Kun Kutusof oli ottanut armeijojen päällikkyyden käsiinsä, johtui hänen
mieleensä ruhtinas Andrei ja hän lähetti tälle käskyn tulla
pääkortteeriin.
Ruhtinas Andrei saapui Tsarevo-Saimishtsheen samana päivänä ja samana
hetkenä, jolloin Kutusof ensi kertaa tarkasti sotajoukkoja. Ruhtinas
Andrei pysähtyi kylään pappilan pihaan, jossa ylipäällikön vaunut
seisoivat ja istahti penkille porttipieleen odottamaan Hänen Armoaan,
joksi kaikki nyt kutsuivat Kutusovia. Kentältä kylän takaa kuului
milloin rykmenttien soittokuntien säveleitä, milloin lukemattomien
äänien kiljuntaa, kun ne huusivat hurraata uudelle ylipäällikölleen.
Portilla, noin 10 askeleen päässä ruhtinas Andreista, seisoi myöskin
kaksi upseerinpalvelijaa, kuriiri ja hovimestari, jotka olivat tulleet
siihen ruhtinaan poissaollessa päivää paistattamaan. Eräs mustanpuhuva,
tuuheaviiksinen, pieni husari-everstiluutnantti ratsasti portille ja
kysyi ruhtinas Andreihin katsahtaen, majailiko Hänen Armonsa tässä ja
kohtako hän tulisi.
Ruhtinas Andrei vastasi, ettei hän kuulu Hänen Armonsa esikuntaan ja on
myöskin äsken tullut. Husari-everstiluutnantti kääntyi koreapukuiseen
palvelijaan ja ylipäällikön palvelija sanoi hänelle sillä erityisellä
halveksivaisuudella, jolla ylipäällikköjen palvelijat tavallisesti
puhuttelevat upseereja:
-- Mitä? Hänen Armonsako? Luultavasti saapuu kohta. Mitäs asiaa teillä
olisi?
Husari-everstiluutnantti myhähti partaansa palvelijan esiintymistavan
johdosta, laskeutui satulasta, heitti hevosensa saattajansa huostaan ja
meni hieman kumarrettuaan Bolkonskin luo. Bolkonski siirrähti syrjemmä.
Husari-everstiluutnantti istuutui hänen viereensä.
-- Tekin taidatte odottaa ylipäällikköä? -- alkoi hän puhella
Bolkonskille. -- Kaikki kuuluvat pääsevän puheille, Luojan kiitos.
Hukassa olisi oltukin niistä makkaramestareista! Jermolof ei suotta
pyrkinyt saksalaiseksi. Nyt taitavat venäläisetkin saada äänensä
kuuluviin. Muuten, piru vieköön, ei olisi tiennyt, miten olisi käynyt.
Yhä peräydyttiin, yhä peräydyttiin. Olettekos tekin saanut marssia? --
kysyi hän.
-- On täytynyt, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- ottaa osaa ei ainoastaan
peräytymiseen, vaan myöskin menettää peräytyessä kaikki, mikä on
minulle ollut kallista, maatiloista ja kotitalosta ... sekä isästä
puhumattakaan, joka kuoli surusta. Olen smolenskilainen.
-- Aa? Oletteko Te ruhtinas Bolkonski? Erittäin hauska tutustua:
everstiluutnantti Denisof, yleisemmin tunnettu nimellä Vaska, -- sanoi
Denisof puristaen ruhtinas Andrein kättä ja erityisen tarkasti häntä
kasvoihin tähystäen. -- Niin, olen kuullut, -- virkkoi hän
osaaottavasti ja hetken vaijettuaan jatkoi: -- Siinä se on nyt se
skytialainen sota. Hyvähän se on sekin, mutt'ei niille, jotka saavat
pelastaa oman nahkansa, miten taitavat. Ja te olette ruhtinas Andrei
Bolkonski? -- Hyvin hauskaa, ruhtinas, hyvin hauskaa tutustua, --
lisäsi hän taas surullisesti hymyillen hänen kättään puristaen.
Ruhtinas Andrei tunsi Denisovin Natashan kautta, kun tämä oli kertonut
ensimäisestä sulhasestaan. Tämä muisto, yhtä katkera kuin suloinenkin,
vei hänet niihin sairaloisiin tunnelmiin, jotka häntä eivät olleet
vaivanneet enää pitkiin aikoihin, mutta jotka kuitenkin piilivät hänen
sydämensä syvyydessä. Viime aikoina oli hän saanut kokea niin paljo
yhtä ja toista muuta, oli nähnyt Smolenskin luovutuksen, käynyt
Lisijagorissa, saanut äskettäin tietää isänsä kuolemasta, etteivät
entiset muistot olleet kotvaan aikaan elpyneet eloon, ja jos joskus
olivat elpyneet, ei niillä ollut entisen vaikutuksen voimaa. Ja
Denisovillekin oli se muistojen sarja, jonka hänessä Bolkonskin nimi
valveille viritti, kaukaista, runollista entisyyttä, jolloin hän
illallisen ja Natashan laulun jälkeen oli tehnyt rakkaudentunnustuksen
viisitoista vuotiaalle tytölle. Denisof vain hymähti tuon ajan ja
rakkautensa muistoille ja siirtyi heti siihen, joka nyt kuumasti hänen
mieltään poltti. Se oli hänen sotasuunnitelmansa, jonka hän oli
sommitellut peräytymisretken aikana etuvartioasemilla. Hän oli
esittänyt sen Barclay de Tollylle ja oli nyt saapunut esittämään sitä
Kutusoville. Suunnitelma perustui siihen, että ranskalaisten toimilinja
oli liian laaja ja että sen sijaan tai yhteydessä sen kanssa, että
olisi pidetty rintamaa toiminnassa ja siten koetettu sulkea tie
ranskalaisilta, pitäisi kohdistaa vastarinta heidän liikeyhteytensä
ehkäisemiseksi. Hän ryhtyi selittelemään ruhtinas Andreille
suunnitelmaansa.
-- He eivät jaksa pitää hallussaan koko linjaansa. Se on mahdotonta ja
minä takaan, että katkaisen heidän yhteytensä. Antakoot minulle
viisisataa miestä, niillä minä heidät murran ihan varmaan! Yksi
sotatapa on partiosota.
Denisof nousi ylös ja käsillään viittoen selitti Bolkonskille
suunnitelmaansa. Keskellä selitystä kuului armeijan tarkastuspaikalta
huutoa, joka tällä kertaa oli hajanaisempaa, yleisempää ja sekottui
soitonsäveliin. Kylästä kuului töminää ja huutoja.
-- Hän tulee, -- huudahti eräs portinpielessä seisova kasakka, --
tulee!
Bolkonski ja Denisof siirtyivät lähemmä porttia, jonka vieressä seisoi
joukko sotilaita (kunniavartio) ja he näkivät Kutusovin, joka läheni
tietä pitkin pienellä tummanruskealla ratsullaan. Tavattoman suuri
kenraaliseurue ajoi hänen jälessään. Barclay ajoi melkein hänen
rinnallaan. Joukko upseereja juoksi seurueen jälessä ja ympärillä
hurraata huutaen.
Kutusovin edellä ratsasti muutamia adjutantteja pihaan. Kärsimättömästi
hevostaan nykien, joka tasa-askelin lipui hänen raskaan ruumiinsa alla,
ja myötäänsä päätään nyökytellen hän nosteli kättään valkealle
kaveljeerikaartin lakille (se oli valkeareunuksinen ja lipaton),
jommoinen hänellä oli päässä. Ratsastettuaan kunniavartion eteen, jona
oli uljaita krenatööriä, enimmäkseen kavaljeeria, ja joka teki hänelle
kunniaa, hän hetkisen katseli heitä ääneti ja tarkkaavasti tuikein
päällikkökatsein ja kääntyi sitte kenraali- ja upseerijoukkoon. Hänen
kasvonsa muuttuivat äkkiä teräviksi. Hän nytkäytti olkapäitään
kummastelevasti.
-- Ja noin kelpo väki saa yhä vain peräytyä ja peräytyä! -- sanoi hän.
-- No, näkemään asti, kenraali, -- lisäsi hän ja ajoi pihaan ruhtinas
Andrein ja Denisovin ohi.
-- Hurraa, hurraa, hurraa! -- huudettiin hänen takanaan.
Siitä pitäen, jolloin ruhtinas Andrei oli viimeksi nähnyt Kutusovia,
oli tämä entisestään paksunnut, turvonnut ja rasvottunut. Mutta valkeat
silmät, arpi ja väsymyksen ilme hänen kasvoissaan ja vartalossaan
olivat yhä ennallaan. Hänen päällään oli pitkä univormutakki (letti
riippui hienossa nahkahihnassa olan yli) ja päässä valkea
kavaljeerikaartin lakki. Istuessaan riuskan ratsunsa selässä hän heilui
ja hytkyi raskaasti. "Fiu... fiu... fiu"... vihelteli hän tuskin
kuultavasti pihaan ajaessaan. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen
tyytyväisyys siitä, että pääsee levähtämään esiintymisensä vaivoista.
Hän veti toisen jalkansa jalustimesta, sai sen nojauduttuaan koko
ruumiillaan hevosta vasten ja kasvojaan murtaen hädin tuskin kääntymään
satulan yli, ponnisti polvellaan ja ähkien laskeutui kasakkojen ja
adjutanttien käsiin.
Hän suori hieman pukuaan, katsahti ympärilleen ja vilkaistuaan ruhtinas
Andreihin näöstä häntä tuntematta alkoi astella hytkyttää portaille.
"Fiu... fiu... fiu"... vihelteli hän ja katsahti uudelleen ruhtinas
Andreihin, jonka kasvojen vaikutus vasta muutamien sekuntien kuluttua
(kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille) selveni hänelle kuvaksi
tutusta henkilöstä.
-- Aa, terve, ruhtinas! Terve, veikkonen, lähdetään, -- virkkoi hän
väsyneesti ja ympärilleen silmäillen ja nousi raskaasti portaille,
jotka natisivat hänen painostaan.
Hän aukoi nuttunsa napit ja istuutui rappueteisessä olevalle penkille.
-- Mitenkäs isä jaksaa?
-- Eilen sain tiedon hänen kuolemastaan, -- vastasi ruhtinas Andrei
lyhyesti.
Kutusof loi hämmästyksestä suurenneet silmänsä ruhtinas Andreihin,
paljasti sitte päänsä ja risti silmänsä.
-- Rauha hänen tomulleen! Tapahtukoon Herran tahto meille kaikille! --
Hän huokasi raskaasti rintansa täydeltä ja vaikeni tuokioisen. -- Minä
rakastin ja kunnioitin häntä syvästi ja otan kaikesta sydämestäni osaa
kohtaloosi.
Hän syleili ruhtinas Andreita, rutisti häntä rasvaista rintaansa vasten
eikä laskenut häntä pitkään aikaan irti. Kun hän sitte päästi ruhtinas
Andrein, huomasi tämä, että hänen venyneet huulensa vapisivat ja
silmissä kiilsi kyyneleitä. Kutusof huokasi ja tarttui molemmin käsin
penkkiin noustakseen.
-- Lähdetään minun luokseni puhelemaan, -- virkkoi hän.
Samaan aikaan nousi Denisof, joka ujosteli päällikkökään yhtä vähän
kuin vihollista, kilisevin kannuksin ja rohkeasti rappueteiseen, vaikka
adjutantit vihaisesti supattaen koettivat pysähdyttää hänet. Kutusof
nojasi vielä käsin penkkiin ja katsoi tyytymättömänä Denisoviin.
Denisof ilmotti nimensä ja sanoi, että hänellä oli esitettävänä hänen
ylhäisyydelleen hyvin tärkeä asia isänmaan edun nimessä. Kutusof rupesi
katsomaan Denisoviin väsynein katsein ja harmistuneena nostettuaan
kätensä penkiltä ja asetettuaan ne vatsalleen hän toisti:
-- Isänmaan edun nimessä? Anna sitte kuulua, mitä se on.
Denisof punastui kuin tyttö (oli hyvin outoa nähdä puna noilla
karvaisilla, vanhoilla juopon kasvoilla), vaan alkoi rohkeasti esittää
suunnitelmaansa vihollisen kulkuyhteyden katkasemisesta Smolenskin ja
Vjasman välillä. Denisof oli asunut niillä seuduin ja tunsi paikat
hyvin. Hänen suunnitelmansa tuntui kieltämättömän hyvältä, varsinkin
siihen vakuuttavaan voimaan nähden, jota ilmeni hänen sanoissaan.
Kutusof katseli jalkoihinsa ja toisinaan vilkasi naapurimökin pihaan
aivan kuin olisi odottanut sieltä tulevan jotain vastenmielistä.
Mökistä, jonne hän katseli, astuikin Denisovin puheen aikana eräs
kenraali salkku kainalossa.
-- No, -- kysyi Kutusof kesken Denisovin selitystä, -- oletteko jo
valmis?
-- Olen, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi kenraali.
Kutusof pyöritti päätään aivan kuin tuumien: "miten yksi mies ehtiikin
kaikki!" ja rupesi sitte jälleen kuuntelemaan Denisovia.
-- Annan venäläisen upseerin rehellisen kunniasanan, -- puhui Denisof,
-- että katkasen Napoleonin kulkuyhteyden.
-- Mitä sukua on sinulle yli-intendentti Kirill Andrejevitsh Denisof?
-- keskeytti Kutusof.
-- Setä, teidän ylhäisyytenne.
-- Soo, olimme hyviä ystäviä, -- sanoi Kutusof iloisesti. -- Hyvä on,
hyvä on, veikkonen; jää tänne esikuntaan; huomenna pakistaan.
Nyökäytettyään Denisoville päätään kääntyi Kutusof poispäin ja ojensi
kätensä ottamaan papereita, jotka Konovnitsin oli hänelle tuonut.
-- Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitseisi käydä tänne huoneisiin, --
sanoi päivystävä kenraali tyytymättömällä äänellä, -- olisi
välttämätöntä tarkastaa karttoja ja allekirjottaa muutamia papereita.
Eräs adjutantti tuli sisästä ilmottamaan, että asunto oli täydessä
kunnossa. Mutta Kutusovin mieli näytti tekevän mennä sisään vasta
asioista vapauduttuaan. Hän rypisteli kasvojaan.
-- Ei, käske, veikkonen, tuoda pöytä tähän. Minä katson täällä, --
sanoi hän. -- Ole sinä tässä, -- lisäsi hän ruhtinas Andreille.
Ruhtinas Andrei jäi rappueteiseen ja kuunteli päivystävän kenraalin
esittelyä.
Esittelyn aikana kuuli ruhtinas Andrei sisästä naisen supatusta ja
silkkihameen kahinaa. Katsahdettuaan muutamia kertoja sinne päin hän
huomasi oven takana ryhdikkään, punaposkisen ja kauniin naisen, jolla
oli vaaleanpunainen puku ja punasinervä silkkihuivi päässä sekä
lautanen kädessä ja joka nähtävästi odotteli ylipäällikön tuloa sisään.
Kutusovin adjutantti selitti kuiskaten ruhtinas Andreille, että se oli
talon emäntä, papin rouva, joka aikoi tarjota hänen ylhäisyydelleen
leipää ja suolaa. Hänen miehensä oli tervehtänyt ylipäällikköä risti
kädessä kirkossa, vaan rouva kotona... "Erittäin viehättävä nainen",
lisäsi adjutantti hymyillen. Kutusof liikahti nämä sanat kuultuaan.
Hän kuunteli päivystävän kenraalin esittelyä (sen pääesineenä oli
Tsarevo-Saimishtshen aseman arvostelu) samalla tavalla, kuin äsken oli
kuunnellut Denisovia ja samalla tavalla, kuin seitsemän vuotta sitte
oli kuunnellut Austerlitzin sotaneuvottelua. Hän näytti kuuntelevan
vain siksi, että hänellä oli korvat, jotka eivät voineet olla
kuulematta, vaikka toisessa niistä olikin tukku tervaköyden rohtimia.
Näki kuitenkin selvästi, ettei mikään siitä, mitä päivystävä kenraali
hänelle esitteli, voinut vähimmässäkään määrässä herättää hänessä
mielenkiintoa eikä ihmetyttää häntä, vaan hän tiesi edeltäpäin kaikki,
mitä hänelle sanottiin ja kuunteli tätä kaikkea vaan siitä syystä, että
se piti kuunnella loppuun samoin kuin parhaillaan toimitettava messu.
Kaikki, mitä Denisof oli sanonut, oli ollut asiallista ja järkevää. Se,
mitä päivystävä kenraali puhui, oli vielä asiallisempaa ja järkevämpää,
mutta huomasi, että Kutusof halveksi sekä tietoa että järkeä ja tiesi
jotain muuta, jonka piti ratkaista asia -- jotain muuta, joka ei
riippunut järjestä eikä tiedosta. Ruhtinas Andrei seurasi tarkkaan
ylipäällikön kasvonilmeitä, vaan ainoa ilme, jonka hän niissä havaitsi,
oli ikävystyminen ja malttamattomuus siitä, mitä mahtoi merkitä naisen
supatus oven takana sekä myöskin halu noudattaa sopivaisuutta.
Silminnähtävästi halveksi Kutusof järkeä ja tietoa, jopa isänmaallista
tunnettakin, joka oli ilmennyt Denisovin sanoissa, mutta hän ei
halveksinut järjellä, ei tunteella eikä tiedolla (koska hän ei
koittanutkaan niitä näyttää), vaan hän halveksi niitä jollain muulla.
Hän halveksi niitä vanhuudellaan ja elämänkokemuksellaan. Ainoa
määräys, jonka Kutusof omasta puolestaan teki esittelyn johdosta, koski
venäläisten joukkojen sotarosvoutta. Päivystävä kenraali esitti
esittelynsä loputtua hänen ylhäisyydelleen allekirjotettavaksi paperin,
joka koski korvauksen vaatimista erään tilanomistajan pyynnöstä
armeijan päälliköiltä vihantana niitetystä kaurasta.
Kutusof maiskutteli huuliaan ja pyöritteli päätään, kun tämä asia oli
esitetty.
-- Uuniin ... tuleen. Ja minä sanon sinulle kerta kaikkiaan,
veikkoseni, -- virkkoi Kutusof, -- kaikki tuommoiset jutut tuleen.
Niittäkööt viljaa ja polttakoot puita terveydekseen. En sitä käske enkä
salli, mutta en rupea rankaisemaankaan. Ilman sitä ei tule aikaan. --
Hän vilkasi vielä kerran paperiin. -- Oo, sitä saksalaista
huolellisuutta! -- virkkoi hän päätään heiluttaen.