V.

Smolenskista peräytyivät joukot edelleen. Vihollinen seurasi

kintereillä. 10 p:nä marssi rykmentti, jota ruhtinas Andrei komensi,

maantietä myöten sen tiehaaran ohi, josta valtatie erosi Lisijagoriin.

Kuumuutta ja kuivuutta oli kestänyt neljättä viikkoa. Joka päivä oli

taivaalla vaeltanut pilven höyväläisiä ja toisinaan pimentäneet

auringonkin paistamasta. Vaan iltasin oli taivas selvennyt ja aurinko

oli painunut tummanpunervaan usvaan. Maa sai virkistystä ainoastaan

runsaasta yökasteesta. Tekemättä jäänyt vilja paahtui ja jyvät

karisivat. Suot kuivuivat pohjaa myöten. Elukat ulvoivat nälissään, kun

päivän polttamilla niityillä ei ollut mitään syömistä. Ainoastaan öisin

ja metsissä, kun kaste ei ollut ehtinyt kuivua, oli viileätä.

Mutta maantiellä, jota myöten joukot marssivat, ei ollut viileää

öisinkään eikä metsienkään kohdalla. Kastetta ei näkynyt tomuisella

hiekkaperällä, jota oli neljännes arssinan paksulta. Niin pian kuin

aamu alkoi hämärtää, alettiin marssi. Kuormasto ja tykistö kulki

äänettömästi pyöränrumpuja ja jalkaväki keträksiään myöten pehmeässä,

tukehduttavassa, kuumassa porossa. Osa poroa ryöppysi jaloissa ja

pyörissä, toinen osa tuprusi ilmaan ja jäi pilveksi sotaväen päälle,

imeytyi silmiin, hiuksiin, korviin, sieramiin ja varsinkin keuhkoihin.

Kuta korkeammalle aurinko yleni, sitä korkeammalle nousi pölypilvi ja

hienon, kuuman pölyn läpi voi katsoa aurinkoon, joka vapaasti paistoi

taivaalla, paljailla silmillä. Aurinko häämötti hehkuvana tummana

pallona. Tuulta ei ollut ja ihmiset olivat pakahtua seisovan ilman

rasituksesta. Mutta he marssivat marssimistaan sidotuin nenin ja suin.

Kun tultiin kylän kohdalle, syöksyivät kaikki kaivolle, vedestä

tapeltiin ja se juotiin pohjamutia myöten.

Ruhtinas Andrei oli rykmentin komentaja ja rykmentin pitäminen hyvässä

kunnossa, miesten hyvinvointi ja käskyjen saaminen ja antaminen

huvittivat häntä suuresti. Smolenskin palo ja luovuttaminen oli

merkillinen ajankohta ruhtinas Andreille. Hänen vihansa kiihtyi siinä

määrin viholliseen, että hän unohti sisäisen surunsa. Hän oli kokonaan

uponnut rykmentin asioihin, huolehti sotamiestensä ja upseeriensa

edestä ja kohteli näitä lempeästi. Rykmentissä kutsuttiin häntä _meidän

ruhtinaaksemme_, hänestä ylpeiltiin ja häntä rakastettiin. Mutta hyvä

ja lempeä hän oli ainoastaan oman rykmenttinsä väelle, Timohinelle

y.m., aivan uusille ja oudoille ihmisille ja vieraassa henkilöpiirissä,

ihmisille, jotka eivät voineet tietää eivätkä ymmärtää hänen

entisyyttään. Vaan niin pian kun hän joutui tekemisiin entisten

tuttujensa, esikuntalaisten kanssa, nousivat hänen harjaksensa heti

pystyyn, hän muuttui vihaiseksi, ivalliseksi ja halveksivaksi. Kaikki

se, joka häntä sitoi entisyyden muistoihin, inhotti häntä ja sen vuoksi

koetti hän suhteissaan entiseen maailmaan olla vain tekemättä väärin ja

täyttää velvollisuutensa. Tosin esiintyi ruhtinas Andreille kaikki

synkässä valossa -- varsinkin sen jälkeen, kun Smolensk oli hyljätty

(jota hänen käsityksensä mukaan olisi voinut ja pitänyt puolustaa)

6 p:nä elokuuta ja kun hänen isänsä piti sairaana paeta Moskovaan ja

jättää hävityksen jalkoihin rakastamansa ja kukoistavaksi kasvattamansa

Lisijagori. Mutta tästä huolimatta voi ruhtinaan ajatusten esineenä

olla muukin, joka oli aivan erillään yleisistä kysymyksistä ja se oli

hänen -- rykmenttinsä. 10 p:nä elokuuta saapui se joukko-osasto, jossa

hänen rykmenttinsä oli, Lisijagorin kohdalle. Ruhtinas Andrei oli pari

päivää sitte saanut tiedon, että hänen isänsä, poikansa ja sisarensa

olivat muuttaneet Moskovaan. Vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä

Lisijagorissa, päätti hän omituisen halunsa pakotuksesta saada repiä

auki sydämensä haavoja, että hänen täytyi pistäytyä Lisijagorissa.

Hän käski satuloida hevosen ja läksi eräästä levähdyspaikasta ratsain

kotikyläänsä, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ajan.

Ajaessaan lammen ohi, jossa kymmeniä naisia oli aina ollut karttuamassa

ja huuhtomassa pyykkiä, huomasi ruhtinas Andrei, ettei lammen rannalla

ollut ketään ja pieni lautta, joka oli vettä puolillaan, uiskenteli

kumollaan keskellä lampea. Ruhtinas Andrei ajoi vahtituvan luo.

Kiviportilla ei ollut ketään ja tuvan ovi oli auki. Puutarhan

käytäville oli kasvettunut ruohoa ja englantilaisessa puistossa oli

vasikoita ja hevosia. Ruhtinas Andrei ajoi kasvihuoneelle. Sen ikkunat

oli säretty ja astioissa kasvavista puista oli muutamia kaadettu

kumoon, muutamat olivat kuivettuneet. Hän huusi Tarasia, puutarhuria.

Mutta kukaan ei vastannut. Kierrettyään kasvihuoneen ympäri huomasi

hän, että kaunis pisteikköaita oli säretty ja hedelmät, luumut,

kiskottu oksineen päivineen. Vanha musikka (ruhtinas Andrei oli

lapsuudessaan nähnyt hänet portilla) istui vihreällä penkillä

niinitallukoita punomassa.

Hän oli kuuro eikä ollut kuullut ruhtinas Andrein lähestymistä. Hän

istui samalla penkillä, jolla tavallisesti vanha ruhtinas oli ennen

istuskellut, ja hänen vieressään riippui katkoutuneen ja kuivettuneen

magnoliumpensaan oksilla niinisäikeitä.

Ruhtinas Andrei ratsasti asuinrakennukselle. Puutarhasta oli hakattu

muutamia vanhoja lehmuksia ja muuan täplikäs hevonen kuleksi varsoineen

ruusupensaitten välissä aivan kartanon edessä. Kartanon ovet ja ikkunat

olivat laudotetut. Yksi ala-ikkuna oli auki. Eräs poika, joka oli

huomannut ruhtinas Andrein, juoksi kartanoon. Kun Alpatitsh oli

toimittanut perheen matkalle, oli hän jäänyt yksinään Lisijagoriin. Hän

istui kotona ja lueskeli Pyhän marttyyrien elämäkertaa. Saatuaan tietää

ruhtinas Andrein tulosta astui hän silmälasit nenällä ja nuttuaan

kiinni pannen ulos, riensi nopeasti ruhtinaan luo mitään sanomatta,

purskahti itkemään ja suuteli ruhtinas Andrein polvea.

Sitte hän käännähti pois harmistuneena heikkoudestaan ja rupesi

kertomaan asioiden tilasta. Kaikki kalleudet ja arvoesineet oli viety

Bogutsharovaan. Vilja, noin 100 tshetverttia, oli niinikään korjattu

talteen. Heinän ja toukoviljan olivat ottaneet ja niittäneet vihantana

-- sotamiehet. Musikat olivat joutuneet puille paljaille. Muutamat

olivat menneet heistäkin Bogutsharovaan, pieni osa oli jäänyt

paikoilleen.

Ruhtinas Andrei ei malttanut kuulla loppuun, vaan kysyi:

-- Milloinka isä ja sisar matkustivat? -- tarkottaen, milloin nämä

olivat matkustaneet Moskovaan.

Luullen, että kysyttiin lähtöä Bogutsharovaan, vastasi Alpatitsh, että

olivat lähteneet 7 p:nä, jonka jälkeen hän taas alkoi puhella

talousasioista ja kysellä ohjeita.

-- Saisikohan myydä sotaväelle kuittia vastaan kauraa? Meillä on sitä

jälellä vielä 600 tshetverttia, -- kyseli Alpatitsh.

"Mitä vastaisin?" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen

auringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa

ilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä

hetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin

suruaan.

-- Myy vain, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, -- sanoi

Alpatitsh, -- niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on

marssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen

kirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä

varten.

-- No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa

tilan? -- kysyi ruhtinas Andrei.

Alpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte

yht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.

-- Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! -- virkkoi hän.

Joukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin

päin ruhtinas Andreita kohti.

-- No, hyvästi sitte! -- sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia

kohti. -- Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske

kansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.

Alpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas

Andrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi

nelistämään pitkin lehtokäytävää.

Kuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin

kasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas

Andreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he

olivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi

vanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja

piilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin

helmuksista pudonneita vihreitä luumuja.

Ruhtinas Andrei käännähti pelästyneenä ja nopeasti poispäin, ettei

olisi näyttänyt, että hän oli heidät huomannut. Hänen kävi sääli tuota

pelästynyttä, sievää tyttöstä. Hän pelkäsi katsahtaa tyttöön, mutta

samalla häntä vastustamattomasti halutti kurkistaa. Uusi, riemukas ja

lohduttava tunne valtasi hänet, kun hän näihin tyttöihin katsoessaan

käsitti olevan muita, hänelle ventovieraita ja kuitenkin yhtä laillisia

inhimillisiä harrastuksia kuin ne, jotka häntä askaroittivat. Noiden

tyttösten mieli paloi nähtävästi hartaasti yhteen asiaan -- saada viedä

ja syödä vihreät luumunsa kiinni joutumatta ja ruhtinas Andrei toivoi

yhdessä heidän kanssaan menestystä heidän yritykselleen. Hän ei voinut

olla vieläkin kerran katsahtamatta tyttöihin. Luullen jo olevansa

turvassa hypähtivät tytöt lymypaikastaan ja hennoilla äänillään jotain

piipattaen he juosta livistivät tiehensä helmuksiaan kannattaen pitkin

ruohokkoa, että ahavoituneet paljaat jalat vatvoivat yhtenä vilinänä.

Ruhtinas Andrei oli hieman virkistynyt päästyään loittonemaan maantien

poropilvistä. Kaukana Lisijagorin takana hän tuli taas samalle tielle

ja tapasi rykmenttinsä levähdyspaikalta erään pienen lammen rannalla.

Kello kävi kahta. Aurinko, pölyn läpi häämöttävä punainen pallo,

paahtoi sietämättömän tulisesti ja poltti selkää mustan nutun läpi.

Pöly pysyttelihe ennallaan pysähtyneiden, hälisevien sotamiesten päiden

päällä. Tuulta ei ollut.

Hänen mielensä teki veteen -- niin likaista kuin se olikin. Hän katsoi

lammikkoon, josta kaikui huutoa ja hohotusta. Pieni, sameavesinen,

ruohottunut lammikko oli noussut ainakin kaksi neljännestä, sillä se

oli täynnä alastomia, valkeita, pulikoivia ihmisruumiita, joiden kädet,

kasvot ja kaulat olivat tiilenruskeat. Koko tuo alaston, valkea

ihmislihan paljous pulikoi hohottaen ja hihkuen likaisessa rapakossa

kuin haaviin sullotut kalat. Ilolta kuulosti pulikoiminen, vaan sen

tähden se oli erityisen surullista.

Muuan nuori, valkoverinen 3:nen komppanian sotamies -- ruhtinas Andrei

tunsi vielä hänet -- jolla oli nauha jalassa nilkan ylipuolella, otti

silmiään ristien muutamia askeleita taapäin saadakseen aimo vauhdin ja

sitte pulskahtaakseen veteen. Toinen musta ja aina rääsyinen

ali-upseeri teutaroi vyötäreitään myöten vedessä ja riuhtoi jäntevätä

ruumistaan, pärskyi mielissään ja valeli ranteisiin saakka mustuneilla

käsillään vettä päähänsä. Kuului ruumisten läiskettä toisiaan vasten,

hihkuntaa, uhuilemista ja porua.

Rannoilla, lammessa, kaikkialla oli valkoista, tervettä, jäntereistä

lihaa. Upseeri Timohin, jolla oli punainen nenän nappula, hankasi

ruumistaan pyyhinliinalla ja rupesi häpeilemään, kun älysi ruhtinas

Andrein, mutta uskalsi kuitenkin puhutella.

-- Jopa olisi mainiota, teidän ylhäisyytenne, jos tekin suvaitsisitte!

-- sanoi hän.

-- Likaista on, -- sanoi ruhtinas Andrei naamaansa rypistäen.

-- Me puhdistamme teille hetipaikalla. -- Ja Timohin juoksi alasti

käskemään muita pois.

-- Ruhtinas tulee.

-- Kuka? Meidänkö ruhtinas? -- kysyttiin ja kaikki kiiruimman kaupalla

kapuamaan lammesta, niin että ruhtinas Andrei sai vasta suurella

vaivalla heidät rauhottumaan. Hän päätteli paremmaksi huuhdella itseään

ladossa.

"Liha, ruumis, _chair à canon_",[58] ajatteli hän katsellen omaakin

alastonta ruumistaan ja vavahteli jonkun verran myöskin veden

viileydestä, mutta etupäässä jostain käsittämättömästä inhosta ja

kauhusta nähdessään tuon äärettömän lihapaljouden, joka likaisessa

vedessä pulskaroi.

7 p:nä elokuuta kirjotti ruhtinas Bagration pysähdyspaikassaan

Mihailovkassa Smolenskin tiellä seuraavaa:

"Arvoisa herra kreivi Aleksei Andrejevitsh."

(Hän kirjotti Araktshejeville, mutta tiesi, että hallitsija tulee

lukemaan hänen kirjeensä ja sen vuoksi punnitsi hän juurtajaksain

jokaisen sanansa, mikäli hän sen kykeni tekemään).

"Luulen, että ministeri on jo ilmottanut Smolenskin luovuttamisesta

viholliselle. Kipeätä, surkeaa, ja koko armeija on vimmoissaan siitä,

että kaikista tärkein paikka hylättiin syyttä suotta. Minä puolestani

pyytelin häntä mieskohtaisesti mitä vakuuttavimmin, lopulta

kirjotinkin, mutta ei mikään saanut häntä suostumaan. Vannon teille

kunniani kautta, että Napoleon oli semmoisessa umpisokkelossa,

jommoiseen harvoin joutuu, ja hän olisi voinut kadottaa puolet

armeijaansa, mutta ei vallottaa Smolenskia. Meidän joukkomme tappelivat

ja tappelivat harvinaisen lujasti. Minä pidätin ja kuritin heitä 15

tuhannella yli 35 tuntia, vaan hän ei tahtonut pysyä paikoillaan 14

tuntia. Tämä on häpeällistä ja tahra armeijallemme eikä hänen minun

mielestäni pitäisi elääkään maailmassa. Jos hän ilmottaa, että

mieshukka on suuri, niin se ei ole totta; mahdollisesti 4 tuhannen

paikoilla, ei enempää, vaan tuskinpa sitäkään. Minkä mahtaa, vaikka

olisi kymmenenkin -- onhan sota. Sitä vastoin menetti vihollinen

suunnattoman paljon.

"Olisiko maksanut vaivaa kestää vielä kaksi päivää? Ainakin olisivat he

poistuneet itsestään, sillä heillä ei ollut vettä juottaa väkeään ja

hevosiaan! Hän antoi minulle sanansa, ettei peräydy, mutta äkkiä

lähetti sanan, että poistuu yöllä. Sillä tavoin ei voi sotia ja me

voimme kohta johdattaa vihollisen Moskovaan...

"On liikkeellä huhu, että te tuumitte rauhaa. Herra varjelkoon

rauhasta! Sopia semmoisten uhrausten jälkeen ja semmoisten järjettömien

peräytymisten jälkeen on sama, kuin että te asetatte koko Venäjän

itseään vastaan eikä kukaan meistä ilkeä häpeän tähden kantaa

univormua. Jos kerran asiat ovat näin -- täytyy tapella niin kauan kuin

Venäjä jaksaa ja väki pysyy jaloillaan...

"Yhden on oltava komentajana eikä kahden. Teidän ministerinne saattaa

olla hyvä ministeristössä, mutta kenraali on enemmän kuin huono --

viheliäinen. Ja hänelle on uskottu koko meidän Isänmaamme kohtalo;

suokaa anteeksi, että kirjotan röyhkeästi. Näkyy, ettei se rakasta

hallitsijaa, vaan haluaa meidän kaikkien perikatoa, joka neuvoo

solmimaan rauhaa ja ministeriä armeijan komentajaksi. Minä kirjotan

teille totuuden: valmistakaa nostoväkeä. Sillä ministeri johtaa mitä

mestarillisimmalla tavalla vieraan kansan perässään pääkaupunkiin.

Suurta epäilyä herättää koko armeijassa herra sivus-adjutantti

Wolzogen. Hänen sanotaan olevan enemmän Napoleonin kuin meidän miehemme

ja hän antaa kaikessa neuvoja ministerille. Minä en ole ainoastaan

kohtelias häntä kohtaan, vaan tottelen häntä kuin korpraali, vaikka

olen häntä vanhempi. Tämä koskee kipeästi, mutta rakastaessani

hyväntekijääni ja hallitsijaani -- tottelen. Sääli vain hallitsijaa,

joka uskoo semmoisille mainion armeijan. Ajatelkaa, että me olemme

peräytyessämme menettäneet väkeä uupumuksesta ja hospitaaleissa on

kuudettatoista tuhatta, vaan jos olisi hyökätty eteenpäin, ei olisi

sitäkään. Sanokaa Jumalan nimessä, mitä meidän Venäjämme -- meidän

äitimme sanoo, kun näin pelkäämme ja mistä syystä me luovutamme niin

hyvän ja uhrautuvan Isänmaamme roistoille ja sytytämme jokaiseen

alamaiseen vihaa ja häpeää. Mitä arkailisimme ja ketä pelkäisimme?

Minun ei ole syyni, että ministeri on horjuvainen, arka, tolkuton,

hidas ja hänellä on kaikki huonot ominaisuudet. Koko armeija itkemällä

itkee ja haukkuu häntä pahanpäiväisesti."