Hallitsijan lähdön jälkeen Moskovasta kulki tämän kaupungin elämä
tavallista kulkuaan ja sen kulku oli niin jokapäiväisen tavallista,
että oli vaikea muistaa noita isänmaallisen riemun ja innostuksen
menneitä päiviä ja uskoa, että Venäjä oli vaarassa ja että
englantilaisen klubin jäsenet olivat myöskin isänmaan poikia, jotka
ovat valmiit uhraamaan sen hyväksi vaikka mitä. Ainoa seikka, joka
muistutti isänmaallisen innostuksen korkeita hetkiä hallitsijan
käydessä Moskovassa, oli se, että oli vaadittu lahjottamaan väkeä ja
rahaa, mutta nämäkin lahjotukset muuttuivat, niin pian kuin ne olivat
tehdyt, lailliseksi, viralliseksi muodollisuudeksi ja tuntuivat
välttämättömiltä.
Vaikka vihollinen läheni lähenemistään Moskovaa, ei moskovalaisten
käsitys asemastaan tullut ollenkaan vakavammaksi, vaan päinvastoin
entistään kevytmielisemmäksi, kuten on tavallista semmoisten ihmisten
kesken, jotka näkevät suuren vaaran olevan tulossa. Vaaran lähetessä
kuuluu ihmisen sydämessä aina kaksi yhtä voimakasta ääntä, joista
toinen sanoo aina järkevästi, että ihminen harkitseisi vaaran laatua ja
punnitsisi keinoista, joilla sen voisi välttää. Toinen sanoo vielä
järkevämmin, että on liian raskasta ja tuskallista ajatella vaaraa,
koska asioiden arvaaminen ja tapausten pyörteistä pelastuminen ei ole
ihmisen vallassa, joten on parasta kääntää selkänsä pahoille päiville
ennen niiden tuloa ja pysyä hauskoissa ajatuksissa. Yksinään ollessaan
antautuu ihminen useimmiten edellisen, vaan muiden parissa ollen
jälkimäisen äänen johdettavaksi. Näin oli nytkin asianlaita
moskovalaisten kesken. Ei oltu pitkiin aikoihin pidetty Moskovassa iloa
semmoista kuin tänä vuonna.
Rostoptshinin lehtisiä, joiden ylälaitaan oli kuvattu kapakka,
kapakoitsija ja moskovalainen porvari Karpushka Tshigirin, _joka
sotaväestä tultuaan ja juotuaan muutamia liikoja ryyppyjä kapakassa sai
kuulla, että Bonaparte aikoo muka tulla hätyyttämään Moskovaa,
äkämystyi tästä, haukkui pahoilla sanoilla kaikki ranskalaiset,
tuli kapakasta ulos ja rupesi puhumaan väkijoukolle_, luettiin,
ja arvosteltiin rinnan Vasili Lvovitsh Pushkinin viimeisten
bouts-rimésien[86] kanssa.
Näitä lehtisiä keräydyttiin lukemaan klubiin, tavallisimmin
nurkkahuoneeseen ja useita miellytti se, miten Karpushka oli ivannut
ranskalaisia sanoen, että _ne pöhöttyvät kaalista, halkeavat puurosta,
läkähtyvät hapankaalikeitosta, että ne ovat kaikki kääpiöitä ja että
mikä akka tahansa kykenee semmoisia heittämään kolme miestä hangolla
tantereseen_. Muutamat eivät hyväksyneet tämmöistä puhetapaa ja
sanoivat sitä tyhmäksi ja ilkeäksi. Kerrottiin, että Rostoptshin oli
karkottanut Moskovasta ranskalaiset ja kaikki muutkin muukalaiset ja
että niiden joukossa oli ollut Napoleonin urkkijoita ja yllyttäjiä.
Mutta tästä kerrottiin pääasiallisesti siitä syystä, että saatiin
toistaa miehestä mieheen niitä sukkeluuksia, joita Rostoptshin oli
lasketellut toimittaessaan muukalaisia matkalle. Nämä lähetettiin
lotjalla Nishni Novgorodiin ja Rostoptshin sanoi heille: "_rentrez en
vous-même, entrez dans la barque et rien faites pas une barque de
Charon_".[87] Kerrottiin, että Moskovasta oli jo lähetetty pois kaikki
virastot ja samalla tokaistiin Shenshinin sukkeluus, että jo yksistään
tästä täytyy Moskovan olla kiitollinen Napoleonille. Kerrottiin, että
Mamonoville nousee hänen rykmenttinsä maksamaan 800 tuhatta, että
Besuhof oli hukannut nostokkaisiinsa vielä enemmän, mutta että parhain
puoli Besuhovin menettelyssä oli se, että hän itse pukeutuu sotisopaan,
ajaa köröttää ratsain rykmenttinsä edessä eikä ota pääsymaksua keltään,
jotka tulevat häntä katsomaan.
-- Te ette anna armoa kenellekään, -- virkkoi Julia Drubetskaja kooten
ja hypistäen liinatukkua hienoilla sormillaan, jotka olivat täynnä
sormuksia.
Julia aikoi matkustaa seuraavana päivänä Moskovasta pois ja piti nyt
jäähyväisillatsuja.
-- Besuhof _est ridicule_,[88] mutta hän on hyväsydäminen ja
miellyttävä. Mikä nautinto on olla noin _caustique_?[89]
-- Sakko, -- sanoi eräs nuori mies, joka oli nostokkaan puvussa, jota
Julia kutsui _mon chevalier_[90] ja joka oli lähdössä hänen kanssaan
Nishniin.
Julian seurapiirissä samoin kuin monissa muissakin Moskovan
seurapiireissä oli päätetty puhua ainoastaan venäjää ja ne, jotka
erehdyksestä pistivät ranskalaisia sanoja puheeseensa, saivat maksaa
määrätyn sakon hyväntekeväisyyskomitean hyväksi.
-- Toinen sakko gallisismista, -- sanoi muuan venäläinen kirjailija,
joka istui vierashuoneessa. -- "Nautinto olla" ei ole venäjää.
-- Te ette anna armoa kenellekään, -- jatkoi Julia nostokkaalle
välittämättä kirjaniekan huomautuksesta.
-- _Caustique'ssa_ erehdyin, -- sanoi hän, -- ja maksan sakon, mutta
siitä nautinnosta, että sain sanoa teille totuuden, olen valmis
suorittamaan lisämaksun. Gallisismeista en vastaa, -- sanoi hän
kirjaniekalle, -- sillä minulla ei ole rahaa eikä aikaa ottaa opettajaa
ja opetella venäjää, kuten ruhtinas Galitsinilla.
-- Kas, siinähän tekin olette, virkkoi Julia. -- _Quand on_... Ei, ei,
-- sanoi hän nostokkaalle, -- ettepäs saakaan minua kiinni. Kun
puhutaan auringosta, nähdään sen säteet, -- virkkoi emäntä
ystävällisesti hymyillen Pierrelle. -- Vast'ikään puhuimme teistä, --
sanoi Julia suuren maailman naisille ominaisella valehtelemiskyvyllä.
-- Me puhelimme, että teidän rykmentistänne varmaankin tulee parempi
kuin Mamonovin.
-- Ah, älkää puhuko minulle rykmentistäni, -- virkkoi Pierre suudellen
emännän kättä ja käyden istumaan hänen viereensä. -- Olen saanut siitä
kylläni.
-- Te kai itse rupeatte sen päälliköksi? -- kysyi Julia viekkaasti ja
ivallisesti vaihtaen katsetta nostokkaan kanssa.
Nostokas ei enää uskaltanut Pierren läsnäollessa olla _caustique_ ja
hänen kasvoilleen nousi epätietoinen piirre siitä, mitä Julian katse
oli tarkottanut. Pierren hajamielisyydestä ja hyväntahtoisesta
pehmeydestä huolimatta lopetti Pierren persoonallisuus kaikki
ivanteonyritykset hänen läsnäollessaan.
-- Ei, -- vastasi Pierre naurahtaen ja kookasta, paksua ruumistaan
silmäillen. -- Minusta tulisi mainion hyvä maalitaulu ranskalaisille ja
toisekseen en luule jaksavani nousta satulaan.
Niistä henkilöistä, joita valittiin keskustelun esineeksi, jouduttiin
nyt puhumaan Rostovilaisista.
-- Hyvin huonot kuuluvat olevan heidän asiansa, -- sanoi Julia. -- Ja
itse kreivi on ihan saamaton. Rasumovskilaiset aikoivat ostaa hänen
talonsa ja maatilansa, vaan kaupat yhä venyvät. Hän pyytää liian
korkeaa hintaa.
-- Minä taas kuulin, että kaupat tehdään näinä päivinä, -- sanoi joku
seurasta. -- Mutta mieletöntähän nyt on ryhtyä ostokauppoihin
Moskovassa.
-- Miksi? -- kysyi Julia. -- Luuletteko tosiaankin, että vaara uhkaa
Moskovaa?
-- Minkä tähden te lähdette Moskovasta?
-- Minäkö? Mikäs kumma se on? Minä lähden siksi ... siksi, että kaikki
muutkin lähtevät ja toisekseen -- en ole mikään Jeanne d'Arc enkä
amatsoni.
-- Ei suinkaan, ei suinkaan. Antakaa minulle vielä tilkkuja.
-- Jos hän osaa järjestää asiansa, niin saa hän maksetuksi kaikki
velkansa, -- jatkoi nostokas Rostovista.
-- Hyväsydäminen ukko, mutta hyvin _pauvre sire_.[91] Ja miksi he
viipyvät täällä näin kauan? Johan he aikoivat muuttaa maalle aikoja
sitte. Natalia taitaa olla nyt terve? -- kysyi Julia Pierreitä
viekkaasti hymyillen.
-- He odottavat kotiin nuorinta poikaansa, -- sanoi Pierre. -- Hän
pääsi kasakaksi Obolenskin väkeen ja matkusti Bjelaja Tserkoviin.
Siellä muodostetaan rykmenttiä. Mutta nyt ovat he siirtäneet hänet
minun rykmenttiini ja odottavat hänen saapuvan joka päivä. Kreivi on jo
aikoja sitte ollut menollaan maalle, mutta kreivitär ei suostu
mitenkään lähtemään Moskovasta, ennen kun poika saapuu.
-- Minä näin heidät toissapäivänä Arharovilla. Natalia on taas tullut
kauniiksi ja iloiseksi. Hän lauloi erään romanssin. Miten helposti
eräät ihmiset unohtavatkin kaikki.
-- Mitä unohtavat? -- kysäsi Pierre tyytymättömästi.
Julia hymähti.
-- Tiedättekö kreivi, että semmoisia ritareja kuin te tapaa ainoastaan
_madame Suzan_ romaaneissa.
-- Minkälaisia ritareja? -- kysyi Pierre punastuen.
-- No, no, hyvä kreivi, _c'est la fable de tout Moscou. Je vous admire,
ma parole d'honneur_.[92]
-- Sakko! Sakko! -- sanoi nostokas.
-- Olkoon menneeksi.
-- _Qu'est ce qui est la fable de tout Moscau_?[93] -- sanoi Pierre
vihaisesti ja nousi seisomaan.
-- Älkää nyt joutavia, kreivi. Tiedättehän te!
-- Minä en tiedä mitään, -- vastasi Pierre.
-- Mutta minä tiedän, että te olitte hyvissä väleissä Natalian kanssa
ja sen vuoksi... Ei, minä pidän paljon enemmän Verasta. _Cette chère
Véra_.[94]
-- _Non madame_,[95] -- jatkoi Pierre tyytymättömällä äänellä. -- En
ollenkaan ole ottanut näyteltäväkseni neiti Rostovan ritarin osaa enkä
ole heillä käynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä en käsitä teidän
ankaruuttanne...
-- _Qui s'excuse -- s'accuse_[96] -- vastasi Julia hymyillen ja
liinatukkua heiluttaen ja viimeisen sanan pitääkseen hän samassa muutti
puheainetta. -- Kuulkaahan, sain äsken tietää, että Maria Bolkonskaja
parka oli saapunut eilen Moskovaan. Tiedättekö, että hän on kadottanut
isänsä?
-- Niinkö! Missä hän on? Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä hänet, --
virkkoi Pierre.
-- Olin eilen koko illan hänen luonaan. Hän matkustaa tänään tai
huomenaamulla veljenpoikansa kanssa läheiselle maatilalleen.
-- Mitenkä hän jaksaa? -- kysyi Pierre.
-- Hän suree kovasti. Vaan tiedättekö, ken hänet pelasti? Se on
kokonainen romaani. Nikolai Rostof. Hänet oli saarrettu, aijottu
surmata ja hänen väkeään oli haavotettu. Silloin oli Rostof saapunut ja
pelastanut...
-- Vielä romaani, -- sanoi nostokas. -- Tämä yleinen pako on tehty
aivan varmaan siitä syystä, että kaikki vanhatpiiat pääsisivät
miehelään. _Catiche_ on yksi, ruhtinatar Bolkonskaja toinen.
-- Tiedättekö, että minä tosiaankin ajattelen, että hän on _un petit
peu amoureuse du jeune homme_.[97]
-- Sakko! Sakko! Sakko!
-- No, mitenkä se sitte olisi sanottava venäjäksi?