tunsi. Nuori upseeri istua kyyhötti ennallaan vallin
laidalla verilätäkössä. Punanaamainen sotamies liikahteli vielä vähän,
mutta siitä huolimatta häntä ei oltu korjattu. Pierre juoksi alas.
"Ei, nyt ne hylkäävät tämän; nyt ne kauhistuvat sitä mitä ovat
tehneet!" ajatteli Pierre päämäärättä suunnaten kulkunsa
taistelutantereelta poistuvien paariryhmien perästä.
Mutta aurinko, jonka eteen oli noussut paksu savu, oli korkealla ja
etupuolella, varsinkin vasemmalla Semenovskin kohdalla kiehui jotain
savun seassa ja taiston ryske, pauhu ja kanuunain jymy kiihtyi
vimmatuksi kuin ihminen, joka menehtymäisillään huutaa viimeisin
voiminsa.