Kotvan istui ruhtinatar Maria tänä yönä avoimen ikkunan edessä
huoneessaan kuunnellen musikkojen puhelun sorinaa, jota kuului kylästä,
mutta hän ei ajatellut heitä. Hän tunsi, että miettipä hän heidän
kohtaansa kuinka paljon tahansa, ei hän heitä ymmärtäisi. Yksi asia
jännitti hänen ajatuksiaan ja se oli hänen surunsa, joka nyt, sen
jälkeen kuin tämän elämän huolet olivat katkaisseet siltä kären, oli
siirtynyt menneisyyden piiriin. Nyt hän jo kykeni liikkumaan muistojen
mailla, kykeni itkemään ja saattoi rukoilla. Auringon laskettua oli
tuuli tauonnut. Yö oli hiljainen, raikas. Kahtatoista käydessä alkoi
puheen sorina heiketä. Lauloi kukko. Lehmuksien latvuksien takaa
pilkisti täysikuu. Kasteen valkea, vilpoinen sumuharso alkoi nousta ja
kylä ja kartano vaipui hiljaisuuden helmaan.
Äskeisen menneisyyden -- isän sairauden ja viimeisten hetkien -- kuvia
väikkyi yksi toisensa perään hänen mielessään. Ja murheen samentamin
ilontuntein hän pysähtyi näihin kuviin, karkottaen kauhistuneena
mielestään vain yhden ainoan kuvan isänsä kuolemasta, jota hän -- hän
tunsi sen -- ei jaksanut elää muistossaan tänä hiljaisena,
salaperäisenä yön hetkenä.
Milloin kuvastui hänen mieleensä se hetki, jolloin isä oli saanut
halvauksen ja häntä talutettiin kainaloista Lisijagorin puutarhassa ja
jolloin hän sopersi jotain jäykistyneellä kielellään, tempoi harmaita
kulmakarvojaan ja levottoman arasti katsoi häneen.
"Hän halusi jo silloinkin sanoa minulle samaa, mitä hän mulle puhui
kuolinpäivänään", ajatteli hän. "Hän ajatteli aina samaa, jota hän
minulle puhui". Ja nyt muistui hänen mieleensä yksityiskohtiaan myöten
se yö Lisijagorissa -- yö, jonka edellisenä päivänä halvaus oli
tapahtunut -- jolloin ruhtinatar Maria onnettomuutta aavistaen jäi
vastoin isänsä tahtoa tämän luo eikä lähtenyt matkalle. Sinä yönä hän
ei ollut nukkunut, oli varpaillaan hiipinyt alas isänsä huoneen ovelle
ja kuunnellut tämän puhelua. Raukein äänin oli isä puhellut Tihonin
kanssa. Oli puhellut jotain Krimistä, lämpimistä öistä, keisarinnasta.
Hänen mielensä oli nähtävästi tehnyt pakista. "Vaan miksi hän ei
kutsunut minua? Miksei hän sallinut minun olla Tihonin sijasta
puhelemassa?" ajatteli ruhtinatar Maria. "Nyt hän ei enää sano
kenellekään, mitä hänen sydämellään silloin oli. Ei koskaan enää palaja
minulle eikä hänelle tuo hetki, jolloin hän olisi tyhjentänyt
mielestään kaiken sen, joka sieltä pyrki ulos ja minä olisin häntä
kuunnellut ja ymmärtänyt. Miksi en silloin mennyt hänen huoneeseensa?"
ajatteli hän. "Ehkä hän silloin olisi sanonut juuri sen, mitä hän sanoi
kuolinpäivänään. Olihan hän Tihonin kanssa puhellessaan pari kertaa
kysynyt minua. Hän halusi nähdä minua ja minä seisoin oven takana.
Surullista ja raskasta oli hänen keskustella Tihonin kanssa, joka ei
häntä ymmärtänyt. Muistan, kun hän kertoi Tihonille Liisasta kuin
elävästä ihmisestä -- hän oli unohtanut, että Liisa oli kuollut -- ja
Tihon oli huomauttanut, että Liisaa ei enää ollut. Silloin oli hän
ärjäissyt kovasti: 'jumalani!' Miksi en silloin mennyt sisään? Mitäpä
hän olisi minulle tehnyt? Mitä minä olisin kadottanut? Mahdollista,
että hän olisi silloin tyyntynyt ja sanonut minulle tuon sanan." Ja
ruhtinatar mainitsi ääneen sen hellän sanan, jonka isä oli hänelle
sanonut kuolemansa edellä. "Rakkaani!" toisti ruhtinatar tuon sanan ja
purskahti kyyneliin, jotka kevensivät sydäntä. Hänen silmiinsä
kuvastuivat isän kasvot. Vaan eivät ne kasvot, jotka hän tunsi siitä
pitäen, kun hän muisti itseään ja jotka hän aina näki kaukaa, vaan ne
kasvot, arat ja väsyneet, jotka hän kumartuen lähelle isän suuta
paremmin kuullakseen hänen sanansa ensi kerran näki läheltä kaikkine
ryppyineen ja yksityiskohtineen.
"Rakkaani", toisti ruhtinatar Maria.
"Mitä hän ajatteli, kun tuon sanan sanoi? Mitä hän ajattelee nyt?"
nousi äkkiä ruhtinattaren mieleen kysymys ja vastaukseksi siihen näki
hän edessään isänsä se ilme kasvoilla, joka hänellä oli ollut
ruumisarkussa levätessään liinalla käärityin päin. Ja se kammo, joka
oli silloin hänet vallannut, kun hän oli isäänsä koskenut ja tullut
vakuutetuksi siitä, ettei siinä ollutkaan hänen isänsä, vaan jotain
salaperäistä ja vastenmielistä, valtasi hänet nytkin. Hän halusi
ajatella muuta, halusi rukoilla, vaan ei voinut tehdä mitään. Suurin,
avoimin silmin hän tähysteli kuutamoa ja varjoja, odotti joka tuokio
näkevänsä isän kalmankasvot ja tunsi, että hiljaisuus, joka vallitsi
talon ympärillä ja talossa, kahlitsi hänet paikoilleen.
-- Dunjasha! -- kuiskasi hän. -- Dunjasha! -- kirkasi hän hurjasti ja
riistäydyttyään irti hiljaisuuden syleilystä hän läksi juoksemaan
palvelijattarien huonetta kohti, josta häntä vastaan riensi
lapsenhoitaja ja palvelustyttöjä.