-- No, oliko kaunis? Ei veikkoseni, minun punapukuiseni se vasta jotain
on ja Dunjasha on hänen nimensä...
Mutta katsahdettuaan Rostovin kasvoihin Iljin vaikeni. Hän huomasi,
että hänen sankarinsa ja päällikkönsä ajatukset liikkuivat muissa
maailmoissa.
Rostof katsahti vihaisesti Iljiniin ja läksi mitään virkkamatta
astumaan nopein askelin kylään päin.
-- Kyllä minä niille näytän, kyllä ne nyt saavat, rosvot, -- puheli hän
itsekseen.
Alpatitsh ehätti, minkä kerkesi Rostovin perästä ja saavuttikin hänet
viimein.
-- Minkä päätöksen olette suvainneet tehdä? -- kysyi hän päästyään
Rostovin rinnalle.
Rostof pysähtyi ja nyrkkiään puristellen pysähtyi uhkaavin katsein
Alpatitshin eteen.
-- Päätöksen? Minkä päätöksen? Vanha varis! -- ärjyi Rostof. -- Miten
olet hoitanut tehtäväsi? Häh? Musikat kapinoivat, vaan sinä et kykene
estämään! Sinä itse olet petturi! Kyllä minä tuommoiset tunnen, nylen
joka ikisen... -- ja aivan kuin peläten tuhlaavansa tyhjän päiten
vihansa leimut hän jätti Alpatitshin ja läksi nopeasti edelleen.
Tukahdutettuaan loukkauksen tunteen koetti Alpatitsh juoksujalassa
pysytellä Rostovin jälissä ja puheli hänelle omia ajatuksiaan. Hän
sanoi, että musikat olivat paatunutta, uppiniskaista väkeä, että tällä
hetkellä olisi hyvin varomatonta ryhtyä _vastarintaan_ ilman
sotilasjoukkuetta ja että parasta taitaisi olla lähettää ensin
noutamaan semmoinen.
-- Kyllä minä niille näytän sotilasjoukkueen ja vastarinnan... --
murisi Nikolai mielettömänä ja läähättäen järjettömästä, eläimellisestä
vihasta sekä halusta saada purkaa vihansa vimma.
Ollenkaan ajattelematta, mitä hän oikeastaan tekisi ja
itsetiedottomasti hän kulki nopein, päättävin askelin väkijoukkoa
kohti. Ja kuta lähemmä hän saapui, sitä enemmän alkoi Alpatitshista
tuntua, että hänen varomaton menettelynsä saattaa viedä hyviin
tuloksiin. Samoin tuntui myöskin musikoista, jotka katsoivat Rostovin
nopeaa ja rohkeaa tuloa ja päättäviä, tuimia kasvoja.
Sen jälkeen kun husarit olivat tulleet kylään ja Rostof oli mennyt
ruhtinattaren luo, oli väkijoukossa tapahtunut hajaannus ja syntynyt
eripuraisuutta. Muutamat musikat alkoivat puhella, että tulijat olivat
venäläisiä ja kunhan ne vain eivät loukkautuisi siitä, ettei neitiä
oltu laskettu lähtemään. Dron oli myöskin tätä mieltä, mutta niin pian
kun hän oli ilmaissut ajatuksensa, hyökkäsi Karp ja useita muita
musikoita entisen kylänvanhimman kimppuun.
-- Vähäkö sinä vielä olet kyläkuntaa kaluamalla kalunnut? -- huusi Karp
hänelle. -- Sinua se ei liikuta yhtään. Sinä piilotat hyvyytesi ja viet
pois, vaan meidän kotimme saavat jäädä hävityksen jalkoihin. Mitäs sinä
siitä välität!
-- Kun on sanottu, että järjestyksen pitää olla, niin sen pitää olla.
Ei askeltakaan minnekään, ei hiventäkään liikuttaa eikä kulettaa pois
ja sillä hyvä! -- huusi eräs toinen.
-- Omaa poikaasi kävi sääli, vaikka vuoro oli hänen, -- virkkoi
yht'äkkiä eräs pieni äijä vihaisena Dronille, -- vaan minun Vanjkani
sotaan lähetit. Kuolema tässä on edessä!
-- Kuolema on edessä!
-- Kunnasta en ole luopunut, vaan sen puolta pidän, -- virkkoi Dron.
-- Vai puolta pidät! Mikäs vatsasi on pullistanut?
Vielä puhui kaksi musikkaa omiaan. Niin pian kuin Rostof oli tullut
joukon eteen Iljinin, Lavrushkan ja Alpatitshin seuraamana, astui Karp
esiin sormet vyön alle työnnettyinä ja suu hymyn kierteessä. Dron
vetäytyi sitä vastoin takariveihin ja ukot painautuivat kiinteämmäksi
ryhmäksi.
-- Kuka teistä on kylän vanhin? -- kiljasi Rostof ollessaan vielä hyvän
matkan päässä joukosta.
-- Kylänvanhinko? Mitäs te hänellä teette? -- kysyi Karp.
Samassa lennähti lakki hänen päästään ja pää nyrjähti kallelleen
voimakkaasta iskusta.
-- Lakit pois päästä, petturit! -- kaikui Rostovin jymeä ääni. -- Missä
on kylän vanhin? -- kiljui hän vimmatusti.
-- Vanhinta, vanhinta tahtoo... Dron Saharitsh, teitä kutsutaan, --
kuului sieltä täältä hätäisen nöyriä ääniä ja päät alkoivat paljastua.
-- Me emme kapinoi, järjestystä vain valvomme, -- virkkoi Karp ja
takaapäin kuului samassa muutamia ääniä.
-- Kun ukot ovat kerran päättäneet...
-- Vai jupisemaan! Kapinoitsijat! Rosvot! Petturit! -- karjui Rostof
hurjasti ja tarttui Karpia ryntäisiin. -- Sitokaa tämä mies! -- huusi
hän, vaikkei ollut muita sitojia kuin Lavrushka ja Alpatitsh.
Lavrushka juoksi kuitenkin Karpin luo ja tarttui häntä selkäpuolelta
käsiin.
-- Suvaitsetteko käskeä kutsumaan sotaväkeä mäen takaa? -- kysäsi hän.
Alpatitsh kutsui nimeltä kahta musikkaa sitomaan Karpia. Musikat
tulivat nöyrästi ja alkoivat riisua vöitään.
-- Missä kylän vanhin on? -- ärjyi Rostof.
Kalpein, synkin kasvoin astui Dron esiin joukosta.
-- Sinäkö olet kylän vanhin? Köysiin, Lavrushka! -- huusi Rostof, niin
kuin ei tämäkään käsky olisi voinut kohdata vastustusta.
Ja kaksi musikkaa alkoi tosiaankin sitoa Dronia, joka aivan kuin
auttaen näitä riisui oman vyönsä ja antoi sen heille.
-- Kuulkaa nyt kaikki muut, mitä sanon, -- virkkoi Rostof. --
Hetipaikalla mars kotiinne ja varokaa, ett'ette päästä äännähdystäkään.
-- Emmehän me mitään pahaa tehneet. Tyhmyyshän se sokaisi. Hullutusta
alusta loppuun... Johan minä sanoin, että se on sopimatonta, -- kuului
toinen toistaan moitiskelevia ääniä.
-- Enkös minä jo teitä varottanut, -- virkkoi Alpatitsh päästyään taas
täysiin oikeuksiinsa. -- Ei se semmoinen kelpaa!
-- Omaa tyhmyyttämme, Jakof Alpatitsh, -- vastattiin ja ukot alkoivat
hajaantua kylään kukin omalle taholleen.
Kumpikin sidottu musikka vietiin herraskartanoon. Kaksi juopunutta
musikkaa hoipersi näiden jälestä.
-- Hee, annahan kun vähän tirkistelen sinua! -- sanoi toinen näistä
Karpille.
-- Ei sitä sillä tavalla sovi herroille pullikoida! Hölmö! --
vakuutteli toinen.
Kahden tunnin kuluttua seisoi kuormarattaita Bogutsharovon kartanon
pihalla. Musikat kantoivat nopeasti herrasväen tavaroita pihalle ja
latoivat niitä kuormiin. Dron, joka oli ensin teljetty latoon, vaan
laskettu sieltä pois ruhtinattaren käskystä, hääräili nyt pihalla ja
komenteli musikoita.
-- Älä pane sitä noin pahasti, -- puheli eräs pitkä musikka pyörein,
hymyilevin kasvoin ottaessaan sisäkön käsistä erään suuren lippaan. --
Rahaa se tämäkin maksaa. Eihän sitä silleen saa viskata eikä köyden
alle asettaa, se hankautuu. Enkä minä semmoista suvaitse. Vaan että
kaikki olisi kunnollisesti ja laillisesti. Näin se pitää panna, kulin
alle ja sitte peite päälle. No nyt se on hyvä.
-- Kirjoja, kirjoja! -- virkkoi eräs toinen mies, joka kantoi ruhtinas
Andrein kirjastokaappeja. -- Älä koske! Raskaita pahuukset ovat! Aimo
jänkäleitä!
-- On kirjotettu, ei kyläilty! -- sanoi pyöreänaamainen musikka
merkitsevästi silmää iskien ja osottaen päällimmäisinä oleviin
sanakirjoihin.
* * * * *
Rostof, joka ei halunnut tartutella tuttavuuttaan ruhtinattareen, ei
mennyt tämän luo, vaan jäi kylään odottamaan hänen lähtöään. Kun
ruhtinatar Marian vaunut olivat saapuneet näkyviin, nousi Rostof
ratsulleen ja saattoi häntä ratsain kahdentoista virstan päähän
olevalle tielle, joka oli meidän joukkojemme hallussa. Eräässä
majatalossa Jankovassa jätti hän hyvästit ruhtinattarelle ja uskalsi
ensi kerran suudella hänen kättään.
-- Minua aivan hävettää, -- vastasi hän punastuen ruhtinatar Marialle,
kun tämä ilmaisi hänelle kiitollisuutensa pelastuksestaan (kuten hän
nimitti Rostovin tekoa), -- kuka sotilas hyvänsä olisi tehnyt samoin.
Jos meidän olisi sodittava vain musikkojen kanssa, emme laskisi
vihollista niin pitkälle, -- sanoi hän jostain syystä punastuen ja
koettaen muuttaa puheenaihetta. -- Olen onnellinen, että sain
tilaisuuden tutustua teihin. Hyvästi, ruhtinatar, toivon teille onnea
ja mielen rauhaa ja toivon tapaavani teidät onnellisemmissa oloissa.
Ellette tahdo pakottaa minua punastumaan, niin pyydän, ettette
kiittäisi minua.
Mutta vaikka ruhtinatar ei enää kiittänytkään suullisesti, kiitti hän
häntä kiitollisuutta ja hellyyttä sädehtivien kasvojen ilmeellä.
Ruhtinatar ei voinut uskoa, ettei hänellä ollut syytä kiittää Rostovia.
Päinvastoin oli hän aivan varma siitä, että jollei Rostovia olisi
ollut, niin olisi hän ehdottomasti joutunut hukkaan kapinoitsevien
musikkojen ja ranskalaisten tähden ja että _hän_ oli hänen
pelastuksensa tähden antautunut ilmeiseen ja kauheaan vaaraan.
Epäilemätöntä oli sekin, että Rostof oli erittäin jalosydäminen mies,
joka oli osannut ymmärtää hänen asemansa ja surunsa. Rostovin lempeät
ja rehelliset silmät, joihin oli noussut kyyneleitä, silloin kun hän
itse vesissä silmin oli puhellut hänen kanssaan kovasta kohtalostaan
eivät lähteneet hänen mielestään.
Kun hän oli eronnut Rostovista ja jäänyt yksinään, oli ruhtinatar Maria
yhtäkkiä tuntenut kyyneleitä silmissään ja samassa oli hän odottamatta
kohdannut kummallisen kysymyksen, rakastaako hän Rostovia.
Vaikka ruhtinattaren osa matkan varrella ei ollut kadehdittava, huomasi
Dunjasha, joka ajoi hänen kanssaan samoissa vaunuissa, että ruhtinatar
usein pisti päänsä vaunujen ikkunasta ulos ja hymyili jollekin iloisen
surullisest.
"Mitähän olisi, jos minä rakastuisin häneen?" ajatteli ruhtinatar
Maria.
Niin paljon kuin häntä hävettikin tunnustaa itselleen, että hän oli
ensinnä rakastunut mieheen, joka ehkä ei koskaan tulisi häntä
rakastamaan, rauhoitti hän kuitenkin itseään ajatuksella, ettei sitä
saisi kukaan eikä milloinkaan tietää ja ettei hän ole syyssä, jos
kenellekään mitään virkkamatta rakastaisi elämänsä loppuun saakka sitä,
johon hän oli rakastunut ensimäisen ja viimeisen kerran.
Toisinaan ruhtinatar muisteli hänen katsettaan, osanottoaan ja sanojaan
ja hänestä tuntui, ettei onni olisi aivan saavuttamattomissa. Ja niinä
hetkinä huomasi Dunjasha, että ruhtinatar hymyillen katseli vaunujen
ikkunasta.
"Miksi hänen piti tulla Bogutsharovoon ja tulla juuri tuona hetkenä!"
ajatteli ruhtinatar. "Miksi piti hänen sisarensa erota ruhtinas
Andreista?" Ja kaikessa tässä näki ruhtinatar Maria Sallimuksen tahdon.
Vaikutus, jonka ruhtinatar oli tehnyt Rostoviin, oli erittäin
miellyttävä. Kun hän muisteli ruhtinatarta, valtasi hänet iloinen tunne
ja kun toverit, saatuaan tietää hänen seikkailustaan Bogutsharovossa,
laskivat pilaa siitä, miten hän heinän haussa ollessaan olikin
siepannut yhden Venäjän rikkaimmista morsiamista, suuttui hän. Hän
suuttui nimenomaan siitä, että ajatus naida hänen mielestään
viehättävä, lempeä ruhtinatar Maria, oli useasti tunkeutunut hänen
mieleensä vastoin hänen tahtoaan. Nikolai ei voinut ajatella itselleen
parempaa puolisoa kuin ruhtinatar Maria oli, sillä tämä naimiskauppa
olisi tehnyt hänen äitinsä kreivittären onnelliseksi ja parantanut
hänen isänsä asiat sekä vielä -- Nikolai tunsi sen -- tehnyt
onnelliseksi ruhtinatar Marian.
Mutta Sonja? Ja tehty lupaus? Tämän tähden juuri suuttui Rostof, kun
hänelle tehtiin pilaa ruhtinatar Bolkonskajasta.