17 p:nä elokuuta läksivät Rostof ja Iljin vankeudesta äsken palanneen
Lavrushkan ja lähettihusarin seurassa majailupaikastaan Jankovasta,
joka oli 15 virstan päässä Bogutsharovosta, ratsastelemaan
koetellakseen Iljinin ostamaa uutta hevosta ja tiedustellakseen,
olisiko kylistä saatavissa heiniä.
Bogutsharovo oli ollut kolme viime päivää kahden vihollisarmeijan
välissä siten, että sinne voi yhtä helposti pistäytyä niin venäläisten
jälkijoukkojen kuin ranskalaisten etujoukkojenkin puolelta. Sen vuoksi
halusi Rostof huolellisena eskadroonan päällikkönä ehtiä ennen
ranskalaisia hankkimaan muonaa, jota vielä Bogutsharovossa oli.
Rostof ja Iljin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Matkalla
Bogutsharovoon, ruhtinaalliselle maatilalle, jossa he toivoivat
tapaavansa suuren palveluskunnan ja sieviä tyttöjä, utelivat he milloin
Lavrushkalta Napoleonista ja nauroivat hänen jutuilleen, milloin
ajoivat kilpaa Iljinin hevosen tapoja tunnustellen.
Rostof ei tiennyt eikä voinut ajatellakaan, että se kylä, jonne hän oli
menossa, oli sen saman Bolkonskin maatilaa, joka oli ollut hänen
sisarensa sulhanen.
Rostof ja Iljin laskivat vielä yhden kerran ratsunsa kilpaan pitkin
Bogutsharovon edustalla olevaa loivaa rinnettä. Rostof pääsi edelle ja
nelisti ensimäisenä Bogutsharovon kylän kadulle.
-- Sinä pääsit edelle, -- sanoi hiestä punehtunut Iljin.
-- Koko ajanhan minä olin edellä, niityllä olin ja täällä, -- vastasi
Rostof silittäen vaahtoutunutta donilaistaan.
-- Minäpä olisin tällä ranskalaisellani, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi
Lavrushka takaapäin, nimittäen ranskalaiseksi valjastammaansa, --
päässyt edelle, vaan en ilennyt häpäistä.
He ajoivat käyden erään makasiinin luo, jonka edessä seisoi suuri
joukko musikkoja.
Muutamat musikoista paljastivat päänsä, muutamat katsoivat tulijoihin
lakit päässä. Kaksi vanhaa, pitkää musikkaa, joilla oli ryppyiset
kasvot ja harvat parrat, tuli ulos kapakasta iloisin naamoin ja laulaen
jotain kömpelöä laulua lähenivät upseereja.
-- No, pojat! -- sanoi Rostof naurahtaen. -- Onkos heiniä?
-- Ihan yhtänäköisiä... -- sanoi Iljin.
-- Ilo-oo-hoi-se-e-essa see-e-u-uu... -- veteli toinen musikka iloisin
naamoin.
Eräs musikka tuli joukosta Rostovin luo.
-- Kumpiakos te olette? -- kysyi musikka.
-- Ranskalaisia, -- vastasi Iljin piloillaan. -- Ja tämä tässä on itse
Napoleon, -- lisäsi hän osottaen Lavrushkaan.
-- Venäläisiä taidatte olla? -- uudisti musikka kysymyksensä.
-- Onkos paljokin teikäläistä voimaa täällä? -- kysyi eräs toinen
pienenläntä musikka lähestyen upseereja.
-- Paljon, paljon, -- vastasi Rostof. -- Mitäs te olette tänne
kokoontuneet? -- lisäsi hän. -- Onko juhla?
-- Ukkoset ovat kokoontuneet kunnan asioissa, -- vastasi musikka
poistuen hänen luotaan.
Herraskartanolta tulevalla tiellä näyttäytyi kaksi naista ja mies,
jolla oli valkea lakki päässä. Nämä tulivat upseereja kohti.
-- Punapukuinen on minun! Muut ei saa houkutella! -- sanoi Iljin
huomattuaan, että Dunjasha juoksi suoraapäätä hänen luokseen.
-- Meikäläisen pojan se on! -- virkkoi Lavrushka silmää iskien
Iljinille.
-- No, kaunottareni, mistä kysymys? -- sanoi Iljin hymyillen.
-- Ruhtinatar käski kysymään, mitä rykmenttiä te olette ja mikä teidän
nimenne on.
-- Tämä on kreivi Rostof, eskadroonapäällikkö, vaan minä olen teidän
nöyrin palvelijanne.
-- See-eu-raa-assa... -- veteli humalainen musikka iloisin naamoin ja
Iljiniin katsoen, joka puheli tytön kanssa. Kohta Dunjashan jälestä
tuli Rostovin luo Alpatitsh, joka jo hyvän matkan päässä oli ottanut
lakin päästään.
-- Uskallan häiritä teitä, herra upseeri, -- sanoi hän kunnioittavasti,
mutta suhteellisen halveksuvasti upseerin nuoruuden tähden ja työntäen
kätensä povelleen.
-- Minun herrattareni, tämän kuun 15 p:nä kuolleen
kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär,
joka on joutunut ikävään asemaan noiden ihmisten raakamaisen käytöksen
tähden -- hän viittasi musikoihin -- pyytää teitä käymään luonaan...
Ettekö suvaitseisi, -- sanoi Alpatitsh surullisesti hymähtäen, --
siirtyä vähän syrjemmä, sillä muuten ei oikein sovi, kun...
Alpatitsh osotti kahteen musikkaan, jotka vilhuivat hänen takanaan kuin
paarmat hevosen pelissä.
-- Aa! Alpatitsh... Jakof Alpatitsh... Hoo, suo anteeksi Herran
nimessä! -- puhelivat hänelle musikat iloisin naamoin.
Rostof katsahti päihtyneisiin musikkoihin ja hymähti.
-- Tai ehkä tuo huvittaa teidän armoanne? -- virkkoi Jakof Alpatitsh
arvokkaan näköisenä ja osottaen vapaalla kädellään ukkoihin.
-- Mitäs huvia siitä olisi? -- virkkoi Rostof ja siirtyi etemmä. --
Mistä on kysymys? -- kysyi hän.
-- Uskallan ilmottaa teidän armollenne, että täkäläinen raaka rahvas ei
tahdo laskea neitiä lähtemään maatilalta ja uhkaa riisua hevoset
vaunujen edestä, niin että aamusta asti on kaikki ollut valmista, vaan
ruhtinatar ei pääse lähtemään.
-- Se on mahdotonta! -- huudahti Rostof.
-- Minulla on kunnia puhua teille aivan puhdasta totta, -- vakuutti
Alpatitsh.
Rostof laskeutui satulasta ja jätettyään hevosensa husarin huostaan,
läksi Alpatitshin kanssa talolle kysellen tältä mennessä asian
yksityiskohtia. Ruhtinattaren eilen tekemä viljatarjous musikoille ja
hänen keskustelunsa Dronin ja kokouksen kanssa olivat tosiaankin
pilanneet asian siinä määrin, että Dron oli lopullisesti luovuttanut
avaimet, yhtynyt musikkoihin eikä ollut tullut Alpatitshin pyynnöstä
saapusalle ja että kun ruhtinatar oli aamulla käskenyt valjastaa
hevoset lähteäkseen liikkeelle, olivat musikat tulleet suurella
joukolla makasiinin luo ja lähettäneet sanomaan, ettei saanut lähteä ja
että he riisuvat hevoset. Alpatitsh oli mennyt puhelemaan heidän
kanssaan, mutta hänelle oli vastattu (eniten oli puhunut Karp, Dron ei
ollut tullut näkyviin joukosta), ettei ruhtinatarta saanut laskea,
koska muka oli semmoinen käsky annettu. Vaan jos ruhtinatar jää
paikoilleen, palvelevat he häntä entiseen tapaan ja tottelevat
kaikessa.
Sinä hetkenä, jolloin Rostof ja Iljin olivat ajaneet tietä myöten, oli
ruhtinatar Maria lapsenhoitajan, palvelustyttöjen ja Alpatitshin
epuutuksesta välittämättä käskenyt valjastamaan hevoset ja aikonut
lähteä. Mutta kun oli huomattu ratsumiesten läheneminen, joita luultiin
ranskalaisiksi, olivat kyytimiehet livistäneet tiehensä ja talossa
syntyi naisten parku.
-- Batjushka! Oma isämme! Jumala sinut lähetti! -- kuului ihastuneita
ääniä, kun Rostof astui eteisen läpi.
Ruhtinatar Maria istui sinä hetkenä, jolloin Rostof saatettiin hänen
luokseen, masentuneena ja voimattomana salissa. Hän ei jaksanut
käsittää, ken tulija oli, mitä varten tuli ja miten hänen itsensä käy.
Vaan huomattuaan tulijalla venäläiset kasvot ja pitäen häntä tavasta,
jolla hän oli astunut sisään, ja hänen ensimäisistä lausumistaan
sanoista oman maan miehenä, loi ruhtinatar Maria häneen syvän,
säteilevän katseensa ja alkoi puhua katkonaisella, mielenliikutuksesta
väräjävällä äänellä. Rostovista tuntui tämä kohtaus jonkunverran
romanttiselta. "Turvaton, surun murtama neito, joka on jätetty oman
onnensa nojaan raakojen, kapinallisten musikkojen käsiin! Ja mikä
kohtalon oikku onkaan heittänyt minut tänne!" ajatteli Rostof
ruhtinatarta kuunnellessaan ja häneen katsoessaan. "Mikä lempeys ja
jalous hänen piirteissään ja sanoissaan!" ajatteli hän kuunnellessaan
ruhtinattaren arkaa kertomusta.
Kun ruhtinatar alkoi kertoa, että kaikki oli tapahtunut hänen isänsä
hautajaisten jälkeisenä päivänä, rupesi hänen äänensä värisemään. Hän
käännähti hieman poispäin, vaan sitte, peläten, ettei Rostof millään
tavalla luulisi hänen sanojensa tarkottavan liikuttaa Rostovin sydäntä,
hän katsahti upseeriin kysyvän säikähtyneenä. Rostovin silmiin oli
kiertynyt kyyneleitä. Ruhtinatar Maria huomasi sen ja katsoi Rostoviin
kiitollisena sillä säteilevällä katseellaan, joka pakotti unohtamaan
hänen kasvojensa rumuuden.
-- En kykene ilmaisemaan, ruhtinatar, miten onnelliseksi tunnen itseni
siitä, että sattumalta jouduin tänne ja että olen tilaisuudessa
osottamaan teille palvelustani, -- sanoi Rostof nousten. -- Suvaitkaa
lähteä ja minä takaan teille kunniani kautta, ettei ainoakaan ihminen
uskalla tuottaa teille ikävyyttä, jos vain sallitte, että lähden teitä
saattamaan, -- ja kunnioittavasti kumartaen, kuten kumarretaan
naisille, joissa on kuninkaallista verta, hän suuntasi askeleensa
ovelle.
Kunnioittavalla esiintymisellään Rostof aivan kuin osotti, että vaikka
hän pitäisikin tuttavuutta ruhtinattaren kanssa onnena, ei hän halunnut
käyttää hyväkseen ruhtinattaren onnetonta asemaa lähentyäkseen häntä.
Ruhtinatar Maria oivalsi tämän hienotunteisuuden ja pani sille suurta
arvoa.
-- Olen hyvin, hyvin kiitollinen, -- sanoi ruhtinatar hänelle
ranskaksi, -- ja toivon, että kaikki se on ollut vain väärinkäsitystä
ja ettei kukaan ollut siihen syyssä. -- Ruhtinatar herahti yht'äkkiä
itkemään. -- Suokaa minulle anteeksi, -- sanoi hän.
Rostovin kasvot rypistyivät, hän kumarsi syvään vielä kerran ja läksi.