XXV.

Upseerit aikoivat hyvästellä, mutta ruhtinas Andrei, aivan kuin häntä

ei olisi haluttanut jäädä kahden kesken ystävänsä kanssa, pyysi heitä

jäämään ja istumaan ja juomaan teetä. Tuotiin jakkaroita ja teetä.

Upseerit katselivat hieman ihmetellen Pierren paksua, kookasta vartaloa

ja kuuntelivat Moskovan kuulumisia ja kertomusta meidän joukkojemme

sijotuksesta, joka hänen oli onnistunut nähdä. Ruhtinas Andrei oli

ääneti ja hänen kasvonsa olivat niin tylyn näköiset, että Pierre puheli

enimmäkseen hyväntahtoiselle pataljoonan päällikölle Timohinille.

-- Oletko sinä sitte päässyt perille koko asemasta? -- keskeytti hänet

ruhtinas Andrei.

-- Olen, mitenkä niin? -- kysyi Pierre. -- Kun en ole sotilas, en voi

sanoa ymmärtäneeni täydellisesti, mutta joka tapauksessa olen saanut

käsityksen yleisestä asemasta.

-- _Eh bien vous êtes plus avancé que qui cela soit_,[104] -- sanoi

ruhtinas Andrei.

-- Mitä? -- virkkoi Pierre hämillään katsoen ruhtinas Andreihin

silmälasien yli. -- Mitä te arvelette Kutusovin nimityksestä? -- kysyi

hän.

-- Olin hänen nimityksestään hyvin mielissäni, siinä kaikki, mitä

tiedän, -- vastasi ruhtinas Andrei...

-- Sanokaapas, mikä on teidän mielipiteenne Barclay de Tollysta?

Moskovassa puhuttiin hänestä senkin seitsemät jutut. Miten te häntä

arvostelette?

-- Kysy noilta, -- sanoi ruhtinas Andrei osottaen upseereihin.

Pierre käänsi kunnioittavan kysyvästi hymyillen silmänsä Timohiniin.

-- Maailma on nähnyt, herra kreivi, miten hänen armonsa on menetellyt,

-- virkkoi Timohin arasti ja myötäänsä vilkuen rykmenttinsä

päällikköön.

-- Mitenkä niin? -- kysyi Pierre.

-- No, esimerkiksi polttopuun ja rehun suhteen. Sventsianista saakka

peräytyessä ei saanut koskea edes puunvarpua, ei heinänkortta eikä

mitään. Mutta meidän peräytyessämme jäi tietysti kaikki _hänelle_, eikö

niin herra ruhtinas? -- sanoi hän ruhtinaalleen. -- Uskallappas vain

koskea! Meidän rykmentistämme joutui kaksi upseeria oikeuteen

semmoisista teoista. Ja kun kerran hänen armonsa on minkä tehnyt, pysyy

se semmoisena.

-- Miksi hän on antanut kiellon?

Timohin katseli neuvottomana ympärilleen käsittämättä, mitä vastata

tähän kysymykseen. Pierre teki saman kysymyksen ruhtinas Andreille.

-- Siksi, ettei joutuisi häviöön maa, jonka olemme jättäneet vihollisen

käsiin, -- vastasi ruhtinas Andrei purevan ivallisesti. -- Onhan se

selvä asia, ettei saa sallia hävittää maata eikä totuttaa joukkoja

sotarosvouteen. Smolenskissa osasi hän aivan oikeaan sanoessaan, että

ranskalaiset saattavat saartaa meidät ja että heillä on enemmän väkeä.

Mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, -- huudahti ruhtinas Andrei

äkkiä aivan kuin vahingossa päässeellä kimeällä äänellä, -- että me

tappelimme siellä ensi kerran Venäjänmaan puolesta, että sotajoukoissa

vallitsi semmoinen henki, jommoista minä en ole milloinkaan nähnyt,

että me löimme kaksi päivää yhtäperää takasin ranskalaisten

rynnistykset ja että tämä menestys kohotti meidän voimamme

kymmenkertaisesti. Hän käski peräytymään ja kaikki ponnistukset ja

vahingot menivät turhiin. Hän ei ajatellut petosta, hän koetti tehdä

kaikki parhaansa mukaan, hän oli joka kohdan harkinnut perinpohjin.

Mutta siitäpä syystä hän ei olekaan kelvollinen. Hän ei ole nyt

kelvollinen varsinkaan siitä syystä, että hän harkitsee kaikki liian

perusteellisesti ja täsmällisesti, kuten jokainen saksalainen tekee.

Mitenkä sen parhaiten selittäisinkään... Ajatellaan, että isälläsi on

saksalainen lakeija ja erinomainen lakeija onkin, joka tyydyttää kaikki

hänen tarpeensa paremmin kuin sinä. Mutta jos isäsi on kääntynyt

kuolinvuoteelle, niin ajat sinä lakeijan pois ja alat tottumattomin,

kömpelöin käsinesi hoitaa isääsi ja sinä saat hänet rauhottumaan paljoa

paremmin, kuin taitava, mutta vieras lakeija. Samoin on käynyt Barclay

de Tollynkin. Niin kauan kuin Venäjä oli terve, kykeni sitä palvelemaan

vieras ja mainio ministeri olikin, mutta niin pian kuin se joutui

vaaraan, tarvittiin oman kansan mies. Ja teidän klubissanne keksittiin

että hän on petturi! Sillä, että häntä on herjattu petturiksi, saadaan

vain aikaan, että kun pärjääjät häpeävät väärää syytöstään, he tekevät

hänet petturista yhtäkkiä sankariksi tai neroksi, joka on vieläkin

vääremmin. Hän on rehellinen ja hyvin täsmällinen saksalainen...

-- Hän kuuluu olevan taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre.

-- En käsitä, mitä tarkotetaan taitavalla sotapäälliköllä, -- virkkoi

ruhtinas Andrei ivallisesti.

-- Taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre, -- on se, joka arvaa kaikki

sattumat ... joka oivaltaa vihollisen aikeet.

-- Se on mahdotonta, -- sanoi ruhtinas Andrei aivan kuin ammoin

päätetystä asiasta.

Pierre loi häneen kummastelevan katseen.

-- Mutta sanotaanhan, -- virkkoi hän, -- että sota on shakkipelin

kaltaista.

-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta kuitenkin on se pieni

erotus olemassa, että shakkipelissä voi jokaista siirtoa miettiä niin

kauan kuin mieli tekee, että siinä on riippumaton siirrosta sekä vielä

sekin on eroa, että ratsu tekee aina enemmän kuin sotamies ja kaksi

sotamiestä enemmän kuin yksi, vaan sodassa sattuu toisinaan pataljoona

olemaan voimakkaampi divisioonaa ja toisinaan heikompi komppaniaa.

Sotaväen suhteellista voimaa ei kukaan kykene arvaamaan. Usko minua, --

sanoi hän, -- että jos sodassa jokin seikka riippuisi esikuntien

määräyksistä, niin siellä minä olisin ja määräyksiä antaisin, sen

sijaan että minulla nyt on kunnia palvella täällä rykmentissä, näiden

herrojen kanssa ja luulla, että huomispäivän kohtalo riippuu tosiaankin

meistä eikä heistä... Menestys ei ole milloinkaan riippunut eikä tule

riippumaan asemasta eikä aseista eikä edes lukumäärästäkään; kaikista

vähemmin kuitenkin asemasta.

-- No, mistä sitte?

-- Siitä tunteesta, joka vallitsee minussa, joka vallitsee hänessä, --

hän viittasi kädellään Timohiniin, -- jokaisessa sotamiehessä.

Ruhtinas Andrei katsahti Timohiniin, joka pelästyneenä ja ällistyneenä

oli katsonut päällikköönsä. Vastoin äskeistä jäykkää äänettömyyttään

näytti ruhtinas Andrei nyt kiihtyneeltä. Hän ei nähtävästi voinut

pidättyä lausumasta ajatuksia, joita yhtäkkiä oli noussut hänen

mieleensä.

-- Taistelun voittaa se, joka on lujasti päättänyt voittaa sen. Miksi

me jouduimme tappiolle Austerlitzissa? Meidän mieshukkamme oli

jokseenkin yhtä suuri kuin ranskalaistenkin, mutta me sanoimme

itsellemme liian aikaiseen, että olimme menettäneet taistelun ja me

menetimmekin. Ja sen me sanoimme siitä syystä, ettemme silloin

tapelleet minkään erityisen asian puolesta, vaan mieli teki päästä

taistelutantereelta niin pian kuin mahdollista. "Tappio tuli --

pakoon!" ja me pakenimme. Jos olisimme iltaan asti olleet sanomatta

tätä, niin ken tietää, miten olisi käynyt. Mutta huomenna ei sanota

tätä. Sinä sanot: meidän asemamme vasen siipi on heikko, oikea siipi on

liian hajallaan, -- jatkoi hän, -- se on puhdasta lorua eikä merkitse

kerrassaan mitään. Mikä odottaa meitä huomenna? Sata miljoonaa mitä

erilaisinta sattumaa, jotka saavat silmänräpäyksessä ratkaisunsa siitä,

pakenevatko he tai me, tapetaanko se ja se tai joku muu. Vaan se, mitä

nyt juuri puuhaillaan on sulaa leikintekoa. Seikka on näet se, etteivät

ne, joiden kanssa sinä olit katselemassa asemaa, millään tavalla voi

edistää asiain yleistä kulkua, vaan häiritsevät sitä. Heidän mielessään

on vain omia pikku harrastuksia.

-- Tämmöisenä hetkenä? -- kysäsi Pierre moittivasti.

-- _Tämmöisenä hetkenä_, toisti ruhtinas Andrei, -- heille on tämä vain

semmoinen hetki, jona voi ajaa omia etujaan, saada jokunen risti tai

nauhapahanen rintaan. Minusta on huomispäivä tämmöinen: satatuhantinen

Venäjän ja satatuhantinen Ranskan armeija iskevät vastakkain ja

tosiasia on se, että 200 tuhatta miestä tappelee ja kumpi tuimemmin

ottelee ja vähemmin itseään säälii, se voittaa. Ja minä sanon sinulle,

että oli miten oli, sotkivatpa ylimmät johtajat miten tahansa, huomenna

on voitto oleva meidän. Huomenna on voitto oleva meidän, vaikka mikä

olisi!

-- Se on totta, herra ruhtinas, totinen tosi, -- virkkoi Timohin. --

Miksi säälisimme itseämme nyt? Minun pataljoonani miehet, tiedättekö,

eivät ruvenneet juomaan viinaa: ei sovi tänä päivänä, sanoivat.

Kaikki olivat hetken aikaa vaiti. Upseerit nousivat. Ruhtinas Andrei

meni heidän kanssaan ulos ja antoi viimeiset käskyt adjutantille. Kun

upseerit olivat lähteneet, astui Pierre lähemmä ruhtinas Andreita ja

oli juuri ryhtymäisillään puheluun, kun ladon takaa tieltä alkoi kuulua

kolmen hevosen kavioiden töminää, ja kun ruhtinas Andrei katsahti sinne

päin, näki hän Wolzogenin ja Klausewitsin, joita seurasi kasakka. He

ajoivat läheltä ja jatkoivat keskusteluaan, josta Pierre ja ruhtinas

Andrei tahtomattaankin kuulivat seuraavat lauseet:

-- _Der Krieg muss im Raum verlegt werden. Der Ansicht kann ich nicht

genug Preis geben_,[105] -- sanoi yksi.

-- _O ja_, -- sanoi toinen, -- _der Zweck ist nur den Feind zu

schwachen, so kann man gewiss nicht den Verlust der Privat-Personen in

Achtung nehmen_.[106]

-- _O ja_,[107] -- vahvisti ensimäinen.

-- Niin, _im Raum verlegen_,[108] matki ruhtinas Andrei vihaisesti

nenäänsä pihistäen, kun ratsastajat olivat päässeet ohi, -- _lm

Raum'iinhan_[109] jäi isäni, poikani ja sisareni Lisijagoriin. Vaan se

ei häntä liikuta. Siitä sen nyt näet, mitä sulle sanoin, -- nuo herrat

saksalaiset eivät voita huomenna, vaan tekevät pillojaan, niin paljon

kuin ehtivät, sillä hänen saksalainen päänsä on täynnä vain mietteitä,

jotka eivät ole edes mädänneen munan arvoisia, vaan sydämessä ei ole

sitä, joka erityisesti tarvitaan huomenna, -- sitä, jota on

Timohinissa. He ovat jättäneet _hänelle_ koko Europan ja tulleet meitä

opettamaan -- aika opettajia! -- virkkoi hän taas kimeällä äänellä.

-- Te siis luulette, että huominen taistelu voitetaan? -- kysyi Pierre.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi ruhtinas Andrei hajamielisesti. -- Ainoa,

jota minä en tekisi, jos minulla olisi valta, -- jatkoi hän, -- olisi

se, etten ottaisi vankia. Mitä on vankien ottaminen? Se on

ritarillisuutta. Ranskalaiset ovat tuhonneet kotini ja menevät

tuhoamaan Moskovaa, ovat loukanneet ja loukkaavat minua joka sekunti.

He ovat minun vihollisiani, he ovat jok'ikinen rikollisia minun

käsitykseni mukaan. Samoin ajattelee myöskin Timohin ja koko armeija.

Ne on rangaistava kuolemalla. Jos he kerran ovat vihollisiani, eivät he

voi ystäviksi tulla, olkootpa sanoneet Tilsitissä mitä tahansa.

-- Niin, niin, -- virkkoi Pierre välkkyvin silmin ruhtinas Andreihin

katsoen, -- olen aivan yhtä mieltä teidän kanssanne!

Se kysymys, joka oli Moschaiskin mäeltä saakka ja koko tämän päivän

ajatteluttanut Pierreä, selveni nyt hänelle kokonaisuudessaan ja

täydellisesti ratkaistuna. Nyt hän käsitti sodan ja tulevan taistelun

ajatuksen ja tarkotuksen. Kaikki se, minkä hän oli tänään nähnyt,

kaikki merkitsevät ja ankarat kasvojen piirteet, joita hän oli

vilaukselta nähnyt, kuvastuivat hänestä nyt uudessa valossa. Hän

käsitti sen salassa hehkuvan (_latente_), kuten fysikassa sanotaan,

isänmaanrakkauden lämmön, joka piili kaikissa niissä henkilöissä, jotka

hän oli nähnyt ja joka selitti hänelle sen, miksi kaikki nämä ihmiset

tyynesti ja aivan kevytmielisesti valmistautuivat kuolemaan.

-- Älköön otettako vankeja, jatkoi ruhtinas Andrei.

-- Yksistään jo sekin seikka muuttaisi koko sodan ja lieventäisi sen

julmuutta. Tähän asti me olemme vain näytelleet sotaa ja se on ollut

inhottavaa; olemme olleet jalomielisiä j.n.e. Semmoinen jalomielisyys

ja tunteellisuus on samallaista kuin sen naisen jalomielisyys ja

hellätunteisuus, joka alkaa voida pahoin, kun näkee teurastettavan

vasikkaa: hän on niin helläluontoinen, ettei siedä nähdä verta, mutta

kuitenkin syö hyvällä ruokahalulla saman vasikan lihaa paistina. Meillä

puhutaan sodan oikeuksista, ritarillisuudesta, parlamenttarismista,

onnettomien säästämisestä y.m. Lorua alusta loppuun. Minä näin v. 1805

ritarillisuutta ja parlamentarismia: meitä petettiin ja me petimme.

Ryöstetään toisten kotia, levitetään väärää rahaa ja mikä kurjinta --

tapetaan lapseni ja isäni ja sittenkin puhutaan sodan säännöistä ja

jalomielisyydestä vihollista kohtaan. Älköön otettako vankeja, vaan

surmattakoon ja mentäköön kohti surmaa! Ken on päässyt tässä niin

pitkälle kuin minä, samoja tuskia tuntien...

Ruhtinas Andrei, joka ajatteli, että hänestä oli yhdentekevää, joutuuko

Moskova viholliselle tai ei samoin kuin Smolenski, pysähtyi äkkiä

suonenvedosta, joka odottamatta tapasi häntä kurkusta. Hän käveli

jonkun aikaa ääneti edestakaisin, vaan hänen silmissään oli kuumeen

tapainen kiilto ja huulet värisivät kun hän jatkoi:

-- Ellei sodassa oltaisi jalomielisiä, niin me menisimme varmaan

kuolemaan vain silloin, kun todella ansaitsee mennä, kuten nyt. Silloin

ei olisi sotaa siitä, että Pavel Ivanitsh on loukannut Mihail

Ivanitshia. Silloin ei olisi joukkojen pontevuus semmoinen, kuin se nyt

on. Silloin ei olisi ainoakaan westfalilainen eikä hesseniläinen, joita

Napoleon kulettaa, lähtenyt hänen jälestään Venäjälle emmekä mekään

olisi käyneet Itävaltaa ja Preussia myöten tappelemassa itsekään

tietämättä miksi. Sota ei ole ystävällisyyttä, vaan maailman kurjin

asia. Ja se täytyy käsittää eikä näytellä sotaa. Tämä julma

välttämättömyys on tyyten ja ankarasti punnittava. Valhe on

ehdottomasti hyljättävä, ja sodan on oltava kuin sodan eikä

leikkikalun. Muuten on sota joutilasten ja kevytmielisten ihmisten

mielihuvittelua. Sotilassääty on -- kunniakkain.

-- Mutta mitä on sota, mitä tarvitaan sodan menestymiseen, mitkä ovat

sotilassäädyn tavat? Sodan tarkotus on murha; sodan ase on vakoilu,

petos ja yllytys siihen, asukkaiden tuhoaminen ja ryöstäminen tai

rosvous armeijan ruokkimiseksi, -- petos ja valhe, joita sanotaan

sotaviekkaudeksi; sotilassäädyn tavat ovat vapauden puute s.o.

sotakuri, joutilaisuus, sivistymättömyys, julmuus, irstaisuus,

juoppous. Ja kaikesta tästä huolimatta on tämä sääty korkein sääty,

jota kaikki kunnioittavat. Kaikki hallitsijat, paitsi Kiinan, pitävät

sotilaspukua ja sille joka on enimmän tappanut ihmisiä, annetaan suurin

palkinto.

-- Kymmenet tuhannet ihmiset hyökkäävät, kuten huomennakin murhamiehinä

toistensa kimppuun, hakkaavat hengettömiksi ja vaivaisiksi toisiaan,

vaan sitte pidetään kiitosmessu siitä, että on peitottu paljo väkeä

(jonka lukumäärää vielä lisätään) ja hurrataan voitolle siinä luulossa,

että kuta enemmän on ihmisiä surmattu, sen suurempi ansio se on. Mutta

Jumala näkee heidät ja kuuntelee heitä! -- huudahti ruhtinas Andrei

kimeällä, vinkuvalla äänellä. -- Voi totisesti, raskaaksi on käynyt

elämäni viime aikoina! Huomaan, että olen alkanut käsittää liian

paljon. Ei sovi ihmisen syödä hyvän ja pahan tiedon puusta... Vaan sama

se, ei tämä kauan kestä! -- lisäsi hän.

-- Sinähän jo nukut, sietää jo minunkin; mene Gorkiin, -- sanoi

ruhtinas Andrei yhtäkkiä.

-- En suinkaan! -- vastasi Pierre säikähtyneen osaaottavin silmin

ruhtinas Andreihin katsoen.

-- Mene, mene: ennen taistelua täytyy saada hyvät unet, -- toisti

ruhtinas Andrei.

Hän astui nopeasti Pierren eteen, syleili ja suuteli häntä.

-- Hyvästi, ala mennä, -- huudahti hän. -- Tavataanko vai ei... -- ja

hän käännähti äkkiä ja meni latoon.

Oli jo pimeä, joten Pierre ei voinut päättää, oliko ruhtinas Andrein

kasvojen sävy vihainen vai lempeä.

Pierre seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan ja mietti, mennäkö hänen

jälestään vai lähteäkö kotiin. "Ei, hän ei kaipaa!" päätti Pierre

itsekseen. "Ja minä tunnen, että tämä on meidän viimeinen

kohtauksemme." Hän huokasi raskaasti ja läksi takasin Gorkiin.

Latoon tultuaan heittäytyi ruhtinas Andrei pitkälleen matolle, mutta ei

saanut unta.

Hän sulki silmänsä. Mielikuvat vaihtuivat lakkaamatta. Erästä näistä

hän katseli kauan ja riemumielin. Elävästi muistui hänen mieleensä eräs

ilta Pietarissa. Natasha kertoi hänelle vilkkain, innostunein kasvoin,

miten hän viime kesänä oli sienimatkalla eksynyt suureen metsään. Hän

kuvaili hajanaisesti sekä metsää että tunteitaan ja keskusteluaan

metsävartijan kanssa, jonka hän oli tavannut ja tuon tuostakin

keskeytti kertomustaan sanoen: ei, en voi, kerroin väärin, ei, te ette

ymmärrä, vaikka ruhtinas Andrei rauhotteli häntä sanoen ymmärtävänsä ja

tosiaan hän ymmärsikin kaikki, mitä Natasha tahtoi sanoa. Natasha oli

tyytymätön sanoihinsa, sillä hän tunsi, ettei hän saanut esiin sitä

hehkuvan runollista tunnetta, jota hän oli sinä päivänä tuntenut ja

jonka hän halusi paljastaa niin että se olisi näkynyt. "Se oli niin

mainion herttainen se ukko ja metsässä oli pimeää ... ja niin lempeät

olivat hänen ... eih, en, en osaa kertoa", puheli hän tuon tuostakin

punastuen ja aalloten. Ruhtinas Andrei hymyili nyt yhtä sydämmellisesti

kuin silloinkin hänen silmiinsä katsoessaan. "Minä ymmärsin häntä",

ajatteli ruhtinas Andrei. "Enkä ainoastaan ymmärtänyt, vaan tuota

hehkuvaa voimaa, tuota sydämen avomielisyyttä, hänen sieluaan juuri,

jota ruumis tuntui aivan kuin kahlivan, hänen sieluaan juuri minä

rakastin hänessä ... niin valtavasti ja onnellisesti sitä rakastin"...

Vaan samassa hän muisti sen, mihin hänen rakkautensa oli päättynyt.

_Hän_ ei kaivannut mitään semmoista. _Hän_ ei nähnyt mitään semmoista

eikä ymmärtänyt. Hän näki hänessä vain sievän ja _nuortean_ tytön,

johon hän ei katsonut ansaitsevan yhdistää kohtaloaan. Entä minä?... Ja

vielä nytkin on hän elossa ja iloinen.

Ruhtinas Andrei kavahti pystyyn aivan kuin häntä olisi pistetty

poltinraudalla ja läksi taas kävelemään ladon eteen.