Ruhtinatar Maria ei ollut Moskovassa eikä myöskään turvassa, kuten
ruhtinas Andrei luuli.
Alpatitshin tulon jälkeen Smolenskista heräsi vanha ruhtinas kuin
unesta. Hän käski kokoamaan kylistä nostokkaita, jotka hän asesti, ja
kirjotti ylipäällikölle kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikeestaan
jäädä Lisijagoriin viimeiseen saakka ja puolustautua sekä jätti
ylipäällikön asiaksi ryhtyä tai olla ryhtymättä toimenpiteisiin
Lisijagorin puoltamiseksi, jossa tulee vangituksi tai tapetuksi yksi
Venäjän vanhimpia kenraaleja. Tämän jälkeen hän sanoi kotiväelleen
jäävänsä Lisijagoriin.
Mutta vaikka hän olikin näin päättänyt, ryhtyi hän varustamaan
ruhtinatar Marian, Dessaillen ja pikku ruhtinaan matkaa Bogutsharovoon
ja sieltä Moskovaan. Ruhtinatar Maria, joka hätääntyi isänsä
kuumeentapaisesta, unettomasta toimeliaisuudesta, joka nyt oli
ilmestynyt entisen huolettomuuden sijaan, ei mitenkään voinut jättää
häntä yksinään, vaan ensi kerran elämässään uskalsi olla alistumatta
vanhan ruhtinaan tahtoon. Ruhtinatar Maria kieltäytyi lähtemästä ja
silloin joutui hän ruhtinaan vihan raju-ilman jalkoihin. Vanha ruhtinas
muistutti hänelle kaikki, missä hän oli tehnyt väärin häntä kohtaan.
Koettaessaan syyttää tytärtään sanoi hän tälle, että hän oli hänet
kuihduttanut, riitaannuttanut hänet poikansa kanssa, että hänellä oli
häntä vastaan inhoittavia epäluuloja, että hän oli ottanut
elämäntehtäväkseen hänen elämänsä myrkyttämisen. Lopulta vanha ruhtinas
ajoi hänet ulos kabinetistaan sanoen, että jollei ruhtinatar Maria
lähde, on se hänestä samantekevä. Vanha ruhtinas sanoi, ettei hän tahdo
tietää yhtään mitään tyttärensä olemassaolosta, vaan varottaa jo
edeltäpäin, ettei hän saisi tulla hänen silmiensä näkyviin. Se, ettei
vanha ruhtinas vastoin ruhtinatar Marian odotusta ollut käskenyt
laittamaan häntä matkalle väkivaltaisesti, vaan oli ainoastaan
kieltänyt häntä ilmestymästä hänen näkyviinsä, ilahdutti ruhtinatar
Mariaa. Hän nimittäin tiesi tämän olevan todisteena siitä, että
ruhtinas kuitenkin iloitsi sydämmensä salaisimmassa sopukassa, ettei
hän ollut matkustanut, vaan jäi kotiin.
Nikolushkan lähdön jälkeisenä päivänä pukeutui vanha ruhtinas aamulla
täyteen univormuun lähteäkseen ylipäällikön luo. Kärryt olivat jo
odottamassa. Ruhtinatar Maria näki, miten hän täydessä univormussa ja
kaikki kunniamerkit rinnassa astui ulos ja meni puutarhaan tarkastamaan
asestettuja musikkoja ja talon palvelijoita. Ruhtinatar Maria istui
ikkunan ääressä kuunnellen hänen sanojaan, jotka tulivat puutarhasta.
Äkkiä hyöksähti lehtikujasta muutamia hätääntyneitä miehiä.
Ruhtinatar Maria kiiruhti rapuille, kukkapolulle ja lehtikäytävään.
Häntä vastaan tuli suuri joukko nostokkaita ja talon palvelusväkeä ja
joukon keskellä retuuttivat muutamat miehet kainaloista pientä ukkoa
täydessä univormussa ja kunniamerkeissä. Ruhtinatar Maria juoksi hänen
luokseen, ja kun käytävän lehmusseinämien lomitse lankeava valo loi
lipattavan, harsoisen varjon vanhuksen kasvoille, ei hän saanut täyttä
selvää, minkälainen muutos niissä oli tapahtunut. Ainoa, minkä hän
huomasi, oli se, että vanhuksen kasvojen entinen ankara, päättävä ilme
oli muuttunut araksi ja nöyräksi sävyksi. Huomattuaan tyttärensä hän
liikutti voimattomia huuliaan ja ärähti. Oli mahdoton käsittää, mitä
hän tahtoi. Hänet kannettiin käsivaroin kabinettiin, jossa hänet
nostettiin samalle sohvalle, jota hän viime aikoina oli niin kovasti
pelännyt.
Lääkäri, joka oli käyty hakemassa, laski hänestä samana yönä verta ja
ilmotti, että ruhtinas oli saanut halvauksen oikeaan puoleensa.
Lisijagorissa oleminen kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi ja
toisena päivänä kohtauksen jälkeen vietiin ruhtinas Bogutsharovoon.
Lääkäri seurasi mukana.
Kun he saapuivat Bogutsharovoon, oli Dessaille jo matkustanut pikku
ruhtinaan kanssa Moskovaan.
Vanha ruhtinas virui yhä samanlaisena, ei parempana eikä pahempana,
halvauksen runtelemana kolme viikkoa Bogutsharovossa ruhtinas Andrein
rakennuttamassa uudessa talossa. Vanha ruhtinas oli tajuttomassa
tilassa; hän virui kuin runneltu ruumis. Lakkaamatta hän sopersi jotain
kulmakarvojaan ja huuliaan tempoen eikä voitu tietää, ymmärsikö hän,
mitä hänen ympärillään tapahtui vai ei. Ainoa, mikä tiedettiin varmaan,
oli se, että hän kärsi ja tunsi tarvetta puhua jotain. Vaan mitä se
oli, siitä ei kukaan saanut selvää. Oliko se jokin sairaan puolihöperön
oikku, koskiko se asioiden yleistä kulkua tai perheseikkoja, sitä ei
voitu käsittää.
Lääkäri sanoi, ettei hänen osottama levottomuutensa merkinnyt sen
erikoisempaa, vaan että siihen oli fyysilliset syynsä. Mutta ruhtinatar
Maria ajatteli (ja se, että hänen läsnäolonsa aina enensi sairaan
levottomuutta, vahvisti hänen luuloaan), että hän halusi sanoa jotain
hänelle. Hän kärsi nähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Paranemisen toivoa ei ollut. Mahdotonta oli lähteä häntä viemään
minnekään. Ja mitä, jos hän olisi kuollut tielle? "Eiköhän olisi
parasta, jos loppu joutuisi, kaiken loppu!" ajatteli ruhtinatar Maria
toisinaan. Hän piti yöt päivät ja melkein nukkumatta silmällä sairasta
ja, kauheata sanoa, usein piti hän häntä silmällä toivomatta löytävänsä
huojennuksen merkkejä, vaan _haluten_ näkevänsä lähestyvän lopun
merkkejä.
Niin outoa kuin ruhtinatar Mariasta olikin tuntea itsessään tuo tunne,
oli se kuitenkin hänessä. Vaan ruhtinatar Mariasta oli paljoa
kauheampaa se, että hänessä olivat isänsä sairastumisesta asti (tai
eiköhän aikasemminkin, eiköhän siitä pitäen, kun hän jotain odottaen
jäi hänen luokseen) heränneet kaikki nukkuneet ja unohtuneet
persoonalliset toiveet ja halut. Se, mikä ei ollut tullut hänen
päähänsä vuosikausiin -- ajatukset vapaasta elämästä tarvitsematta
pelätä isää, jopa ajatukset rakkaudesta ja perheonnesta -- kieppui nyt
hänen mielikuvituksessaan kuin saatanan kiusaukset. Niin hartaasti kuin
hän koettikin seistä vastaan nousi alituisesti kuitenkin hänen päähänsä
kysymyksiä siitä, miten hän _sen_ jälkeen järjestää elämänsä. Tämä oli
saatanan kiusausta ja ruhtinatar Maria tunsi sen. Hän tiesi, että ainoa
ase _sitä_ vastaan oli rukoukset ja hän koetti rukoilla. Hän polvistui
rukousasentoon, katsoi jumalankuviin, luki rukouksen sanoja, mutta ei
voinut rukoilla. Hän tunsi, että nyt hänet oli vallannut toinen maailma
-- jokapäiväisen elämän, työn ja vapaan toiminnan maailma, joka oli
suora vastakohta sille henkiselle maailmalle, johon hän ennen oli ollut
hautautunut ja jossa parhaimman lohdun oli rukous antanut. Hän ei
voinut rukoilla eikä voinut itkeä ja elämän huolet kietoivat hänet
pauloihinsa.
Bogutsharovossa viipyminen kävi vaaralliseksi. Joka puolelta kerrottiin
lähenevistä ranskalaisista ja eräässä kylässä 15 virstan päässä
Bogutsharovosta olivat ranskalaiset sotarosvot ryöstäneet erään
maatilan.
Lääkäri vaati, että sairas piti toimittaa etemmä. Läänin
aatelismarsalkka lähetti ruhtinatar Marian luo virkamiehen pyytämään
häntä matkustamaan mitä pikemmin. Bogutsharovoon saapunut ispravnikka
pyysi samoin ja sanoi, että ranskalaiset olivat 40 virstan päässä
Bogutsharovosta, että kylissä jo kiertelee ranskalaisten julistuksia ja
että jos ruhtinatar ei lähde isänsä kanssa ennen 15 päivää, ei hän
vastaa seurauksista.
Ruhtinatar päätti lähteä 15 p:nä. Matkavalmistukset ja kaikellaisten
määräysten antaminen, joita kaikki kyselivät häneltä, veivät häneltä
koko päivän. 14 ja 15 p:n välisen yön hän vietti tavallisuuden muukaan
riisuutumatta sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa hänen isänsä
oli. Hän heräsi monta kertaa ja kuuli hänen ähkimistään, soperrustaan,
vuoteen natinaa ja lääkärin ja Tihonin askeleita, kun nämä kääntelivät
häntä. Useita kertoja hän nousi kuuntelemaan oven taa ja hänestä
tuntui, että sairas mutisi nyt entistä äänekkäämmin ja kääntelihe
useammin. Ruhtinatar Maria ei voinut nukkua, vaan tuli monta kertaa
oven taa kuuntelemaan haluten mennä sisään, vaan ei uskaltanut tehdä
sitä. Vaikka ruhtinas ei ollut puhunut, oli ruhtinatar Maria kuitenkin
nähnyt ja hän tiesi, miten ikävää vanhuksesta oli pieninkin pelon
ilmaus hänen tähtensä. Hän huomasi usein, miten tyytymättömästi vanha
ruhtinas käänsi päätään pois hänen katseestaan, joka toisinaan oli
tahtomatta ja pitkän aikaa suunnattuna häneen. Hän tiesi, että hänen
öinen käyntinsä vihottaisi sairasta.
Mutta milloinkaan ei hänestä ollut tuntunut niin ikävältä ja niin
pelottavalta kadottaa hänet kuin nyt. Hän muisteli elämäänsä hänen
kanssaan ja jokaisessa ruhtinaan teossa ja sanassa hän löysi rakkautta
häneen. Silloin tällöin ryöstäytyi hänen aatoksiinsa näiden muistojen
lomissa saatanan kiusauksia, ajatuksia siitä, miten käy ruhtinaan
kuoltua ja minkälaiseksi muodostuu hänen uusi, vapaa elämänsä. Mutta
hän karkotti inhoten nuo ajatukset luotaan. Aamupuoleen vanha ruhtinas
tuli levollisemmaksi ja ruhtinatar Maria nukahti.
Hän havahtui myöhään. Se vilpittömyys, joka on tavallista herätessä,
osotti hänelle selvästi sen, mikä isän sairaudessa eniten kiinnitti
häntä. Kun oli herännyt, kuunteli hän miten oven takana oli ja
kuultuaan sairaan ähkimisen, sanoi hän raskaasti huoaten itselleen,
että siellä oli entisellään.
-- Mitä tästä tulee? Mitä minä olen halunnut? Haluan hänen kuolemaansa,
-- huudahti hän inhosta itseensä.
Hän pukeutui, peräytyi, luki rukoukset ja meni ulkorapuille. Näiden
eteen oli tuotu ajopelit ilman hevosia ja niihin ladottiin tavaroita.
Aamu oli lämmin, harmaa. Ruhtinatar Maria jäi rapuille, häntä
kauhistutti hänen henkinen saastaisuutensa ja hän koetti järjestää
ajatuksiaan, ennenkuin menisi isänsä luo.
Lääkäri laskeutui rappuja ja tuli hänen luokseen. -- Nyt on hänen
parempi olla, -- sanoi lääkäri. -- Olen etsinyt teitä. Yhtä ja toista
voi käsittää hänen puheestaan. Pää on selvempi. Mennään. Hän kutsuu
teitä...
Ruhtinatar Marian sydän alkoi tästä tiedosta lyödä niin ankarasti, että
hän kalpeana nojautui ovea vasten, ettei olisi kaatunut. Nähdä hänet,
puhella hänen kanssaan, joutua hänen katseensa esineeksi nyt, kun
ruhtinatar Marian koko sielu oli täynnä noita kauheita, rikollisia
kiusauksia -- oli tuskallisen iloista ja hirveää.
-- Mennään, -- sanoi lääkäri.
Ruhtinatar Maria meni isänsä huoneeseen ja astui vuoteen ääreen. Vanha
ruhtinas lepäsi korkeassa selkänojossa pienet, luisevat ja
punasinervien, kyhmyisten suonien peittämät kädet peitteen päällä,
vasen silmä suoraan eteen katsoen, oikea kieroon painuneena, huulet ja
kulmakarvat liikkumattomina. Hän oli kuihtunut tavattoman laihaksi,
pieneksi ja säälittäväksi. Hänen kasvonsa näyttivät kutistuneilta tai
luhistuneilta ja niille oli laskeutunut ryppyjen tiheä verkko.
Ruhtinatar Maria astui luo ja suuteli hänen kättään. Ruhtinaan toinen
käsi rutisti tyttären kättä niin kovasti, että huomasi hänen kauan
odottaneen tytärtään. Hän nyki kättä ja hänen kulmakarvansa ja huulensa
liikahtelivat vihaisesti.
Ruhtinatar Maria katsoi häneen pelokkaasti ja koetti arvata, mitä hän
häneltä tahtoi. Kun ruhtinatar Maria muutti asentoaan niin, että
ruhtinaan vasen silmä osui hänen kasvoihinsa, tyyntyi ruhtinas
tuokioksi eikä laskenut hänestä tätä silmäänsä. Sitte alkoivat hänen
huulensa ja kielensä liikkua, kuului ääniä ja hän alkoi puhua arasti ja
rukoilevasti tyttäreensä katsoen nähtävästi peloissaan, ettei tämä
ymmärrä.
Ruhtinatar Maria jännitti kaiken huomionsa ja katsoi häneen. Se
koomillinen vaikeus, jolla ruhtinas liikutti kieltään, sai ruhtinatar
Marian painamaan katseensa alas ja vaivoin voi hän tukahduttaa
kurkkuunsa nousseet kyyneleet. Vanha ruhtinas sanoi jotain useaan
kertaan toistaen sanojaan. Ruhtinatar Maria ei voinut niitä ymmärtää,
mutta hän koetti päästä arvaamalla perille siitä, mitä ruhtinas puhui
ja toisti kysyvästi jokaisen sanan.
-- Gy-gy ... gä ... gä ... -- toisti hän useaan kertaan.
Oli mahdoton ymmärtää näitä ääniä. Tohtori luuli jo arvaavansa ja
toistaen hänen sanansa kysyi: _pelkääkö ruhtinatar_? Sairas puisteli
kieltävästi päätään ja hoppusi samaa...
-- _Sydäntä, sydäntä särkee_, -- arvasi ja sanoi ruhtinatar Maria.
Vanha ruhtinas äännähti myöntävästi, tarttui tyttären käteen ja rupesi
sitä painamaan eri kohtiin rintaansa vasten aivan kuin etsien kädelle
oikeaa paikkaa.
-- Ajatuksia! Sinusta ... sinusta ... -- sanoi hän sitte paljoa
paremmin ja käsitettävämmin kuin ennen, sillä nyt hän oli vakuutettu
siitä, että häntä ymmärrettiin.
Ruhtinatar Maria painoi päänsä hänen kättään vasten koettaen salata
kyyneleitään.
Sairas siveli hänen tukkaansa.
-- Kutsuin sinua koko yön ... -- sai hän sanotuksi.
-- Jos olisin tiennyt ... -- sanoi ruhtinatar Maria kyyneltensä läpi.
-- Pelkäsin tulla.
Sairas puristi hänen kättään.
-- Etkö nukkunut?
-- En, en nukkunut, -- sanoi ruhtinatar Maria päätään kieltävästi
heilauttaen.
-- Rakkaani ... tai armaani ... -- ruhtinatar Maria ei voinut selvästi
erottaa; mutta katseesta päättäen sanoi ruhtinas jonkun hellän,
hyväilevän sanan, jommoisia hän ei ollut milloinkaan puhunut. Sitte hän
sanoi:
-- Mikset tullut?
"Ja minä, minä toivoin hänen kuolemaansa!" ajatteli ruhtinatar Maria.
Sairas oli vaiti.
-- Kiitos sulle ... tyttäreni, ystäväni ... kaikesta, kaikesta ... anna
anteeksi ... kiitos ... anna anteeksi ... kiitos! -- Ja kyyneleitä
kieri hänen silmistään. -- Kutsukaa Andrjushaa, -- sanoi hän äkkiä ja
jotain lapsellisen arastelevaa ja epäluuloista kuvastui hänen
kasvoillaan tätä sanoessaan.
Hän näytti ymmärtävän itsekin, ettei hänen kysymyksessään ollut järkeä.
Siihen käsitykseen tuli ainakin ruhtinatar Maria.
Sairas katsahti häneen ihmettelevän arasti.
-- Missä hän on?
-- Hän on armeijassa, _mon père_,[82] Smolenskissa.
Vanha ruhtinas sulki silmänsä ja oli kauan ääneti. Sitte hän aivan kuin
vastaukseksi epäilyynsä ja vakuudeksi siitä, että hän nyt käsitti ja
muisti kaikki, nyökäytti päätään ja avasi silmänsä.
-- Niin, -- sanoi hän selvästi ja hiljaa. -- Mennyttä on Venäjä! Tuhon
oma!
Ja hän itki taas ja kyyneleitä vuoti hänen silmistään. Ruhtinatar Maria
ei myöskään voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun katsoessaan
isänsä kasvoihin.
Ruhtinas sulki taas silmänsä. Hänen nyyhkytyksensä päättyi. Hän teki
merkin kädellään silmiään kohti. Tihon ymmärsi merkin ja kuivasi hänen
silmänsä.
Sitte hän avasi silmänsä ja sanoi jotain, jota pitkään aikaan ei kukaan
voinut käsittää, vaan Tihon lopulta ymmärsi ja selitti. Ruhtinatar
Maria etsi näiden sanojen ajatusta siitä mielentilasta, jossa ruhtinas
oli puhunut vähää ennen. Hän luuli ruhtinaan puhuneen Venäjästä tai
ruhtinas Andreista tai hänestä itsestään tai pojanpojasta tai
kuolemastaan. Tämän tähden hän ei voinut saada kiinni sanojen ajatusta.
-- Pukeudu valkeaan pukuusi, minä pidän siitä, -- oli vanha ruhtinas
sanonut.
Kuultuaan nämä sanat alkoi ruhtinatar Maria itkeä katkerasti, vaan
lääkäri tuli ja otti häntä kainalosta ja vei huoneesta terrassille
pyytäen häntä rauhottumaan ja ryhtymään matkavalmistuksiin. Sen jälkeen
kun ruhtinatar Maria oli lähtenyt ruhtinaan luota, alkoi tämä taas
puhua pojastaan, sodasta, hallitsijasta, liikutteli vihaisesti
kulmakarvojaan, alkoi öristä yhä sekavammin ja häntä kohtasi toinen ja
viimeinen halvaus.
Ruhtinatar Maria jäi terrassille. Sää oli ihana. Aurinko paistoi
kuumasti. Hän ei jaksanut käsittää, ei kyennyt ajattelemaan eikä
tuntemaan mitään muuta kuin palavaa rakkautta isäänsä, semmoista
rakkautta, jommoista, kuten hänestä tuntui, hän ei ollut vielä kokenut
tähän hetkeen saakka. Hän kiiruhti puutarhaan ja juoksi itkien alas
lammikolle ruhtinas Andrein teettämiä uusia lehmus-käytäviä myöten.
-- Niin, minä ... minä ... minä toivoin hänen kuolemaansa! Toivoin,
että loppuisi pian... Minä tahdoin päästä rauhaan... Vaan miten käy
minun? Mitä on minun rauhastani, kun häntä ei ole! -- mutisi ääneen
ruhtinatar Maria nopein askelin käyden ja rutistaen käsillään
rintaansa, josta hyrskymällä hyrskyi itkun vuo.
Kierrettyään puutarhan ympäri ja jouduttuaan takasin talolle huomasi
hän, että häntä vastaan tuli m:lle Bourienne (joka oli jäänyt
Bogutsharovoon eikä tahtonut jatkaa matkaa) ja eräs tuntematon mies.
Tämä oli piiripäällikkö, joka oli saapunut kädestäpitäen huomauttamaan
ruhtinatar Marialle pikaisen lähdön välttämättömyyttä. Ruhtinatar Maria
kuuli, mitä hän puhui, vaan ei ymmärtänyt mitään. Hän vei
piiripäällikön sisään, kehotti käymään aamiaiselle ja istuutui itsekin
pöytään hänen kanssaan. Sitte, pyydettyään anteeksi piiripäälliköltä,
hän meni isänsä ovelle. Lääkäri tuli levottomin kasvoin häntä vastaan
ja sanoi, ettei saanut mennä sisään.
-- Poistukaa, ruhtinatar, poistukaa!
Ruhtinatar Maria meni taas puutarhaan ja istuutui mäen alle lammen
rannalle semmoiseen paikkaan, ettei kukaan voinut nähdä häntä. Hän ei
tiennyt, kauanko hän oli nurmella istunut. Polulta kuului naisen
juoksevia askeleita ja se sai hänet heräämään. Hän nousi ylös ja
huomasi, että Dunjasha, hänen sisäkkönsä, joka nähtävästi oli juossut
häntä etsimässä, pysähtyi äkkiä aivankuin pelästyen neitinsä kasvoja.
-- Olkaa hyvä, ruhtinatar ... ruhtinas ... -- sanoi Dunja äänellä, joka
katkesi.
-- Heti paikalla, tulen, tulen, -- virkkoi ruhtinatar hätäisesti ja
antamatta Dunjashan sanoa loppuun sanottavaansa ja koettaen olla
katsomatta Dunjashaan hän juoksi talolle.
-- Ruhtinatar, Jumalan tahto tapahtuu, teidän täytyy olla valmis
kaikkeen, -- sanoi piiripäällikkö, joka tuli ovella häntä vastaan.
-- Antakaa minun olla, se ei ole totta, -- kirkasi ruhtinatar hänelle
vihaisesti.
Lääkäri tahtoi pysähdyttää hänet. Hän sysäsi hänet tieltään ja juoksi
ovelle. "Mitä varten nuo ihmiset ovat pelästyneitä eivätkä anna minun
mennä? Minä en tarvitse ketään! Ja mitä tekemistä heillä on?" Hän
aukasi oven ja kirkas päivänvalo tuossa ennen hämärässä huoneessa sai
hänet kauhistumaan. Huoneessa oli naisia ja lapsenhoitaja. Kaikki nämä
astuivat syrjään vuoteen äärestä, kun ruhtinatar Maria astui
huoneeseen. Ruhtinas lepäsi vuoteella entisellään. Mutta hänen
levollisten kasvojensa ankara muoto sai ruhtinatar Marian pysähtymään
kynnykselle.
"Ei, hän ei ole kuollut, se on mahdotonta!" sanoi ruhtinatar Maria
itselleen ja astui isänsä luo ja karkottaen kauhun, joka hänet oli
vallannut, hän painoi huulensa ruhtinaan poskeen. Vaan samassa hän
astui taapäin. Hellyyden tunne, jota hän oli tuntenut itsessään häntä
kohtaan, katosi silmänräpäyksessä ja muuttui kammottavaksi peloksi
siitä, mitä hänen edessään oli. "Häntä ei enää ole! Häntä ei ole, vaan
tuossa, samassa paikassa jossa hän oli ollut, oli nyt jotain vierasta,
vihaista, jokin hirveä, pöyristyttävä ja inhottava salaisuus!"
Ruhtinatar Maria peitti silmänsä käsillään ja kaatui lääkärin syliin.
* * * * *
Tihonin ja lääkärin läsnäollessa pesivät naiset ruhtinaan maalliset
jäännökset, käärivät pään liinalla, ettei suu olisi jähmettynyt auki ja
toisella liinalla haaristuneet jalat. Sitte he pukivat univormuun ja
kunniamerkkeihin kääpistyneen pienen ruumiin ja nostivat sen pöydälle.
Yöksi asetettiin arkun ympärille palamaan kyntteliä, arkulle pantiin
peite, permannolle ripoteltiin katajoita, hengettömän, kuivettuneen
pään alle pantiin painettu rukous ja nurkassa istui pappi psalmia
lukien.
Kuten hevoset teutaroivat, tungeksivat ja korskuvat hevosen raadon
ympärillä, samoin tungeksi vierashuoneessa ruumisarkun ympärillä sekä
vierasta että omaa väkeä -- piiripäällikkö, vouti ja akkoja. Ja kaikki
ristivät silmiään äimistynein kasvoin ja pelästyneinä, kumartelivat ja
suutelivat vanhan ruhtinaan kylmää, jäykistynyttä kättä.