Aamulla elokuun 25 p:nä läksi Pierre Moschaiskista. Eräässä tavattoman
jyrkässä ja väärässä alamäessä, joka vei kaupungista vasemmalla kädellä
olevan kirkon ohi, jossa parhaillaan pidettiin jumalanpalvelusta, nousi
Pierre ajopeleistä ja läksi kulkemaan jalan. Hänen takanaan laskeutui
mäkeä alas eräs ratsurykmentti laulajat etunenässä ja häntä vastaan
nousi kuormajono, jossa kuletettiin haavottuneita eilisestä
taistelusta. Hevosmiehet, joina oli musikoita, kiljuivat hevosille ja
suomivat niitä piiskoilla sekä juoksivat puolelta toiselle. Raskaat
kärryt, joilla haavottuneita sotamiehiä virui ja istui kolmi- ja
nelikunnittain, keikkuivat ankarasti jyrkässä ylämäessä, jota oli
kivitetty viskomalla kivimöhkäleitä sinne tänne. Kalpeat haavottuneet,
joiden siteinä oli rääsyjä, pitelivät huuliaan pusertaen ja synkin
kasvoin kiinni kärryjen laidoista, mutta siitä huolimatta tärisytti ja
viskeli heitä kovasti toinen toistaan vasten. Melkein kaikki katsoivat
lapsellisen uteliaina Pierren valkeaa lakkia ja vihreää hännystakkia.
Pierren kuski ärhenteli kovaäänisesti kuormanajajille, jotta nämä
ajaisivat tien toista laitaa. Ratsurykmentti laskeutui laulaen
mäenrinnettä, joutui ihan Pierren ajopelien taakse ja tukkesi tien.
Pierre pysähtyi ja painautui syväuomaisen tien seinämää vasten. Mäen
laki oli niin korkealla, ettei sen takaa auringonsäteet ylettyneet
uomaan, jossa oli kylmää ja kosteaa. Pierren yllä henkäili kirkas
elokuunaamu ja helkkyi reippaiden laulujen kaiku. Eräs kuorma
haavottuneita pysähtyi tienposkeen Pierren viereen. Kuormanajaja, jolla
oli niinitöppöset jalassa, juoksi läähättäen kuorman luo, asetti kiven
raudoittamattomien takapyörien alle ja rupesi kohentelemaan
seisahtuneen hevosensa valjaita.
Eräs haavottunut vanha sotilas, jonka käsi oli kääreissä ja joka
paarusti kuorman takana, tarttui kärryjen laitaan terveellä kädellään
ja katsahti Pierreen.
-- No, mitenkäs tässä käy, tähänkö jäädään vai Moskovaanko vetäydytään?
Pierre oli niin syvissä ajatuksissa, ettei hän kuullut kysymystä. Hän
katseli vuoroin ratsurykmenttiin, joka nyt oli joutunut vastakkain
haavottuneiden kuormajonon kanssa, vuoroin kärryihin, jotka seisoivat
hänen vieressään ja joissa tuli kaksi haavottunutta ja kolmas oli
pitkällään. Ja Pierrestä tuntui, että siinä hänen edessään, noissa
haavottuneissa oli hänen mieltään askaroittaneen arvoituksen selitys.
Toinen istuvista sotamiehistä oli luultavasti saanut haavan poskeensa.
Koko pää oli turottu rievuilla ja toinen poski oli pullistunut
vähilleen lapsen pään kokoiseksi. Suu ja nenä olivat vääristyneet
sivulle. Tämä sotamies katsoi kirkkoon ja risti silmiään. Toinen, nuori
poika, rekryytti, vaaleaverinen ja niin valkea kuin ei hänen ohuissa
kasvoissaan olisi ollut pisaraakaan verta, katseli hellämielisesti
hymyillen Pierreen. Kolmas virui vatsallaan, joten hänen kasvonsa
olivat piilossa. Ratsuväen laulajat kulkivat parhaillaan kuorman ohi.
-- Ah! Jo-jopa ohrainen otti ... sen pätöisen pään... Ja maalla
vierahalla ollen... -- lauloivat he erästä sotilaslaulua.
Kaiun heläjävät soinnut värisivät korkeudessa aivan kuin heitä matkien,
mutta toisessa ilosävyn lajissa. Ja auringon hehkuvat säteet, nekin
muuta iloa eläen, kultasivat vastakkaisen rinteen lakea. Vaan rinteen
alla, haavottuneiden kuorman ja läähättävän hevosen seutuvilla oli
kosteaa, sumuista ja surullista.
Sotamies, jonka poski oli turvoksissa, katsahti tuikeasti laulaviin
ratsumiehiin.
-- Senkin keikarit! -- virkkoi hän nuhtelevasti.
-- Nykyisin näkee musikkaväkeäkin eikä yksistään sotamiehiä! Musikkakin
ajetaan yhteen joukkoon, -- sanoi Pierrelle surullisesti hymyillen
sotamies, joka seisoi kuorman takana. -- Ei näytä välillä pantavan...
Kaiken kansan väellä tahtovat rynnistää. Ja Moskova on kaikki kaikessa.
Sotamiehen sanojen epäselvyydestä huolimatta käsitti Pierre
täydellisesti, mitä hän oli tahtonut lausua ilmi ja hän nyökäytti
hyväksyvästi päätään.
Ahdinko selveni, Pierre astui mäen alle, nousi ajopeleihinsä ja jatkoi
matkaansa.
Pierre silmäili kummallekin puolen tietä etsien tuttuja kasvoja, vaan
kaikkialla oli erilajisten sotilaiden outoja kasvoja, jotka kaikki
ihmeissään silmäilivät hänen valkoista lakkiaan ja vihreää
hännystakkiaan.
Ajettuaan nelisen virstaa kohtasi hän ensimäisen tuttavan ja ilostui
suuresti. Tämä oli muuan armeijan ylilääkäreistä. Hän ajoi puoleksi
katetuissa vaunuissa erään nuoren lääkärin kanssa ja huomattuaan
Pierren käski kasakan, joka istui kuskipukilla tavallisen kuskin
asemasta, pysähdyttämään hevoset.
-- Kreivi! Teidän ylhäisyytenne, miten te olette täällä? -- kysyi
tohtori.
-- Teki mieli tulla katsomaan...
-- Kyllä onkin katsomista...
Pierre nousi vaunuistaan ja rupesi puhelemaan tohtorin kanssa, jolle
hän selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun.
Tohtori kehotti Pierreä kääntymään suoraan hänen armonsa puoleen.
-- Mitäs te jäisitte tietymättömille teille taistelun aikana, -- sanoi
hän vaihtaen silmäyksiä nuoren toverinsa kera, -- kun hänen armonsa
kuitenkin tuntee teidät ja ottaa teidät suosiollisesti vastaan. Menkää
vain hänen luokseen, -- lisäsi tohtori.
Tohtori näytti väsyneeltä ja hänellä tuntui olevan kiire.
-- Niinkö luulette? Ajattelin vielä kysyä teiltä, missä päävarustukset
ovat, -- sanoi Pierre.
-- Päävarustukset? -- ihmetteli tohtori. -- Ne eivät tosiaankaan kuulu
minun alaani. Kunhan ajatte Tatarinovan ohi, siellä taitavat jotain
myllertää. Nouskaa hautakummuille, niiltä näkyy, -- sanoi tohtori.
-- Sieltäkö jo näkyy? Jos te joutaisitte...
Tohtori keskeytti hänet ja peräytyi lähemmä vaunujaan.
-- Läksisin kyllä saattamaan, mutta jumaliste -- työtä on tätä myöten
(tohtori osotti kurkkuaan) ja täytyy joutua armeijaosaston päällikön
luo. Tiedättekö, meidän tilamme? Huomenna, kreivi, on taistelu.
Satatuhantista armeijaa kohti täytyy laskea vähintäinkin 20 tuhatta
haavottunutta. Vaan meillä ei ole paareja, ei vuoteita, ei haavureita
eikä lääkäreitä edes kuudelle tuhannelle. Kymmeniä tuhansia kärryjä on,
mutta tarvitaan sitä muutakin. Saa tehdä, minkä parhaaksi näkee.
Outo ajatus siitä, että niistä tuhansista reippaista, terveistä,
nuorista ja vanhoista miehistä, jotka äsken olivat iloisin ihmettelyn
tuntein katselleet hänen lakkiaan, oli 20 tuhatta joutuva varman
kuoleman ja haavojen uhriksi (ehkä juuri ne, jotka hän oli nähnyt), --
sai Pierren hämmästyksiinsä.
"He kuolevat ehkä huomenna, miksi he siis ajattelevat muuta kuin
kuolemaa?" Ja samassa kuvastui hänen mieleensä laskeutuminen
Moschaiskin mäestä, haavottuneiden kuormat, kaiku, auringon säteet ja
ratsuväen laulu.
"Ratsuväki rientää taisteluun, tapaa haavottuneita ja hetkeäkään
ajattelematta, mikä heitä odottaa, kulkevat he haavottuneille silmää
iskien näiden ohi. Kaikkiaan on heistä 20 tuhatta vihitty kuolemaan,
vaan he ihmettelevät minun lakkiani! Kummallista!" ajatteli Pierre
ajaessaan Tatarinovaa kohti.
Erään suurtilallisen kartanon luona, joka oli vasemmalla
puolen tietä, seisoi ajopeliä, kuormarattaita, joukko upseerien
palvelijoita ja vahtisotilaita. Hänen armonsa oli pysähtynyt
kartanoon. Pierren tullessa hän ei kuitenkaan ollut saapuvilla eikä
esikuntalaisistakaan ollut paljo ketään saapuvilla. Kaikki olivat
menneet jumalanpalvelukseen. Pierre ajoi edelleen Gorkiin päin.
Päästyään kyläkadulle näki Pierre ensi kerran musikkanostokkaita,
joilla oli risti lakissa ja valkeat paidat päällä ja jotka
kovaäänisesti rupatellen ja nauraa hohottaen työskentelivät terhakasti
ja hikisinä oikealla puolen tietä suunnattoman suurella, nurmettuneella
hautakummulla.
Muutamat heistä kaivoivat lapioilla mäkeä, muutamat kulettivat lautoja
myöten multaa käsikärryillä, toiset taas seisoivat toimettomina.
Kaksi upseeria oli kummulla heitä ohjailemassa. Kun Pierre näki
musikat, joita kaikesta päättäen näytti vielä huvittavan heidän uusi
sotilasammattinsa, muistui taas hänen mieleensä haavottuneet sotamiehet
ja hänelle kävi selväksi, mitä se sotamies oli tarkottanut, joka oli
puhunut _kaiken kansan väellä rynnistämisestä_. Nähdessään noiden
parrakkaiden musikkojen työskentelevän taistelukentällä kummallisen
kömpelöine saappaineen ja hikisine niskoineen ja avoimine
paidankauluksineen, joiden alta näkyi punottuneet solisluut, teki tämä
Pierreen paljoa voimakkaamman vaikutuksen kuin mikään muu, minkä hän
oli tähän asti nähnyt tai kuullut hetken juhlallisuudesta ja
merkityksestä.