Pierre nousi vaunuistaan ja meni työskentelevien nostokkaiden ohi sille
hautakummulle, jolta tohtorin sanojen mukaan näkyi taistelukenttä.
Kello oli 11 aamulla. Aurinko paistoi vasemmittain Pierren taitse ja
sen säteet valaisivat suunnattoman suuren näyttämön, joka amfiteatterin
tapaisesti kohoten avautui hänen eteensä.
Pitkin tämän amfiteatterin ylintä kohtaa koukerteli vasemmalla
Smolenskin maantie. Se pujottautui kirkonkylän läpi, joka lepäili 500
askeleen päässä alangolla kummun edustalla. (Se oli Borodino). Tie
kulki kylän alla sillan yli ja nousi sitte töyräs töyräältä ja notko
notkolta yhä ylemmä noin kuuden virstan päässä häämöttävää Valujevan
kylää kohti, jossa Napoleon majaili. Valujevan takana painui tie
kellahtavan metsän uumeniin taivaanrannalla. Metsästä, joka kasvoi
koivua ja kuusta, kimalteli tien suunnan oikealta puolen Kolotskin
luostarin risti ja kellotorni. Etäisyyden sinisessä hämyssä näkyi
metsän ja tien kummallakin puolen nuotiotulien savua ja sekä meidän
että vihollisen väen epämääräisiä joukkoja. Oikealla puolen oli
Kolotsha- ja Moskova-joen äyräiden seutu rotkoista ja vuorista. Vuorten
välistä siinsi kaukaa Bessubovon ja Saharjinon kylät. Vasemmalla oli
seutu tasaista, siellä välkkyi viljavainioita ja siinsi savuava,
poltettu Semenovskin kylä.
Kaikki, mitä Pierre näki sekä oikealla että vasemmalla, oli niin
epämääräistä, ettei kentän kumpikaan puoli tyydyttänyt täydelleen hänen
kuvitteluaan. Katsoipa minne hyvänsä, taistelukenttää ei näkynyt, vaan
näkyi peltoja, ketoja, sotajoukkoja, metsiä, nuotiotulien savua, kyliä,
hautakumpuja ja puroja. Ja vaikka Pierre olisi miten haeskellut, ei hän
voinut havaita missään varustuksia eikä erottaa omia joukkoja
vihollisista.
"Pitää, kysyä asiantuntevalta", ajatteli hän ja kääntyi erääseen
upseeriin, joka uteliaana silmäili hänen jykevää, epäsotilaallista
vartaloaan.
-- Sallikaa minun kysyä, -- sanoi hän upseerille, -- mikä tuo kylä on
tuossa?
-- Burdino vai mikä se on? -- kysäsi upseeri vuorostaan toveriltaan.
-- Borodino, -- vastasi toveri oikaisten.
Upseeri, josta näytti olevan mieleen saada hieman keskustella, läheni
Pierreä.
-- Ovatko nuo meikäläisiä? -- kysyi Pierre.
-- Ovat ja tuolla etempänä ovat ranskalaiset, -- vastasi upseeri. --
Tuolla, tuolla ne näkyvät.
-- Missä, missä? -- kysyi Pierre.
-- Paljaalla silmällä näkee. Tuolla noin.
Upseeri osotti kädellään savuja kohti, jotka siinsivät vasemmalta joen
takaa ja hänen kasvoilleen nousi samallainen ankaran totinen ilme kuin
Pierre oli nähnyt häntä vastaan tulleiden kasvoilla.
-- Vai nuo ne ovat ranskalaisia! Entä tuolla? -- Pierre näytti
vasemmalle erästä kumpua kohti, jonka luona häämötti sotaväkeä.
-- Ne ovat meikäläisiä.
-- Vai meikäläisiä! Entä tuolla? -- Pierre osotti kädellään erästä
toista kaukaista kumpua kohti, jolla yleni suuri puu ja jonka äärestä
häämötti kylä ja nousi nuotiosavuja.
-- Se on _se_, -- vastasi upseeri (se oli Shevardinon redutti). --
Eilen se oli meidän, vaan nyt se on _hänen_.
-- No, entä meidän asemamme?
-- Pääasema? -- toisti upseeri tyytyväisyydestä hymyillen. -- Voin
antaa teille täydellisen selvityksen, sillä minä olen rakentanut
melkein kaikki meidän varustuksemme. Meidän keskustamme nähkääs on
Borodinossa, tuossa noin. -- Hän osotti kohtisuoraan kylään, jossa oli
kirkko. -- Tuolla on kaalamo Kolotshan yli. Tuolla taas, kuten näette,
notkelmassa, missä vielä näkyy lyödyn heinän karheita, on silta. Siinä
on meidän keskustamme. Oikea siipemme on taas tuolla. (Hän viittasi
kädellään jyrkästi oikealle rotkoihin päin). Siellä on Moskova-joki ja
sinne olemme rakentaneet kolme reduttia, hyvin vahvoja. Vasen siipi ...
-- tässä upseeri pysähtyi. -- Sitä on, nähkääs, vaikea selittää...
Eilen oli meidän vasen siipemme tuolla noin, Shevardinossa, tuolla
juuri, missä on tammi. Vaan nyt olemme siirtäneet vasemman siiven
takasin. Sitte näette te tuolla etäällä kylän ja savua, se on
Semenovskoje ja täällä myöskin, -- hän osotti Rajevskin kumpua. --
Mutta tuskinpa taistelu täällä syntyy. Että _hän_ olisi marssittanut
joukkonsa tänne, on petos. _Hän_ varmaankin kiertää Moskvan oikean
puolitse. Ja taisteltiinpa missä tahansa -- monia meistä huomenna
puuttuu! -- sanoi upseeri.
Eräs vanha ali-upseeri, joka oli tullut upseerin luo tämän kertoessa,
odotti ääneti päällikkönsä puheen loppua, mutta tässä kohden hän
tyytymättömän näköisenä upseerin kertomuksen johdosta keskeytti hänet.
-- Vallituskoria pitäisi käydä, -- sanoi hän äreästi.
Upseeri näytti aivan kuin joutuvan hämilleen huomatessaan, että vaikka
saakin ajatella, miten monia huomenna tulee puuttumaan, ei siitä
kuitenkaan olisi sopinut puhua.
-- Niin pitäisi, lähetä taas kolmas komppania hakemaan, -- virkkoi
upseeri hätäisesti.
-- Kukas te olette, lääkärikö, vai...
-- En, ilman vain olen täällä, -- vastasi Pierre.
Ja Pierre läksi kummulta nostokkaiden ohi.
-- Kirotut! -- mutisi hänen jälestään tuleva upseeri nenäänsä pihistäen
nostokkaiden ohi juostessaan.
-- Tuolla tulevat!... Jo tulevat... Kas tuolla... Kuvaa kantavat ja
koht'sillään joutuvat tänne... -- kuului ääniä yht'äkkiä ja upseerit,
sotamiehet ja nostokkaat läksivät juoksemaan pitkin maantietä.
Borodinon kylästä nousi mäenrinnettä kirkkokulkue. Sen etunenässä
marssi pölyisellä maantiellä joukko jalkaväkeä paljastetuin päin ja
maata kohti ojennetuin kiväärein. Jalkaväen takaa kuului kirkkolaulua.
Nostokkaat ja sotamiehet juoksivat Pierren ohi kulkuetta vastaan
paljain päin.
-- Matushkaa tuodaan! Puolustajaamme... Iverskin jumalanäitiä!...
-- Smolenskin matushkaa, -- oikasi joku.
Nostokkaat, niin kylässä olleet kuin nekin, jotka olivat työskennelleet
patterilla, hylkäsivät lapionsa ja riensivät kirkkokulkuetta vastaan.
Pölyistä tietä marssivan pataljoonan kintereillä kulki messupukuisia
pappeja -- eräs vanhus korkea lakki päässä apulaisineen ja
kirkkoköörineen. Näiden takana kantoivat upseerit ja sotamiehet suurta
puitteissa olevaa pyhäinkuvaa, jolla oli mustat kasvot. Tämä pyhäinkuva
oli otettu Smolenskista ja siitä pitäen oli sitä kuletettu armeijan
mukana. Kuvan takana ympärillä ja edessä hääriskeli paljain päin maahan
asti kumartelevaa sotaväkeä.
Kummulle päästyään kuvakulkue pysähtyi. Miehet, jotka pitelivät kuvaa
pyyhinliinoista, vaihtuivat, apupapit sytyttivät uudelleen
suitsutusastiat ja hartaushetki alkoi. Auringon polttavat säteet
porottivat melkein suoraan ylhäältä. Heikko, raikas tuulenhenkonen
leyhytteli avoimien päiden hiuksia ja nauhoja, joilla pyhäinkuva oli
koristettu. Messun säveleet soivat heikosti avarassa ilmassa. Kuvan
ympärillä oli ääretön joukko avopäisiä upseeria, sotamiehiä ja
nostokkaita. Papin ja hänen apulaisensa takana seisoivat arvohenkilöt.
Eräs kaljupäinen kenraali, jolla oli kaulassa Yrjön risti, seisoi aivan
papin selän takana ja silmiään ristimättä (oli nähtävästi saksalainen)
koetti kärsivällisesti odottaa hartaushetken päättymistä, koska hän
piti tarpeellisena kuulla sen loppuun asti luultavasti Venäjän kansan
isänmaallisen innostuksen virittämiseksi. Muuan toinen kenraali seisoi
sotilaallisen ryhdikkäässä asennossa rinta röyhällään ja ympärilleen
silmäillen. Näiden arvohenkilöiden joukossa huomasi Pierre, joka seisoi
loitompana musikkojen joukossa, muutamia tuttuja kasvoja, vaan hän ei
katsonut heihin. Hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt pyhäinkuvaan
katsovien sotamiesten ja nostokkaiden vakaviin kasvoihin. Niin pian
kuin uupuneet apulaispapit (he lauloivat kahdettakymmenettä messua)
alkoivat messuta vetelästi ja totuttuun tapaan: "varjele, jumalanäiti,
palvelijasi onnettomuuksista" ja pappi ja djakon yhtyivät säveleeseen:
"niin kuin me sinuun Herrassa turvaamme, kuten lujaan muuriin ja
puolustajaamme", -- syttyi taas kaikkien kasvoille sama tietoisuuden
ilme lähenevän hetken vakavuudesta, jonka hän oli nähnyt Moschaiskin
mäessä ja josta oli näkynyt merkkiä melkein kaikkien häntä vastaan
tulleiden kasvoilla. Ja yhä tiheämpään kumartuivat päät alas,
heilahtelivat hiukset, kuului huokauksia ja ristinmerkin lyöntejä
rintoihin.
Kuvan ympärillä oleva väki peräytyi äkkiä taapäin ja Pierre joutui
puristuksiin. Joku, luultavasti hyvin tärkeä henkilö ainakin siitä
päättäen, että hänen tieltään kaikki siirtyivät nopeasti syrjään,
läheni pyhäinkuvaa.
Lähenevä henkilö oli Kutusof, joka oli ollut asemaa tarkastamassa.
Tatarinovoon palatessaan saapui hän nyt messuun. Pierre tunsi heti
Kutusovin tämän erityisestä, kaikista muista eroavasta muodosta.
Pitkässä takissaan, joka verhosi hänen tavattoman paksua ruumistaan,
avoimin valkein päin ja vuotaneen silmän valkuainen turvollaan astui
Kutusof hytkyvin polvin piirin keskeen ja pysähtyi papin taa. Hän risti
silmiään tavalliseen totuttuun tapaan, koetti kädellään maata ja
raskaasti huoahtaen painoi raskaan päänsä kumarruksiin. Kutusovin
takana oli Bennigsen ja seurue. Vaikka olikin saapuvilla ylipäällikkö,
joka herätti kaikkien korkeimpien arvohenkilöiden huomiota, jatkoivat
nostokkaat ja sotamiehet häneen katsomatta rukoilemistaan.
Kun messu oli päättynyt, meni Kutusof pyhäinkuvan luo, laskeutui
raskaasti polvilleen, kumarsi maahan asti eikä pitkään aikaan kyennyt
raskautensa ja heikkoutensa tähden nousemaan pystyyn. Hänen harmaa
päänsä tutisi ponnistuksista. Viimein hän nousi ja lapsellisen naivisti
kurottaen huuliaan suuteli kuvaa sekä kumarsi uudelleen nojaten
kädellään maahan. Kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, sitte muut
upseerit, lopuksi työntäytyivät sotamiehet ja nostokkaat toisiaan
tyrkkien, tömistellen, puhkaen ja punehtunein kasvoin.