Kun Pierre oli tullut kotiinsa, annettiin hänelle kaksi samana päivänä
tuotua Rostoptshinin lehtistä.
Yhdessä puhuttiin siitä, että huhu kreivi Rostoptshinin kiellosta saada
lähteä Moskovasta oli väärä ja että kreivi Rostoptshin oli päinvastoin
iloinen, että rouvat ja kauppiaiden vaimot matkustivat Moskovasta pois.
"Kuta vähemmän pelkoa, sitä vähemmän uutisia", sanottiin lehtisessä,
"mutta minä takaan hengelläni, ettei vihamies pääse Moskovaan." Nämä
sanat osottivat ensi kerran Pierrelle selvästi, että ranskalaiset
tulevat Moskovaan. Toisessa lehtisessä sanottiin, että meidän
pääkortteerimme oli Vjasmassa, että kreivi Wittgenstein oli voittanut
ranskalaiset, vaan että kun monet asukkaat haluavat nousta aseisiin,
niin on heille varattu arsenaalissa paljon aseita: miekkoja, pistooleja
ja pyssyjä, joita jokainen saa halvalla hinnalla. Lehtisten äänilaji ei
nyt enää ollut niin ilvehtivä, kuin se oli esiintynyt Tshigirinin
pakinoissa. Pierre vaipui mietteisiin näiden lehtisten johdosta. Se
pelottava ukkospilvi, jonka hän kaikesta sydämmestään toivoi tulevaksi
ja joka samalla synnytti hänessä vastustamatonta kauhua, oli nyt
nähtävästi tulossa.
"Ryhtyäkö sotapalvelukseen ja matkustaa armeijaan tai odottaako?" kysyi
Pierre sadannen kerran itseltään. Hän otti korttipakan pöydältä ja
alkoi panna pasiansia.
-- Jos tämä pasiansi sujuu aivan loppuun, -- puheli hän itselleen
korttia seaten ja katsoen ylös, -- jos sujuu loppuun, niin sitte ...
mitä sitte?
Hän ei ehtinyt päättää, mitä sitte tapahtuisi, kun kabinetin oven takaa
kuului vanhan ruhtinattaren ääni, joka kysyi, saisiko tulla sisään.
-- Niin se merkitsee, että minun on mentävä armeijaan, -- päätteli
Pierre itsekseen. -- Käykää vain sisään, -- lisäsi hän ruhtinattarelle.
(Vanha ruhtinatar, jolla oli korkea vartalo ja kivettyneet kasvot, asui
edelleenkin Pierren talossa. Kaksi nuorinta oli joutunut naimisiin).
-- Anteeksi, _mon cousin_,[98] että tulin luoksenne, -- sanoi hän
nuhtelevan levottomalla äänellä. -- Täytyy lopultakin tehdä jotain.
Mitä tämä tämmöinen on. Kaikki ovat lähteneet Moskovasta, kansa
kapinoi, miksi me sitte jäisimme tänne?
-- Ei suinkaan, minun tietääkseni, _ma cousine_, on kaikki hyvin, --
sanoi Pierre sillä totutulla leikillisyydellä, jolla Pierre, joka aina
hieman hämillään näytteli ruhtinattaren hyväntekijän osaa, tavallisesti
puhutteli ruhtinatarta.
-- Vai kaikki hyvin! Minulle kertoi juuri Varvara Ivanovna, mitenkä
meidän joukkomme kunnostautuvat. Ei tosiaankaan siedä kunniata heille
lukea. Ja kansakin näkyy kapinoivan ja rupeaa tottelemattomaksi. Yksin
minun palvelustyttönäkin on alkanut napista. Jos tätä menoa kestää,
saamme varoa nahkaamme. Kaduilla ei uskalla liikkua. Vaan pahinta on
se, että ranskalaiset voivat yllättää meidät minä päivänä tahansa. Mitä
me odotamme? Minä pyydän teiltä, _mon cousin_, vain yhtä asiaa:
toimittakaa minut Pietariin. Olinpa minkälainen tahansa, mutta
bonapartelaisen vallan alle en taivu.
-- Johan nyt jotain, _ma cousine_, mistä te olette saaneet tietonne?
Päinvastoin...
-- Minä en taivu teidän Napoleoninne valtaan, tehkööt muut mitä
tahansa... Ja jos te ette tahdo suostua...
-- Suostunhan minä, käsken heti ryhtymään matkavalmistuksiin.
Ruhtinatarta nähtävästi harmitti, ettei hän voinut kenellekään purkaa
vihaansa. Jotain mutisten hän istuutui tuolille.
-- Teille on kerrottu asioita väärin, -- sanoi Pierre. -- kaupungissa
vallitsee täydellinen hiljaisuus eikä vaarasta ole mitään tietoa.
Näistä luin juur'ikään... -- Pierre näytti lehtisiä ruhtinattarelle. --
Kreivi kirjottaa panevansa henkensä pantiksi siitä, ettei vihollinen
pääse Moskovaan.
-- Se teidän kreivinne, -- sanoi ruhtinatar äkäisesti, -- on
ulkokullattu ilkiö, joka on itse villinnyt kansan kapinaan. Hänhän
juuri on kirjottanut noissa typerissä lehtisissään, ettei ole väliä,
ken joutuu kiinni, kunhan vaan raahataan tukasta putkaan (ja miten
tyhmää se on!) Ken ottaa kiinni, sille kiitos ja kunnia. Semmoisen
palveluksen hän on tehnyt. Varvara Ivanovna kertoi, että hän oli
vähällä jäädä päästään, kun oli ulkona puhunut ranskaa...
-- Niin, se nyt on semmoista... Te ajattelette asioita liian raskaasti,
-- sanoi Pierre ja alkoi levittää korttia.
Vaikka pasiansi onnistui aivan lopulleen, ei Pierre kuitenkaan lähtenyt
armeijaan, vaan jäi autioon Moskovaan ollen yhä edelleenkin entisen
pelon, epäröimisen, kauhun ja samalla ilon vallassa jonkin hirveän
odotuksesta ja tulosta.
Seuraavana päivänä illansuussa matkusti ruhtinatar, ja Pierren luo
saapui hänen taloutensa ylihoitaja, joka toi sen tiedon, ettei hänen
vaatimiaan rahoja rykmentin varustamiseksi saisi muuten, kuin että yksi
tila täytyisi myydä! Ylihoitaja oli muuten sitä mieltä, että
rykmenttipuuha vie Pierren perikatoon. Pierren oli vaikea salata
hymyään kuunnellessaan ylihoitajan arveluja.
-- Myykää vain, -- virkkoi hän. -- Minkäs sille mahtaa, en voi enää
muuttaa asiaa!
Kuta huonommaksi yleisten asiain ja varsinkin Pierren omien asiain tila
kävi, sitä hauskemmalta tuntui Pierrestä ja sitä enemmän hän varmentui
odottamansa onnettomuuden tulosta. Pierren tuttavista ei Moskovassa
ollut enää paljo ketään. Julia oli matkustanut pois, niin ikään
ruhtinatar Maria. Läheisistä tuttavista olivat vain Rostovilaiset
jälellä, mutta heillä ei Pierre käynyt.
Tänä päivänä läksi Pierre hieman hauskutellakseen ja virkistyäkseen
Vorontsovan kylään katsomaan erästä suurta ilmapalloa, jonka oli määrä
nousta ilmaan seuraavana päivänä. Pallo ei ollut vielä valmis. Pierre
sai kuulla, että sitä rakennettiin hallitsijan tahdosta. Hallitsija oli
kirjottanut pallosta kreivi Rostoptshinille:
"_Aussitôt que Leppich sera prêt, composez lui un équipage pour sa
nacelle d'hommes sûrs et intelligents et dépêchez un courrier du
général Koutousoff pour l'en prévenir. Je l'ai instruit de la chose_".
"_Recommandez, je vous prie, à Leppich d'être bien attentif sur
l'endroit, où il descendra la première fois, pour ne pas se tromper et
ne pas tomber dans les mains de l'ennemi. Il est indispensable qu'il
combine ses mouvements avec le général-en-chef_".[99]
Vorontsovasta kotiin palatessaan huomasi Pierre Bolstnaja toria
ajaessaan väkeä Mestauspaikan luona, pysähtyi ja nousi kärryistä. Tässä
toimitettiin erään ranskalaisen kokin ruumiinrangaistusta, johon hän
oli tuomittu vakoilemisesta. Toimitus oli juuri suoritettu ja pyöveli
irroitti penkiltä surkeasti ruikuttavaa paksua miestä, jolla oli ruskea
poskiparta, siniset sukat ja viheriät liivit. Toinen rikollinen, laiha
ja kalpea mies seisoi vieressä. Kasvoista päättäen oli kumpikin
ranskalainen. Sairaloisen kalpein kasvoin, jommoiset oli laihalla
ranskalaisellakin, työntäytyi Pierre väkijoukon läpi.
-- Mitä tämä on? Ketä, mistä syystä? -- kyseli hän.
Mutta joukko, jossa oli virkamiehiä, pikkuporvareita, kauppiaita,
musikkoja ja naisia, oli niin ahneesti kiintynyt katsomaan, mitä
Mestauspaikalla tapahtui, ettei kukaan vastannut hänen kysymyksiinsä.
Paksu mies ojentui pystyyn, kohotteli olkapäitään synkin kasvoin ja
koettaen näyttää lujamieliseltä alkoi pukea päälleen liiviään
ympärilleen katsomatta. Vaan äkkiä alkoivat hänen huulensa vavista ja
hän purskahti itkuun itselleen vihoitellen, kuten itkevät kuumaveriset
aikaihmiset. Väkijoukko alkoi puhella kovaäänisesti tukehduttaakseen,
kuten Pierrestä tuntui, itsestään säälintunteen.
-- Ruhtinasväen kokkia näkyy olevan...
-- No, musjöö, taisipa venäläinen voide vähän kirveliä ranskalaista
selkää ... oliko hapanta? -- ilkkui eräs kansliakirjuri, joka seisoi
Pierren rinnalla, silloin kun ranskalainen alkoi itkeä.
Kirjuri katseli ympärilleen nähtävästi odottaen joukosta vastakaikua
sukkeluudelleen. Muutamat remahtivat nauruun, muutamat katsoivat
pelästyneinä pyöveliin, joka riisui toista.
Pierre sihisteli nenäänsä, murti suutaan ja rutosti käännähtäen läksi
takasin kärryjen luo koko ajan sekä kulkiessaan että kärryihin
istuutuessaan jotain itsekseen mutisten. Matkan kestäessä hän vavahteli
tuontuostakin ja kivahteli niin kovasti, että kuski kysyi:
-- Mitä suvaitsette käskeä?
-- Mihin sinä oikeastaan ajat? -- kiljasi Pierre kuskille, joka käänsi
Lubjankan kadulle.
-- Te käskitte ajamaan ylipäällikölle, -- vastasi kuski.
-- Pöllö! Elukka! -- ärjäsi Pierre. Harvoin oli hän käyttänyt tämmöisiä
sanoja kuskiaan haukkuessaan. -- Kotiinhan minä käskin. Aja joutuin,
lurjus! Jo tänä päivänä täytyy päästä kaupungista, -- lisäsi Pierre
itsekseen mutisten.
Nähdessään suomitun ranskalaisen ja väkijoukon, joka tungeksi
Mestauspaikan ympärillä, päätti Pierre lopullisesti, ettei hän enää voi
jäädä Moskovaan, vaan lähtee jo tänään armeijaan ja hänen päätöksensä
oli niin jyrkkä, että hänestä tuntui, kuin hän olisi jo ehtinyt
ilmoittaa sen kuskille tai että tämän olisi pitänyt tietää se
itsestään.
Kotiin tultuaan alkoi Pierre antaa käskyjä kaikkitietävälle,
kaikkiosaavalle ja koko Moskovan tuntemalle kuskilleen
Jefstavjevitshille, että tämä jouduttaisi kaikki valmiiksi, sillä yöllä
lähtee hän Moschaiskiin armeijaan ja että sinne lähetettäisiin hänen
ratsunsa. Kun kaikkia valmistuksia ei voitu suorittaa sinä päivänä,
täytyi Pierren Jefstavjevitshin ehdotuksesta lykätä lähtönsä toiseen
päivään, jotta vaihtohevoset ehtisivät joutua määräpaikoilleen.
24 päivä valkeni selkeänä huonon sään jälkeen ja puoleltapäivin läksi
Pierre Moskovasta matkalle. Seuraavana yönä sai Pierre kuulla
Perhuskovassa, jossa muutettiin hevosia, että illalla oli ollut suuri
taistelu. Kerrottiin, että Perhuskovassakin oli maa vavissut ammunnan
ankaruudesta. Pierren kysymykseen, ken oli voittanut, ei kukaan osannut
vastata mitään. (24 p:nä tapahtui Shevardinon taistelu). Aamun
sarastaessa saapui Pierre Moschaiskiin.
Täällä olivat kaikki talot majotetut täyteen sotaväkeä ja siinäkin
majatalossa, jossa Pierreä vastassa oli hänen kuskinsa ja
ratsupalvelijansa, kuhisivat kaikki huoneet upseereja.
Moschaiskissa ja sen takana liikkui ja majaili sotaväkeä kaikkialla.
Kasakkoja, jalka- ja ratsuväkeä, kuormia, laatikoita ja tykkiä vilisi
joka taholla. Pierre koetti jouduttaida etemmä ja kuta kauemma hän tuli
Moskovasta, kuta syvemmälle hän vaipui sotajoukkojen mereen, sitä
voimakkaammin hänet valtasi levoton hätä ja ennen tuntematon iloinen
tunne. Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jota hän oli tuntenut
aatelin kokouksessa hallitsijan tulon aikana -- tunne siitä, että
välttämättömästi oli tehtävä jotain ja uhrattava jotain. Hänet oli
vallannut hyväilevä tunne siitä tietoisuudesta, että kaikki se, mikä
muodosti ihmisten onnen: elämänmukavuudet, rikkaus, jopa itse elämäkin,
-- on joutavaa, jonka mielellään hylkää jonkun muun rinnalla... Mutta
minkä rinnalla, sitä ei Pierre voinut selvittää itselleen eikä hän
koettanutkaan selvittää itselleen, ketä ja mitä varten hänestä tuntuu
erityisen suloiselta uhrata kaikki. Se, mitä varten hän haluaa uhrata
kaikki, ei askaroittanut hänen ajatuksiaan, vaan itse uhrautuminen loi
häneen tuon lämpimän tunteen.