Kenraali, jonka jälestä Pierre ratsasti, laskeutui alas kummulta ja
kääntyi rutosti vasemmalle, jonka johdosta Pierre kadotti hänet
näkyvistään ja joutui jalkajoukkojen riveihin, jotka marssivat hänen
edessään. Hän yritteli päästä miesjoukon keskestä milloin eteenpäin,
milloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta sotamiehiä oli kaikkialla
ja kaikkien kasvoilla oli yhtä huolestunut piirre jostain
näkymättömästä, mutta kaikesta päättäen hyvin tärkeästä asiasta. Kaikki
silmäilivät yhtä tyytymättömän kysyvästi tuohon valkolakkiseen mieheen,
joka oli yhtäkkiä hevosineen ilmestynyt tungeksimaan heidän keskeensä.
-- Ei saa ajaa keskellä pataljoonaa! -- huusi hänelle eräs joukosta.
Eräs toinen tyrkkäsi hänen hevostaan pyssynperällä, jonka johdosta
Pierre kyykistyi satulankaarta vasten ja tuskin kyeten hillitsemään
tyrkkäyksestä reutoilevaa hevostaan ratsasti joukon edelle, missä oli
väljää.
Hänen edessään oli silta, jolla oli ampuvia sotamiehiä. Pierre ratsasti
näiden luo. Hän oli saapunut tietämättään Kolotshan yli menevälle
sillalle, joka oli Gorkin ja Borodinon välisellä tiellä ja jota vastaan
taistelun ensi vaiheen aikana (Borodinon vallotettuaan) ranskalaiset
nyt ryntäilivät. Pierre näki, että hänen edessään oli silta ja että
sillan kummallakin puolen ja sillä niityllä, jota hän ei eilen ollut
nähnyt savun tähden, sotamiehet toimiskelivat jotain heinäkasoissa.
Mutta vaikka ammunta kaikui lakkaamatta juuri tältä paikalta, ei hänen
päähänsä pälkähtänyt, että tässä juuri oli taistelutanner. Hän ei
kuullut luotien vinkunaa, kun ne kaikilta puolin huristivat hänen
päänsä päällitse, ei nähnyt vihollista, joka oli joen toisella puolen
eikä hyvään aikaan huomannut kaatuneita eikä haavottuneita, vaikka
useita kaatui hänen lähellään. Hän katseli hymyilevin kasvoin
ympärilleen.
-- Mitä se tuo ajelee täällä rintaman edessä? -- huusi taas joku
hänelle.
-- Aja oikealle, vasemmalle... -- huudettiin hänelle.
Pierre ratsasti oikealle ja kohtasi aivan odottamattaan tutun upseerin,
joka oli kenraali Rajevskin adjutantti. Tämä loi vihaisen katseen
Pierreen ja oli nähtävästi hänkin kiljasemassa jotain Pierrelle, jonka
hän samassa kuitenkin tunsi ja sen sijaan nyökäytti hänelle päätään.
-- Mikä teidät on tuonut tänne? -- kysäsi hän ja alkoi ratsastaa
poispäin.
Pierre, joka tunsi, ettei hän ollut oikeilla paikoilla ja ettei hänellä
ollut mitään tekemistä, pelkäsi taas häiritsevänsä jotakuta, josta
syystä hän ratsasti adjutantin perästä.
-- Tännekö, kuinka niin? Saanko olla mukananne? -- kysyi hän.
-- Odottakaa hetkinen, -- vastasi adjutantti, joka samassa kiisi erään
niityllä seisovan paksun everstin luo, sanoi tälle jotain ja palasi
sitte takasin Pierren luo.
-- Miksi te olette tulleet tänne, kreivi? -- kysyi hän hymyillen
Pierreitä. -- Uteliaisuudestako?
-- Niin, niin, -- vastasi Pierre.
Samassa kiersi adjutantti hevostaan syrjään ja ratsasti etemmä.
-- Täällä ei Luojan kiitos ole mitään hätää -- sanoi adjutantti, --
vaan Bagrationilla käy vasemmalla siivellä tuima ryske.
-- Niinkö? -- virkkoi Pierre. -- Missä päin?
-- Lähtekää kanssani kummulle. Sieltä näemme. Meidän patterissamme
menee vielä mukiin, -- sanoi adjutantti.
-- Lähdetään vain, -- vastasi Pierre ympärilleen katsellen ja etsien
silmillään ratsupalvelijaansa.
Nyt vasta näki Pierre ensi kerran haavottuneita, joista osa kompuroi
jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla niityllä, jossa oli lemuavia
heinärukoja ja jolla hän oli eilen ajanut, virui eräs sotamies pää
pahasti retkallaan, liikkumattomana ja päähine syrjään singahtaneena.
-- Miksi tuota ei ole korjattu? -- alkoi Pierre, mutta huomattuaan
adjutantin vilkasevan samannepäin ankaran näköisenä ei Pierre sanonut
ajatustaan loppuun.
Kun Pierre ei löytänyt ratsupalvelijaansa, läksi hän yksin adjutantin
kanssa ratsastamaan alavaa niittyä pitkin Rajevskin kukkulalle. Pierren
hevonen jäi vähäväliä jälelle adjutantista.
-- Te, kreivi, ette varmaankaan ole tottuneet ratsastamaan? -- virkkoi
adjutantti.
-- Meneehän tämä kyllä mukiin, mutta hevonen näkyy jostain syystä
hypähtelevän, -- sanoi Pierre ihmetellen.
-- Hoo!... Sehän on haavottunut, -- virkkoi adjutantti, -- oikea
etujalka polven yläpuolelta. Luoti varmaankin on katkaissut.
Onnittelen, kreivi _le baptême du feu_.[136]
Ratsastettuaan savussa kuudennen armeijaosaston halki tykistön jälestä,
joka oli siirretty etualalle ja joka ammuskeli kiivaasti, tulivat he
erääseen metsikköön. Metsikössä oli viileää, hiljaista ja syksyn haju.
Pierre ja adjutantti laskeutuivat hevosiltaan ja nousivat jalkasin
mäelle.
-- Onko kenraali täällä? -- kysyi adjutantti päästyään kummun juurelle.
-- Oli äskenikään, vaan läksi tuonne, -- vastattiin hänelle oikealle
osottaen.
Adjutantti katsahti Pierreen aivan kuin ymmällä, mihin nyt veisi hänet.
-- Älkää olko millännekään, -- sanoi Pierre. -- Jos saa, niin nousen
kummulle.
-- Menkää vain, sieltä näkee kaikki eikä ole kovin vaarallistakaan.
Minä tulen sitte teitä hakemaan.
Pierre läksi patterille, vaan adjutantti ratsasti edelleen. Sen koommin
he eivät toisiaan nähneet ja vasta kauan jälkeenpäin sai Pierre kuulla,
että sama adjutantti oli sinä päivänä menettänyt kätensä.
Kumpu, jolle Pierre nousi, oli se kuuluisa (jälestäpäin sai se
venäläisten kesken tunnetun kumpupatterin eli Rajevskin patterin nimen,
vaan ranskalaisten kesken nimet _la grande redoute, la fatale redoute,
la redoute centre_)[137] paikka, jonka juurella kaatui kymmeniä tuhansia
miehiä ja jota ranskalaiset pitivät aseman tärkeimpänä kohtana.
Tämän redutin muodosti jättiläishautakumpu, jonka kolmelle rinteelle
oli kaivettu valliojia. Valliojiin oli sijotettu kymmenen tykkiä,
joista ammuttiin. Hautakummun molemmilla puolin oli samassa linjassa
niinikään tykkejä, joista ammuttiin lakkaamatta. Vähän matkan päässä
tykkien takana seisoi jalkaväkeä. Hautakummulle noustessaan ei Pierre
voinut ollenkaan aavistaa, että tämä vähäpätöisillä valliojilla
varustettu paikka, jolle oli asetettu ja jolta ampui muutamia tykkiä,
oli taistelun tärkein paikka.
Pierrestä tuntui päinvastoin, että tämä paikka (juuri sen tähden, että
hän oli siinä) oli taistelukentän vähäpätöisimpiä paikkoja.
Kummulle päästyään istahti Pierre patteria ympäröivän valliojan päähän
ja itsetiedottoman iloisesti hymyillen alkoi katsella, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Toisinaan Pierre nousi ylös ja sama hymy
kasvoilla käveli edestakasin patterilla koettaen olla häiritsemättä
sotamiehiä, jotka latasivat ja vierittivät tykkiä ja jotka lakkaamatta
juoksivat hänen ohitsensa laukkuja ja kuulia kantaen. Patterin tykeistä
ammuttiin myötäänsä, pauke oli huumaavaa ja ruudin savu kietoi
vaippaansa koko lähiseudun.
Sen raskaan mielialan sijasta, joka vallitsi jalkaväen varajoukkojen
sotamiesten keskuudessa, tuntui täällä patterilla, missä pieni joukko
sotaväkeä hääriskeli työssään ja oli erotettu muista valliojan kautta,
olevan vallalla eheä ja kaikille yhteinen toverillinen virkeys.
Pierren kömpelön vartalon ja valkean lakin ilmestyminen vaikutti alussa
vastenmielisesti sotamiehiin. Kulkiessaan hänen ohitsensa mulkoilivat
nämä oudostellen ja hieman pelätenkin hänen vartaloansa. Vanhin
tykistöupseeri, pitkä, korkeakoipinen ja rokonrikkoma mies oli
menevinään katsomaan laitimaista tykkiä, mutta tulikin Pierren luo ja
katseli häntä kummastellen.
Eräs nuori, pyöreäkasvoinen upseerin naskali, joka oli vielä ihan lapsi
ja nähtävästi vast'ikään koulusta päässyt ja joka hoiti erittäin
huolellisesti kahta hänen huostaansa uskottua tykkiä, sanoi Pierrelle
lujasti:
-- Herra, sallikaa käskeä teitä pois tieltä, täällä ei saa olla.
Sotamiehet pudistelivat paheksuvasti päätään, kun he katsoivat
Pierreen. Mutta kun kaikki vähitellen tulivat huomaamaan, ettei tuo
valkotakkinen mies ollenkaan tehnyt mitään pahaa, vaan päinvastoin joko
istuskeli hiljaa vallin korvalla tai arasti hymyillen ja kohteliaasti
tehden tietä sotamiehille käveli pitkin patteria kuulien vinkuessa yhtä
levollisena kuin jossain kaupungin puistossa, alkoi vastahakoinen
karsaus muuttua häntä kohtaan suopeaksi ja leikilliseksi kohteluksi,
samanlaiseksi jota sotamiehet osottavat elukoitaan: koiria,
kukkoja, pukkeja ja yleensä niitä elukoita kohtaan, joita tapaa
sotaväkiosastojen mukana. Sotamiehet ottivat Pierren ajatuksissaan
tuotapikaa toveripiirinsä jäseneksi ja antoivat hänelle oman nimen. He
sanoivat häntä "meidän bariniksi" ja laskivat hänestä hyväntahtoista
pilaa keskuudessaan.
Eräs tykinluoti suhahti parin askeleen päähän Pierrestä ja ryöpytti
multaa ympäriinsä. Multaa vaatteistaan pudistellen katsoi Pierre
hymyillen ympärilleen.
-- Eikö teitä, barin, tosiaankaan pelota? -- sanoi hänelle eräs
punanaamainen, harteva sotamies valkeita terveitä hampaitaan
välkytellen.
-- Pelottaakos sinua? -- kysyi Pierre.
-- Kylläpä tietenkin! -- vastasi sotamies. -- Ei se armoa anna eikä
säästä. Kun rouhasee, niin suolet pellolle. Pakostakin pelkää, --
lisäsi hän nauraen.
Muutamia sotamiehiä pysähtyi Pierren eteen iloisin, suopein kasvoin. He
eivät näyttäneet aavistaneen, että hän puhelisi, kuten muutkin ja tämä
huomio sai heidät suuresti ilostumaan.
-- Me teemme vain sotamiehen käskettyä työtä, vaan ihme on, että
barinkin... Sepä vasta on barin!
-- Paikoillenne! -- kiljasi nuori upseeri Pierren ympärille
kokoontuneille sotamiehille.
Tämä nuori upseeri oli nähtävästi ensi tai toista kertaa
virkatoimessaan ja senvuoksi puhutteli hän sekä sotamiehiä että
päälliköitään erityisen täsmällisesti ja muodollisen tarkasti.
Tykkien jyske ja kiväärien räiske yltyi yltymistään kautta koko kentän,
mutta varsinkin vasemmalla Bagrationin fleschien puolella. Savun
tähden ei siltä paikalta, jossa Pierre oli, nähnyt melkein mitään.
Sitäpaitsi sen piirin toiminnan tarkastaminen, jonka keskuudessa
Pierre oli ja joka oli muista erillään, vei koko hänen huomiokykynsä.
Hänen ensimäinen itsetiedottoman reipas innostuksensa, jonka
taistelutantereen näky ja äänet olivat synnyttäneet, oli nyt muuttunut
varsinkin niityllä viruneen yksinäisen sotamiehen näkemisestä toiseksi.
Vallin rinteellä istuessaan oli hän tehnyt huomioita ympärillään
liikkuvien henkilöiden kasvonpiirteiden johdosta.
Kymmenettä käydessä kannettiin patterilta parisenkymmentä miestä. Kaksi
tykkiä oli särkynyt ja yhä tiheämmin oli patteriin alkanut osua
tykinluotia ja vingahdella kiväärinkuulia. Mutta patterin väki ei
näyttänyt sitä huomaavankaan. Kaikilta puolin kuului iloista
puheensorinaa ja sukkeluuksia.
-- Nyt se tulee! -- huusi eräs sotamies kranaatille, joka vonkuen
läheni patteria.
-- Yli menee! Jalkaväkeen! -- lisäsi hohottaen toinen huomatessaan,
että kranaatti lensi yli ja putosi varaväen riveihin.
-- Tunnetko ennestään? -- nauroi kolmas eräälle musikalle, joka
kyykistyi lentävän tykinluodin alla.
Muutamia sotamiehiä kokoutui vallin luo katselemaan, mitä alhaalla
tapahtui.
-- Ketjunkin ovat jo poistaneet, näetkö. Takasin ovat menneet, --
puhelivat he vallin yli osottaen.
-- Pitäkää huoli omasta asiastanne, -- kiljasi heille eräs vanha
ali-upseeri. -- Jos ovat poistuneet, niin on takana tekemistä.
Samassa tarttui ali-upseeri erään sotamiehen olkapäähän ja tyrkkäsi
häntä polvellaan. Kuului naurun hohotusta.
-- Viidettä tykkiä siirtämään! -- huudettiin.
-- Yht'aikaa, miehissä, hei! -- kuului reippaita huudahduksia tykkiä
vierittävien joukosta.
-- Ai, meidän barinilta oli vähällä sipaista lakin! -- nauroi Pierrelle
punanaamainen veitikka hampaitaan näyttäen. -- Senkin härhättäjä, --
lisäsi hän nuhtelevasti, kun tykinluoti samassa iski pyörään ja
sotamiehen jalkaan.
-- No, repolaiset! -- nauroi toinen nostokkaille, jotka arkaillen
tulivat patterille haavotettuja hakemaan.
-- Onkos puuro paksua? Vai niin, varikset, vai jo jäykistää! --
huudettiin nostokkaille, jotka käpelehtivät sotamiehen vieressä, jolta
luoti oli reväissyt jalan.
-- No, ukkoset utalat, -- irvistettiin musikoille. -- Ei näytä olevan
mielityötä!
Pierre huomasi, että jokaisen osuneen tykinluodin ja jokaisen
haavottuneen tai kaatuneen miehen perästä sotamiesten reippaus
kasvamistaan kasvoi.
Oli kuin jokaisen sotamiehen kasvoilta olisi leimahdellut kuin
lähenevästä ukkospilvestä toinen toistaan kirkkaampia ja tihenemistään
tiheneviä salassa syttyvän tulen salamoita.
Pierre ei katsonut eteensä taistelutantereelle eikä häntä haluttanut
tietääkään, mitä siellä tapahtui: hän oli kokonaan kiintynyt
tarkastamaan tuota sotamiesten parissa syttymistään syttyvää tulta,
joka alkoi (hän tunsi sen) leimahdella myöskin hänen rinnassaan.
Kello kymmenen aikaan vetäytyi takasin jalkaväki, joka oli ollut
pensaikossa ja Kamenka-joen varsilla. Patterilta näki, miten he
juoksivat sen sivu kantaen kivääreillään haavottuneita. Eräs kenraali
saapui seurueineen kummulle ja puhuteltuaan hetken aikaa everstiä sekä
vihaisesti katsahdettuaan Pierreä laskeutui takasin alas. Hän oli
käskenyt patterin takana seisovan jalkaväen varaväen laskeutumaan
pitkälleen, jotteivät olisi liiaksi luotien ylettyvissä. Heti tämän
jälkeen kuului jalkaväen riveistä oikealta puolen patteria rummun
pärrytystä ja komennushuutoja ja patterilta näkyi, miten jalkaväen
rivit liikahtivat eteenpäin.
Pierre katseli vallin yli. Yhdet kasvot pistivät erityisesti hänen
silmiinsä. Se oli nuori, kalpeakasvoinen upseeri. Hän kulki takaperin
miekka maata kohden ojennettuna ja levottomasti ympärilleen katsellen.
Jalkaväen rivit peittyivät savuun, josta kuului niiden pitkäveteistä
huutoa ja tiheää kiväärinammuntaa. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi
sieltä joukko haavottuneita ja paaria. Patteriin alkoi yhä tiheämmin
tuiskuta tykinluotia. Muutamia sotamiehiä virui haavoissaan. Tykkien
ympärillä häärivät sotamiehet entistään toimeliaampina ja virkeämpinä.
Ei kukaan välittänyt enää Pierrestä. Parisen kertaa oli hänelle
ärjäisty vihaisesti, että hän oli tiellä. Vanhin upseeri kulki synkin
kasvoin, pitkin ja nopein askelin tykiltä toiselle. Sotamiehet antoivat
patruunia, käännähtelivät, latasivat ja tekivät tehtävänsä jännitetyn
keikarimaisesti. He hypiskelivät kulkiessaan kuin vivut olisivat heitä
viskoneet.
Ukkospilvi oli lähennyt ja kirkkaana paloi kaikkien kasvoilla se tuli,
jonka syttymistä Pierre oli silmällä pitänyt. Hän seisoi vanhimman
upseerin rinnalla. Nuori upseeri lennähti käsi kulmalla vanhimman luo.
-- Saan ilmoittaa kunnioittaen, herra eversti, että vain kahdeksan
panosta on jälellä, käskettekö jatkamaan tulta? -- sanoi hän.
-- Kartessi! -- kiljasi vanhin upseeri hänelle vastaamatta ja vallin
yli tähystäen.
Samassa tapahtui jotain. Nuori upseeri voihkasi ja pyörähti istualleen
maahan kuin lennosta ammuttu lintu. Kaikki kääntyi Pierren silmissä
kummalliseksi, epäselväksi ja synkäksi.
Tykinluotia tuiskusi taukoamatta, iski rintavarustukseen, sotamiehiin
ja tykkeihin. Pierre, joka ei ollut tähän asti kuullut näitä ääniä,
kuuli nyt ainoastaan niitä. Patterin oikealla puolella juoksi
sotamiehiä hurraten taaksepäin, kuten Pierrestä tuntui, eikä eteenpäin.
Tykinluoti iski vallin laitaan, jonka edessä Pierre seisoi, tuiskutti
multaa ja hänen silmissään vilahti musta pallo. Nostokkaat, jotka
aikoivat nousta patterille, juoksivat takasin.
-- Joka tykkiin kartessia! -- huusi upseeri.
Ali-upseeri riensi vanhimman upseerin luo ja supatti peloissaan (kuten
palvelija ilmottaa päivällispöydässä isännälle, ettei vaadittua viiniä
enää ole), ettei panoksia enää ollut.
-- Rosvot, mitä tekevät! -- ärjäsi upseeri Pierreen päin kääntyen.
Vanhimman upseerin kasvot olivat punaiset ja hikiset ja hänen ankarat
silmänsä säihkyivät.
-- Juokse varaväkeen, tuo laatikoita! -- kiljasi hän vihaisesti Pierreä
silmäillen sotamiehelleen.
-- Minä lähden, -- sanoi Pierre.
Mitään vastaamatta läksi upseeri pitkin askelin toiselle suunnalle.
-- Älkää ampuko... Odottakaa! -- huusi hän. Sotamies, jota oli käsketty
käydä hakemassa laatikoita, törmäsi Pierreä vasten.
-- Ah, barin, ei täällä ole sinun paikkasi, -- virkkoi hän ja juoksi
alas.
Pierre läksi juoksemaan sotamiehen perästä kiertäen paikan, jossa nuori
upseeri istui.
Yksi, toinen, kolmas tykinluoti lensi hänen ylitsensä, iski eteen,
sivuille, taakse. Pierre saapui alas. "Mihin olen menossa?" muisti hän
äkkiä vihreiden laatikkojen luo päästyään. Hän pysähtyi epäröiden
miettimään, jatkaako matkaa vai palata takasin. Yht'äkkiä heitti kauhea
sysäys hänet selkäperin maahan. Samassa silmänräpäyksessä valaisi hänet
suuri tulenleimahdus ja yhtäperää kuului hirveä, korvia särkevä
räjähdys, räiskettä ja vinkunaa.
Toinnuttuaan huomasi Pierre istuvansa maassa käsivaroin selkänojassa.
Laatikko, jonka luona hän oli seissut, oli kadonnut. Kärventyneellä
nurmella virui hujanhajan vain vihreitä, mustuneita laudankappaleita ja
riepuja ja eräs hevonen nelisti hänen luotaan riipattavin
aisankappalein, vaan toinen virui, kuten Pierrekin, maassa ja korisi
pitkään ja vihlovasti.