Palattuaan ruhtinas Andrein luota Gorkiin käski Pierre
ratsupalvelijansa valmistamaan hevoset ja herättämään hänet aikaseen
aamulla. Sitte hän laskeutui vuoteeseen, jonka Boris oli valmistanut
hänelle nurkkaan väliverhon taa ja nukahti.
Kun Pierre heräsi seuraavana aamuna, ei tuvassa enää ollut ketään.
Pienien ikkunojen lasit helisivät. Ratsupalvelija seisoi vuoteen
vieressä häntä nykimässä.
-- Herra kreivi, herra kreivi, herra kreivi... -- jankkasi
ratsupalvelija Pierreen katsomatta nähtävästi kadotettuaan toivonsa
saada hänet hereille ja lujasti harteista nykien.
-- Mitä? Joko? -- virkkoi Pierre herättyään.
-- Suvaitkaa kuulla ammuntaa, -- sanoi ratsupalvelija, entinen
sotamies, -- kaikki herrat ovat jo lähteneet, itse hänen armonsakin
ajoi aikoja sitte sivu.
Pierre pukeutui nopeasti ja kiiruhti ulos. Ilma oli selkeä, raikas,
täynnä kasteen tuoksua ja iloa. Aurinko, joka juuri oli kurkistautunut
näkyviin pilven takaa, pursusi pilven taittamia säteitään vastapäätä
olevan kadun kattojen yli tielle, jonka pölyä kaste kattoi, talojen
seinille ja ikkunoihin sekä Pierren hevosiin, jotka seisoivat tuvan
vierustalla. Pihalta kuului tykkien jyske tavattoman kumealta. Katua
kiisi eräs adjutantti kasakka jälessä.
-- Joutukaa, kreivi, joutukaa! -- huusi adjutantti.
Käskettyään tuomaan hevoset jälestään läksi Pierre katua pitkin
kummulle, josta hän oli eilen katsellut taistelukenttää. Kummulla oli
joukko sotilashenkilöltä, kuului esikunta-upseerien ranskankielistä
puhelua ja näkyi Kutusovin harmaa pää valkeine, punaraitaisine
lakkineen, sekä harmaa niska, joka upposi harteisiin. Kutusof katseli
näköputkella eteensä maantielle.
Noustuaan rappuja myöten kummulle katsahti Pierre eteensä ja lumoutui
ihastuksesta suuremmoisen näköalan avautuessa silmälle. Se oli sama
näköala, jota hän eilen oli ihaillut samalta kummulta. Mutta nyt oli
koko seutu täynnä sotaväkeä ja ruudinsavua ja helakan auringon viistot
säteet, jotka paistoivat vasemmittain Pierren takaa, loivat siihen
kullan ja vaalavan punasen hohdetta ja tummia pitkiä varjoja. Etäiset
metsät, jotka kehystivät näköalan äärtä ja olivat kuin jostain
kallisarvoisesta kellanvihreästä kivestä silvottuja, siinsivät
aaltoavana viivana taivaanrannalla. Niiden lomitse lipui Valujevan
takana suuri Smolenskin maantie, joka kiehui sotaväkeä. Lähempänä
kuulsi kullankarvaisia peltoja ja viidakoita. Kaikkialla -- etualalla,
vasemmalla ja oikealla -- näkyi sotaväkeä. Kaikki tuntui eloisalta,
majesteetilliselta ja odottamattomalta. Eniten ihmetytti Pierreä
kuitenkin taistelutantereen näky, Borodino ja Kolotsha-joen kummallakin
puolen olevat notkot.
Kolotshan yllä, Borodinossa ja tämän kummallakin puolen, varsinkin
vasemmalla siinä kohden, jossa suoperärantainen Voina laskee
Kolotshaan, seisoi sitä sumua, joka sulaa, hälvenee ja kuultaa
kirkkaassa auringon nousussa ja luo lumoavat värit ja piirteet
kaikkeen, mikä näkyy sen läpi. Sumuun yhtyi ruudinsavua ja tätä sumua
ja savua halkoivat aamuvalojen välkkyvät salamat kiitäen milloin veden
pintoja, milloin kasteessa, milloin pitkin pistimiä, joita tuhansittain
liikkui rannoilla ja Borodinossa. Sumun läpi siinsi valkea kirkko,
siellä täällä Borodinon kylän kattoja tai sankkoja sotamiesjoukkoja,
vihreitä laatikkoja ja tykkiä. Ja kaikki, minkä silmä näki, liikkui tai
ainakin näytti liikkuvan, sillä sumu ja savu hiipi koko seudun yli.
Kuten Borodinon seudun alavuuksilla, joita verhosi sumu, samoin siitä
ulompana, ylempänä ja varsinkin vasemmalla tupsahteli pitkin koko
linjaa metsien kätköistä, pelloilta, notkoista ja kumpujen harjoilta
milloin yksityisiä, milloin parvittain, toisinaan tiheään ja aivan kuin
ihan ilman mitään alkua ja itsestään tykkien savuhattaroita, jotka
ensin pulleina paisuivat, sitte kasvoivat ja laajenivat ja tuprusivat
ja viimein sulivat yhteen pilviksi.
Ruudinsavu ja tykkien pauke loivat näköalan varsinaisen komeuden, niin
kummalta kuin se tuntuukin.
_Puh!_ -- pamahti äkkiä, pyöreä, kiinteä savupilvi jossa väreili
punasinerviä, harmaita ja maidon valkeita värejä ja _pumm!_ -- pamahti
tuokioisen kuluttua saman savupilven keskestä.
Puh, puh! -- hulmahti kaksi pilveä, jotka kiistasivat keskenään ja
hajosivat toisiinsa ja pumm, pumm! -- vahvistivat pamahdukset sen,
minkä silmät olivat nähneet. Pierre katseli ensimäistä savukierrettä,
joka häipyi hänen silmistään pyöreänä, tiiviinä pallona, vaan samassa
ilmestyi sen sijaan useita savupalloja, jotka alkoivat loitota pilvinä.
"Puh, (hetken perästä) puh, puh!" -- pelmahti vielä kolme, neljä
savukierrettä ja jokaiseen kajahti yhtä pitkän väliajan perästä
juhlallinen, jykevä ja uskollinen "pum ... pum, pum!" Väleensä tuntui,
että savukierteet kiisivät, väleensä taas, että ne pysyivät paikallaan,
jolloin metsät, niityt ja välkkyvät pistimet kulkivat niiden ohi.
Vasemman puoleisilta niityiltä ja pensastoista kimpuili noita paksuja
savukierteitä, joita seurasi jykeviä kumahduksia, vaan lähempää
notkoista ja metsiköistä sinkoili kiväärien pieniä, hajallisia
savuhattaroita, joista myöskin kuului pamahduksia. "Erra-ta-ta-taa!" --
räiskyivät kiväärit tiheään, mutta säännöttömästi ja heikosti tykkien
laukauksiin verraten.
Pierren teki mieli päästä sinne, mistä noita savuja näkyi ja missä
pistimet välkkyivät, mistä kuului eloa, liikettä ja kaikui pamahduksien
tulva. Hän katsahti Kutusoviin ja tämän seurueeseen verratakseen
mielialaansa muiden tunteisiin. Kaikki katsoivat samoin kuin hänkin ja,
kuten hänestä näytti, samallaisin tuntein eteensä taistotantereelle.
Kaikkien kasvoilla hohti se kätkössä hehkuva tunteen lämpö (_chaleur
latente_), jonka Pierre oli eilen huomannut ja josta hän oli päässyt
täyteen selvyyteen keskustelunsa jälkeen ruhtinas Andrein kanssa.
-- Lähde, veikkonen, lähde, Kristus kanssasi, -- virkkoi Kutusof
silmiään taistelutantereesta heittämättä eräälle kenraalille, joka
seisoi hänen vieressään.
Käskyn saatuaan kenraali läksi ja kulki Pierren ohi.
-- Ylimenopaikalle! -- vastasi kenraali kylmästi ja karskisti erään
esikunta-upseerin kysymykseen, minne hän oli lähdössä.
"Minä, minä myös," ajatteli Pierre ja läksi samanne päin kuin
kenraalikin.
Kenraali riensi hevosen selkään, jonka muuan kasakka toi hänelle.
Pierre meni ratsupalvelijansa luo, joka piteli hänen hevosiaan.
Kysyttyään mikä hevosista oli tasaisin, hän nousi sen selkään, tarttui
kiinni harjaan, pinnisti kantapäänsä hevosen kylkiä vasten, että
jalkaterät suipottivat ulospäin ja tuntien, että hänen silmälasinsa
olivat tipahtamaisillaan ja ettei hän kykene irrottamaan käsiään
harjasta ja ohjista, hän ratsasti kenraalin perästä herättäen hymyä
esikunta-upseereissa, jotka kummulta katsoivat hänen menoaan.