Ruhtinas Andrei loikoi tämän elok. 25 p:n kirkkaana iltana pää käden
nojassa eräässä Knjaskovon kylän säretyssä ladossa, joka oli hänen
rykmenttinsä aseman toisessa päässä. Hän katseli luhistuneen seinän
raosta pitkin aitaviertä kasvavan, kolmenkymmenen vuotisten koivujen
riviä, joiden alimmat oksat olivat karsitut, viljavainiolle, jolla
näkyi hajonneita kauralyhteitä ja viidakkoon, josta tupruili nuotioiden
-- sotamiesten keittiöiden -- savua.
Niin ahtaalta, kaikille vieraalta ja raskaalta kuin ruhtinas Andreista
tuntuikin hänen elämänsä, tunsi ruhtinas Andrei tällä hetkellä samoin
kuin seitsemän vuotta sitte ennen Austerlitzin taistelua itsensä
levottomaksi ja ärtyneeksi.
Hän oli saanut kaikki tarpeelliset käskyt huomista taistelua varten ja
oli jakanut ne joukolleen. Nyt ei hänellä enää ollut mitään tehtävää.
Mutta ajatukset, kaikista tavallisimmat, selvät ja siksi kaameat
ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän tiesi, että huominen
taistelu on oleva kammottavin kaikista niistä taisteluista, joihin hän
oli osaa ottanut ja kuoleman mahdollisuus kuvastui elävästi, melkein
varmasti, välittömästi ja pelottavasti hänen mieleensä, kuvastui
riippumattomana elämän huolista ja nostamatta ajatuksia siitä, minkä
vaikutuksen se tekee muihin, kuvastui yksistään hänen oman itsensä,
oman olentonsa suhteen. Ja tämän kuvittelun korkeimmillaan ollessa
välähti äkkiä kaikki se, joka ennen oli häntä rasittanut ja hänen
aatoksiaan askaroittanut, hyytävän kylmään, häikäisevään valoon, jossa
ei ollut varjoja, ei taustaa, ei ääriviivojen erotusta. Koko elämä
kuvastui hänelle taikalyhtynä, jonka lasin läpi hän oli kauan jo
keinotekoisen valon avulla katsellut. Nyt hän äkkiä näki lasitta ja
kirkkaassa päivänvalossa nuo kömpelötekoiset kuvat. "Niin, niin, siinä
ne ovat nuo valhekuvat, jotka minua ovat innostaneet, ihastuttaneet ja
ruhjoneet", puheli hän itselleen selaillen mielikuvituksessaan elämänsä
taikalyhdyn tärkeimpiä kuvia ja katsellen niitä tuossa hyytävässä,
valkeassa valaistuksessa -- kuoleman kirkkaan ajatuksen valossa. "Siinä
ne ovat nuo kömpelötekoiset kuvat, jotka ovat näyttäneet kumman
ihanilta ja salaperäisiltä. Maine, yhteinen hyvä, rakkaus naiseen,
isänmaahan, miten suurilta näyttivätkään mulle nuo kuvat ja miten syvä
ajatus niihin olikaan kätketty! Ja kaikki kuvastuu nyt arkiaikaisena,
kelmeänä ja kömpelönä sen aamun hyytävässä valkeassa valossa, jonka
tunnen itselleni sarastavan". Varsinkin kolmeen hänen elämänsä
suurimpaan suruun kiintyivät hänen ajatuksensa. Ne olivat lempi, isän
kuolema ja ranskalaisten hyökkäys, jonka jaloissa oli puolet Venäjää.
-- "Lempi!... Tuo neito, joka minusta tuntui henkivän salaperäisten
voimien valtavuutta! Rakastinhan häntä, rakensin hänen kanssaan
runollisia lemmen ja onnen suunnitelmia. Oi, suloinen poika!" virkkoi
hän ääneen vihaisesti. "Minä uskoin jonkinlaiseen ihanteelliseen
rakkauteen, jonka piti säilyttää minulle hänen uskollisuutensa
kokonaisen vuoden, sillä aikaa kun olin poissa. Kuin satujen hennon
kyyhkysen piti hänen riutua eron ikävässä. Vaan kaikki on tapahtunut
paljoa tavallisemmin... Miten hirveän tavallista, inhottavaa!"
"Isä puuhaili Lisijagorissa ja luuli, että paikka, maa, ilma ja musikat
olivat hänen omiaan. Vaan tuli Napoleon ja tietämättä hänen
olemassaolostaan potkaisi hänet kuin lastun tieltään ja rappiolle
joutui isän Lisijagori ja koko hänen elämänsä. Mutta ruhtinatar Maria
sanoi, että se oli koettelemus, joka oli ylhäältä lähetetty. Mitä
hyötyä on koettelemuksesta, kun isää ei enää ole eikä tule olemaan? Ei
koskaan tule häntä olemaan! Ei ole häntä enää. Ketä varten siis
koettelemus? -- Isänmaa, Moskovan tuho! Ja huomenna minut surmaa -- ei
suinkaan ranskalainen, vaan joku oma mies, kuten eilenkin eräs sotamies
ampui aivan korvan juuressa. Ja ranskalaiset tulevat, tarttuvat minun
päähäni ja jalkoihini ja viskaavat minut kuoppaan, jotten jäisi
haisemaan heidän nenänsä alle; ja uusia elämän muotoja muodostuu, jotka
ovat yhtä tavallisia muillekin enkä minä tule niistä tietämään eikä
minua tule enää olemaan."
Hän tähysti koivuihin, joiden kellanvihreät lehvät ja valkeat varret
välkkyivät auringon säteissä. "Kuolla... Että minut tapettaisiin ...
huomenna... Ettei minua enää olisi... Että kaikki muu jäisi, vaan minua
ei enää olisi." Hänen mielessään väikkyi elävästi kuva siitä, ettei hän
enää olisi elävien joukossa. Ja välkkyvät koivut, joista lankesi
varjoja, villavat pilvet, nuotiotulten savut -- kaikki hänen
ympärillään muuttui hänestä muuksi ja näytti kammottavalta ja
uhkaavalta. Kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Hän kavahti rutosti
pystyyn, läksi ladosta ja alkoi kävellä.
Ladon takaa kuului ääniä.
-- Ken siellä? -- huudahti ruhtinas Andrei.
Punanenäinen kapteeni Timohin, Dolohovin entinen komppanianpäällikkö,
mutta nyt, kun upseereista oli puute, pataljoonanpäällikkö, astui
arasti latoon. Hänen jälestään tuli rykmentin adjutantti ja
rahastonhoitaja.
Ruhtinas Andrei nousi nopeasti ylös, kuunteli kaikki mitä upseereilla
oli virka-asioissa sanottavaa, antoi näille vielä muutamia käskyjä ja
aikoi laskea heidät menemään, kun ladon takaa kuului tuttu, supattava
ääni.
-- _Que diable_![103] -- sanoi jotain vasten kompastuneen miehen ääni.
Kun ruhtinas Andrei vilkasi ulos, huomasi hän lähenevän Pierren, joka
oli kompastunut erääseen riukuun, josta oli vähällä kaatua. Ruhtinas
Andreista ei yleensä ollut hauskaa tavata oman maailmansa ihmisiä ja
varsinkaan Pierreä, joka herätti hänessä eloon niiden raskaiden hetkien
kaikki muistot, jotka hän oli elänyt viime kerralla Moskovassa
käydessään.
-- Soo, katsoppas sitä! -- sanoi hän. -- Mikä sen tänne toi? Sepä
odottamatonta!
Näin sanoessaan oli hänen silmissään ja kasvoillaan kylmääkin ankarampi
piirre -- niissä kuvastui vihamielisyys, jonka Pierre heti huomasi.
Tämä oli ollut ladolle tullessaan mitä reippaimmalla tuulella, vaan
havaittuaan ruhtinas Andrein kasvojen ilmeen, tunsi hän joutuvansa
hämilleen.
-- Olen saapunut ... tuota ... nähkääs ... tulin noin ilman aikojaan,
kun huvitti, -- sanoi Pierre, joka oli sanan "huvitti" lausunut sinä
päivänä moneen monituiseen kertaan. -- Teki mieli nähdä taistelu.
-- Vai niin, mutta mitäs vapaamuurariveljet sanovat sodasta? Miten se
on vältettävissä? -- virkkoi ruhtinas Andrei ivallisesti. -- Mitä
Moskovaan kuuluu? Mitenkä sukulaiseni jaksavat? Ovatko jo saapuneet
Moskovaan? -- kyseli ruhtinas Andrei totisena.
-- Ovat saapuneet. Julia Drubetskaja sanoi heidän saapuneen. Kävin
heillä, mutta en tavannut. Olivat matkustaneet maalle.