Gorkista laskeutui Pierre maantietä myöten sillalle, jonka upseeri oli
kummulta käsin osottanut Pierrelle olevan aseman keskustan ja jonka
luona virran partaalla oli tuoreelle haisevaa niitettyä ruohoa. Sillan
yli he ajoivat Borodinon kylään, josta kääntyivät vasemmalle ja tulivat
sitte lukuisten sotajoukkojen ja tykkien ohi päästyään erään korkean
kummun luo, jolla nostokkaat kaivoivat maata. Tämä oli redutti, jolla
ei kuitenkaan ollut vielä nimeä, mutta joka sitte sai Rajevskin redutin
eli kumpupatterin nimen.
Pierren huomio ei juuri kiintynyt tähän reduttiin. Hän ei tiennyt, että
tästä paikasta tulisi hänelle Borodinon kentän merkillisin paikka.
Sitte he ajoivat alavan notkelman yli Semenovskojeen, jossa sotamiehet
kanneskelivat tupien ja riihien viimeisiä hirsiä. Sitte kulki matka
ylä- ja alamäkiä edelleen erään rakeen runteleman ruispellon poikki
pitkin erästä jälkeä, jonka tykkiväki äskettäin oli polkenut peltojen
pientarille, flescheille,[102] joita niin ikään vasta luotiin.
Bennigsen pysähtyi flescheille ja alkoi katsoa (eilen vielä meidän
käsissämme olleeseen) Shevardinon reduttiin päin, jolla näkyi muutamia
ratsumiehiä. Upseerit sanoivat, että siellä oli Napoleon tai Murat.
Kaikki katsoivat ahnaasti ratsasparveen. Pierre katsoi myöskin sinne
koettaen arvata, ken noista tuskin näkyvistä miehistä oli Napoleon.
Jonkun ajan kuluttua ratsumiehet laskeutuivat kummulta ja katosivat
näkyvistä.
Bennigsen alkoi selittää eräälle hänen luoksensa tulleelle kenraalille
meidän joukkojemme asemaa. Kuunnellessaan Bennigsenin selitystä koetti
Pierre jännittää kaiken huomiokykynsä saadakseen käsityksen tulevan
taistelun oikeasta laidasta, mutta katkeruudekseen hän tunsi, ettei
hänen kykynsä siihen riittänyt. Hän ei käsittänyt rahtuakaan. Bennigsen
taukosi puhumasta ja huomattuaan selitystä kuuntelevan Pierren, sanoi
hän tälle äkkiä:
-- Tämä ei luullakseni huvita teitä ollenkaan?
-- Päinvastoin, hyvinkin paljon! -- vastasi Pierre jonkun verran
totuudesta poiketen.
Flescheiltä he poikkesivat vielä enemmän vasemmalle pitkin tietä, joka
poimuili tiheässä, matalassa koivumetsässä. Keskellä metsää tulla
tupsahti heidän eteensä valkeakäpäläinen ruskea jänis, joka suuren
hevosjoukon töminästä ällistyi niin kovasti, että pitkän aikaa puikki
tietä myöten heidän edellään herättäen yleistä huomiota ja rattoisuutta
ja vasta sitte, kun monissa äänin kiljaistiin jänölle, oikasi se
tiepuoleen ja katosi tiheikköön. Kulettuaan metsässä pari virstaa he
tulivat aukealle, jolla Tutshkovin joukko-osasto seisoi, jonka
tehtävänä oli vasemman siiven puolustaminen.
Täällä vasemman siiven äärimmäisellä kärellä puhui Bennigsen paljon ja
innostuneesti ja teki, kuten Pierrestä näytti, erään sotatieteellisesti
hyvin tärkeän muutoksen. Tutshkovin joukkojen aseman edessä oli ylänne.
Tälle ylänteelle ei oltu sijotettu sotaväkeä. Bennigsen moitiskeli tätä
virhettä aika lailla ja sanoi, että oli mieletöntä jättää seutua
hallitseva kumpu miehittämättä ja sijottaa väki sen sijaan kummun taa.
Muutamat kenraalit lausuivat saman mielipiteen. Eräs kenraali varsinkin
puhui erityisen sotilaallisen kiihkeästi, että väki on asetettu siihen
melkein kuin teurastettavaksi. Bennigsen käski omassa nimessään
siirtämään sotajoukot ylänteelle.
Tämä toimenpide vasemmalla siivellä saattoi Pierren entistä enemmän
epäilemään kykyään käsittää sota-asioita. Kuunnellessaan Bennigseniä ja
kenraaleja, jotka eivät olleet hyväksyneet joukkojen asemaa ylänteen
takana käsitti Pierre heidät täydellisesti ja yhtyi heidän
mielipiteeseensä. Vaan juuri tämän tähden hän ei jaksanut käsittää,
miten se, joka oli määrännyt joukot mäen taa, oli voinut tehdä niin
silmiinpistävän ja törkeän erehdyksen.
Pierre ei tiennyt, ettei tätä osastoa ollut määrätty siihen
puolustamaan asemaa, kuten Bennigsen luuli, vaan se oli määrätty
suojaisaan paikkaan väijyksiin eli toisin sanoen pistetty piiloon,
jotta se hetken tullen yhtäkkiä syöksähtäisi vihollisen kimppuun.