-- No, nyt ovat kai lopussa, -- sanoi Kutusof viimeistä paperia
allekirjottaessaan. Hän nousi raskaasti ylös ja oikoen valkean, paksun
niskansa laskoksia hän läksi menemään elostunein kasvoin ovea kohti.
Papin rouvan kasvoille lennähti veri, kun hän sieppasi lautasen
käteensä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt tarjota, vaikka oli jo hyvän
aikaa yritellyt. Nyt ojensi hän sen syvään kumartaen Kutusoville.
Kutusovin silmät sirkistyivät. Hän hymähti, kosketti kädellään rouvaa
leuasta ja sanoi:
-- Kas, mikä kaunotar! Kiitos, kyyhkyseni.
Hän otti housuntaskusta muutamia kultakolikoita ja pani ne rouvan
lautaselle.
-- No, mitä kuuluu? -- sanoi Kutusof mennessään häntä varten
varustettuun huoneeseen.
Rouva meni rusoposkiensa kuopuksilla hymyillen hänen jälestään
huoneeseen. Adjutantti tuli ruhtinas Andrein luo ulos ja pyysi häntä
aamiaiselle. Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin ruhtinas Andrei
Kutusovin luo. Kutusof virui nojatuolissa sama avattu nuttu päällään.
Hänellä oli kädessä ranskalainen kirja, jonka hän ruhtinas Andrein
astuessa sisään pisti kiinni. Se oli madame de Genlisin teos _Les
chevaliers du Cygne_, kuten ruhtinas Andrei näki päällyslehdestä.
-- Käy istumaan, käy istumaan, puhellaan, -- sanoi Kutusof. --
Surullista, hyvin surullista. Mutta pane mieleesi, ystäväni, että minä
olen sinun isäsi, toinen isäsi...
Ruhtinas Andrei kertoi Kutusoville kaikki, mitä hän tiesi isänsä
kuolemasta ja siitä, mitä hän oli nähnyt Lisijagorissa siellä
käydessään.
-- Mihin onkaan jouduttu! -- virkkoi Kutusof äkkiä kiihkeästi,
nähtävästi saaden ruhtinas Andrein kertomuksesta selvän kuvan siitä
asemasta, jossa Venäjä nyt oli.
-- Mutta annahan ajan kulua, -- lisäsi hän vihaisin kasvoin, mutta
tahtomatta jatkaa keskustelua, joka häntä kiihdytti hän sanoi: -- olen
kutsunut sinut tänne palvelemaan minun luonani.
-- Kiitän teidän ylhäisyyttänne, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- mutta
pelkään, etten enää kelpaa esikuntiin, -- sanoi hän hymyillen, jonka
Kutusof huomasi.
Kutusof katsahti häneen kysyvästi.
-- Suurin syy on kuitenkin siinä, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- että
olen perehtynyt rykmenttiini ja mieltynyt upseereihin ja miehetkin
taitavat olla mieltyneet minuun. Minun olisi sääli jättää rykmentti!
Jos kieltäydyn kunniasta palvella teidän luonanne, niin uskokaa...
Älykäs, suopea ja samalla ivalliseen vivahtava hymy kohahti Kutusovin
pulleille kasvoille. Hän keskeytti Bolkonskin.
-- Ikävää, olisin tarvinnut sinua. Mutta olet oikeassa, olet oikeassa.
Emme täällä miehiä tarvitse. Neuvonantajia on aina kosolta, mutta kelpo
miehiä on vähän. Eivät rykmentit olisi semmoisia, jos kaikki
neuvonantajat palvelisivat rykmenteissä, kuten sinä. Muistan sinut
Austerlitzista asti... Muistan, muistan lipun ja... -- sanoi Kutusof ja
mielihyvän puna lennähti ruhtinas Andrein kasvoille näiden sanojen
johdosta.
Kutusof veti häntä kädestä lähemmä itseään, kurotti poskeaan
suudeltavaksi ja ruhtinas Andrei näki taas vanhuksen silmissä
kyyneleitä. Vaikka ruhtinas Andrei tiesikin, että Kutusof oli hyvin
herkkä kyyneltymään ja hellittelee ja säälittelee häntä näyttääkseen
osanottoaan hänen isänsä kuoleman johdosta, tuntui ruhtinas Andreista
kuitenkin erittäin hyvältä se, että Kutusof muisteli Austerlitzia.
-- Kule omaa tietäsi ja Jumala kanssasi. Tiedän, että sinun tiesi on
maineen tie. -- Hän oli hetken vaiti.
-- Minun oli sinua ikävä Bukarestissa, olisin tarvinnut sinua. --
Kutusof muutti puheenainetta ja alkoi kerroskeila Turkin sodasta ja
solmitusta rauhasta. -- Kylläpä sain moitosta kyllikseni, -- sanoi
Kutusof, -- sain sekä sodasta että rauhasta ... ja kaikki koitui
oikeaan aikaan. _Tout vient à point à celui qui sait attendre_.[83]
Eikä siellä ollut sen vähempää neuvonantajia kuin täälläkään... --
jatkoi hän palaten neuvonantajiin, jotka näyttivät kiinnittävän hänen
ajatuksiaan. -- Oh, ne neuvonantajat, ne neuvonantajat! Jos niitä olisi
kaikkia kuunnellut, emme olisi siellä Turkissa saaneet rauhaakaan
aikaan eikä sotakaan olisi päättynyt. Ellei Kamenski olisi kuollut,
olisi hän ollut mennyttä miestä. Hän hyökkäili linnotuksia vastaan
kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla. Ei ole vaikeaa vallottaa
linnotus, vaan vaikeaa on voittaa sota. Mutta siihen eivät ole tarpeen
hyökkäykset eikä rynnäköt, vaan _kärsivällisyys ja aika_. Kamenski
lähetti Rushtshukiin sotaväkeä, mutta minä lähetin vain ne
(kärsivällisyyden ja ajan) ja vallotin useampia linnotuksia kuin
Kamenski, pakotinpa vielä turkkilaiset syömään hevosen lihaa. -- Hän
nyökytteli päätään. -- Ja saat uskoa minun sanani, että minä, -- jatkoi
Kutusof innostuen ja rintoihinsa lyöden, -- panen ranskalaisetkin
syömään hevosen lihaa. -- Ja hänen silmänsä kiilsivät taas kyynelistä.
-- Mutta täytynee kai tappeluunkin antautua? -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Täytyy, täytyy, jos kaikki sitä tahtovat... Mutta usko
pois, veikkonen, ettei ole noiden kahden soturin voittanutta,
_kärsivällisyyden ja ajan_. Ne tekevät kaikki. Mutta neuvonantajat
_n'entendent pas de cette oreille, voilà le mal_.[84] Yhdet tahtovat,
toiset eivät tahdo. Mitä tehdä? -- kysyi hän nähtävästi toivoen
vastausta. -- Mitä sinä käskisit tekemään? -- toisti hän ja hänen
silmistään paistoi syvä, älykäs piirre.
-- Minä sanon itse, mitä on tehtävä, -- virkkoi hän, koska ruhtinas
Andrei ei ottanut vastatakseen. -- Sanon sinulle itse, mitä on tehtävä
ja mitä teen. _Dans le doute, mon cher_, -- hän oli tuokioisen vaiti,
-- _abstiens toi_,[85] -- lisäsi hän sitte.
-- No, hyvästi nyt, ystäväni. Muista, että kaikesta sydämestäni otan
osaa kovaan kohtaloosi ja etten ole sulle mikään ylhäisyys enkä
ruhtinas enkä edes ylipäällikkö, vaan isä. Jos tarvitset, tule suoraan
luokseni. Hyvästi, poikaseni!
Kutusof taas syleili ja suuteli häntä. Ruhtinas Andrei ei ollut vielä
ehtinyt päästä ovesta, kun Kutusof huokasi helpotuksesta ja ryhtyi
uudelleen lukemaan keskenjäänyttä romaania _Les chevaliers du Cygne_.
Miten ja mistä syystä tämä kaikki oli tapahtunut, sitä ei ruhtinas
Andrei olisi voinut selittää mitenkään, mutta kohtauksen jälkeen
Kutusovin kanssa palasi hän rykmenttiinsä rauhottuneena asioiden
yleisen tilan suhteen jo siihenkin nähden, kenen käsiin niiden johto
oli uskottu. Kuta enemmän hän oli huomannut puuttuvan persoonallisuutta
tuolta ukolta, johon näytti jääneen yksistään intohimojen totutut tavat
ja järjen sijaan (joka ryhmittää tapaukset ja tekee johtopäätöksiä)
ainoastaan kyky tyynesti tarkastaa tapausten kulkua, sitä
rauhallisemmin hän ajatteli, että kaikki käy, kuten pitääkin. "Hänessä
ei ole mitään omaa. Hän ei keksi mitään eikä ryhdy mihinkään", ajatteli
ruhtinas Andrei, "mutta hän kuuntelee kaikki, mitä hänelle esitetään,
panee kaikki mieleensä, järjestää kaikki paikoilleen, ei ehkäise mitään
hyödyllistä eikä salli mitään vahingollista. Hän käsittää, että on
olemassa jotain, joka on paljon väkevämpi ja merkitsevämpi kuin hänen
tahtonsa -- tapausten välttämätön kulku. Ja hän osaa nähdä ne, osaa
ymmärtää niiden merkityksen ja tämän merkityksen tähden osaa olla
ottamatta osaa noihin tapauksiin, kieltäytyä oman tahtonsa
noudattamisesta, joka on suunnattu muuanne. Mutta ennen kaikkea",
ajatteli ruhtinas Andrei, "uskon häneen siksi, että hän huolimatta
ranskalaisesta romaanista ja ranskalaisista sananlaskuista on
venäläinen mies ja siksi, että hänen äänensä värisi, kun hän sanoi:
'mihin onkaan jouduttu!' ja että hänen äänensä tapaili itkua, kun hän
puhui siitä, että 'panee heidät syömään hevosen lihaa'." Tähän
tunteeseen, joka vallitsi kaikissa, kenessä selvempänä, kenessä
hämärämpänä, perustuikin se yksimielisyys ja yleinen hyväksyminen, joka
vastoin hovipiirien mielipidettä tuli kansan ylipäälliköksi valitseman
Kutusovin osaksi.