Lisijagori, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatila oli 60
virstan päässä Smolenskista, sen takana, ja kolmen virstan päässä
Moskovan maantiestä.
Samana iltana, jolloin ruhtinas oli antanut määräyksiä Alpatitshille,
ilmotti Dessalles ruhtinatar Marialle, jota hän oli pyytänyt
saada tavata, että kun ruhtinas ei ollut aivan terve eikä ryhdy
minkäänlaisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa varalta ja kun ruhtinas
Andrein kirjeestä oli käynyt ilmi, että Lisijagorissa asuminen ei olisi
aivan turvallista, hän kunnioittavimmin pyytää ruhtinatarta itseään
kirjottamaan Alpatitshia myöten kirjeen Smolenskin läänin kuvernöörille
pyynnöllä, että tämä ilmottaisi ruhtinattarelle asioiden tilan ja
vaaran suuruuden, joka Lisijagoria saattaisi uhata. Dessalles kirjotti
ruhtinatar Marian puolesta tämän kirjeen, jonka ruhtinatar allekirjotti
ja joka annettiin Alpatitshin toimitettavaksi kuvernöörille. Jos vaaraa
oli olemassa, piti Alpatitshin palata kiiruimman kautta.
Kun Alpatitsh oli saanut kaikki määräykset, astui hän talonväen
saattamana valkea untuvalakki päässä (ruhtinaallinen lahja) ja keppi
kädessä vanhan ruhtinaan tavoin pihalle, jossa häntä odottivat
nahkakuomuiset kärryt ja näiden edessä kolme kylläistä kimoa hepoa.
Aisakellon kieli oli sidottu kiinni ja kulkusiin työnnetty paperia.
Ruhtinas ei sallinut kenenkään ajaa Lisijagorissa aisakellossa. Mutta
Alpatitsh piti mielellään kelloa ja kulkusia pitkillä taipaleilla.
Alpatitshin palvelusväki, kirjuri, konttoristi, kyökkipiika, astioiden
pesijä, kaksi mummoa, kasakkapoika, renkiä ja kaikenmoista muuta
talonväkeä oli häntä saattamassa.
Tytär asetteli hänen selkänsä taa ja istuimelle pehmeitä patjoja. Vanha
käly pisti salaa kärryihin nyytin. Eräs renki auttoi hänet käsipuolesta
istumaan,
-- Niitä akkoja, niitä akkoja, osaa ne hääriskellä! -- virkkoi
Alpatitsh ähkien ja puhkien samaan nopeaan tapaan, jolla ruhtinaskin
puhui, ja nousi kärryihin.
Annettuaan viimeiset määräykset töistä tällä kertaa ruhtinasta
matkimatta, otti Alpatitsh lakin kaljusta päästään ja risti silmänsä
kolmeen kertaan.
-- Jos niin kuin jotain sattuisi ... tulkaa takasin Jakof Alpatitsh,
Kristuksen tähden älkää meitä unohtako, -- huudahti hänelle hänen
vaimonsa tarkottaen huhuja sodasta ja vihollisesta.
-- Akat ne loruaa, akat ne loruaa! -- mutisi Alpatitsh itsekseen ja
läksi ajamaan. Hän katseli ympärillään avautuvia viljavainioita, joista
muutamilla aaltoili kellervä ruis, muutamilla seisoi vihreä kaura
vankkana kuin seinä, muutamat olivat vielä mustia, koska niitä vasta
alettiin kerrata.
Alpatitsh ajoi ihastellen tämän vuotisten toukoviljojen harvinaisen
lupaavaa satoa, katsasteli ruissaroille, joilla muutamin paikoin oli jo
alettu leikkuu, mietiskeli kylvöä ja korjuuta koskevia seikkoja ja
kertasi ajatuksissaan ruhtinaan antamat toimitukset, ettei mitään
unohtuisi.
Syötettyään hevosia kahdesti taipaleella saapui Alpatitsh illalla 4
p:nä elokuuta kaupunkiin.
Matkan varrella oli Alpatitsh tavannut kuormastoja ja sotaväkeä.
Smolenskia lähestyessään hän kuuli kaukaista ammuntaa, josta hän ei
kuitenkaan ollut milläänkään. Paljon enemmän hän ihmetteli erästä
Smolenskin lähellä ollutta oivallista kaurahalmetta, jota sotamiehet
niittivät nähtävästi rehuksi ja jonka liepeillä nämä olivat leirissä.
Tämä seikka ihmetytti Alpatitshia kovasti, mutta omia asioitaan
ajatellessaan unohti hän sen pian.
Kaikki Alpatitshin elämänharrastukset olivat jo alun neljättäkymmentä
vuotta pysyneet ruhtinaan tahdon rajoissa, joista hän ei ollut
milloinkaan poikennut. Kaikki se, mikä ei koskenut ruhtinaan käskyjen
täyttämistä, ei häntä huvittanut vähääkään eikä ollut edes häntä varten
olemassakaan.
Saavuttuaan illalla 4 p:nä elokuuta Smolenskiin ajoi hän Dnjeperin
toisella rannalla olevaan Gatshenin esikaupunkiin erääseen majataloon
ja jäi Ferapontovin piharengin luo, jonka luona hän oli asustanut
kaupunkinmatkoillaan kolmisenkymmentä vuotta. Ferapontof oli
kolmekymmentä vuotta sitte älynnyt ostaa ruhtinaalta Alpatitshin kautta
metsäpalukan, alkanut pitää kauppaa ja nyt oli hänellä oma talo,
majapaikka ja jauhopuoti. Ferapontof oli jykevä, mustanpuhuva,
punainen, neljänkymmenenvuotias mies, huulet turpeat, nenä tursistunut
pallukka ja aika makkulat mustien, murjottavien silmien alla.
Ferapontof seisoi pumpulipaita ja liivit päällä puodin edessä, joka
antoi kadulle. Huomattuaan Alpatitshin hän tuli tämän luo.
-- Terve tulemasta, Jakof Alpatitsh. Muut lähtevät kaupungista, vaan
sinä tulet kaupunkiin, -- sanoi isäntä.
-- Mitenkä niin lähtevät? -- kysäsi Alpatitsh.
-- Sitähän minäkin, että tyhmiä ovat. Sitä ranskalaista pelkäävät.
-- Akkojen juttuja, akkojen juttuja! -- virkkoi Alpatitsh.
-- Niinhän minäkin ajattelen, Jakof Alpatitsh. Olen sanonut, että kun
on käsky olla sitä laskematta, niin pitää se uskoa. Ja musikatkin
pyytävät kolme ruplaa kuormakyydistä -- etteivät häpeäkään!
Jakof Alpatitsh kuunteli hajamielisesti. Hän pyysi teekeittiön ja
heiniä hevosille ja juotuaan teen kävi nukkumaan.
Koko yön kulki majapaikan ohi sotaväkeä. Seuraavana päivänä pani
Alpatitsh päälleen herrasliivit, joita hän piti ainoastaan kaupungissa,
ja läksi asioilleen. Aamu oli kirkas ja jo kahdeksalta oli kuuma.
Mainio viljankorjuupäivä, kuten Alpatitsh ajatteli. Kaukaa kaupungin
takaa oli kuulunut ammuntaa aikaisesta aamusta pitäen.
Yhdeksännen tunnin alkaessa yhtyi kiväärien laukauksiin tykkien
jyskettä. Kaduilla oli paljo kansaa, joka kiirehti jonnekin, paljo
sotamiehiä, mutta, kuten muulloinkin, seisoivat kauppiaat puotiensa
ovilla, issikat toimittivat tavallista ajoaan ja kirkoissa pidettiin
jumalanpalvelusta. Alpatitsh kävi puodeissa, virastoissa, postissa ja
kuvernöörin luona. Virastoissa, postissa, puodeissa juteltiin
sotaväestä ja vihollisesta, joka jo oli käynyt kaupungin kimppuun.
Kaikki kyselivät toisiltaan, mitä tehdä ja kukin koetti tyynnyttää
toistaan.
Kuvernöörin talon edustalla tapasi Alpatitsh suuren joukon kansaa,
kasakoita ja kuvernöörin matkavaunut. Portailla kohtasi Alpatitsh kaksi
aatelisherraa, joista hän tunsi toisen. Tuttava aatelismies, entinen
ispravnikka, puheli kiihkeästi:
-- Ei tässä enää ole leikin tekoa. Hyvä, ken on yksin. Yksi pää, vaikka
köyhäkin -- on yksi, vaan kun on kolmetoista henkeä perettä ja omaisuus
siinä sivussa... Sen ne ovat saaneet aikaan, että kaikki tuho perii.
Mitä päällikköjä he ovat enää tämän jälkeen?... Hirttäisin mokomat
rosvot...
-- No, älähän toki, -- virkkoi toinen.
-- Kuulkoot, minä viis siitä! Ei suinkaan tässä koiria olla, -- sanoi
entinen ispravnikka ja katsahdettuaan taakseen näki Alpatitshin.
-- Aa, Jakof Alpatitsh, mitäs sinä täällä teet?
-- Hänen ruhtinaallisen ylhäisyytensä asiaa on kuvernöörille, --
vastasi Alpatitsh ylpeästi nostaen päänsä pystyyn ja työntäen kätensä
povelleen, minkä hän teki aina, kun puhui ruhtinaasta. -- Suvaitsivat
käskeä ottamaan selkoa asioiden tilasta, -- jatkoi Alpatitsh.
-- Ota vaan! -- sähähti eräs tilanomistaja. -- Sen ovat tehneet, ettei
saa kuormahevosia, ei mitään!... Siinä on nyt selvä, kuuletko? -- sanoi
hän osottaen suuntaan, jolta ammuntaa kuului.
-- Kaikki hukka perii ... rosvot! -- virkkoi hän taasen ja laskeutui
portailta.
Alpatitsh pudisti päätään ja nousi rappuja ylös. Vastaanottohuoneessa
oli kauppiaita, naisia ja virkamiehiä, jotka ääneti silmäilivät
toisiaan. Kabinetin ovi avautui, kaikki nousivat seisoalleen ja
lähenivät ovea. Ovesta lennähti virkamies, puheli jotain erään
kauppiaan kanssa, huudahti luokseen erään paksun virkamiehen, jolla oli
risti kaulassa ja katosi taas oven taa nähtävästi karttaen kaikkia
kysymyksiä ja häneen suunnattuja kasvoja. Alpatitsh siirtyi lähemmä, ja
kun virkamies ilmestyi uudelleen, työnsi hän kätensä napitetun nuttunsa
poveen, kääntyi virkamieheen ja antoi tälle kaksi kirjettä.
-- Herra parooni Aschille kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Bolkonskilta,
-- julisti hän niin juhlallisesti ja pontevasti, että virkamies
kuunteli ja otti kirjeet.
Muutamien minuuttien kuluttua pääsi Alpatitsh kuvernöörin luo, joka
sanoi hänelle kiireissään:
-- Ilmota ruhtinaalle ja ruhtinattarelle, ettei minun tiedossani ole
ollut mitään, minä olen menetellyt korkeimpien käskyjen mukaisesti --
tästä saat... -- Hän antoi Alpatitshille paperin. -- Muuten, kun
ruhtinas on sairas, neuvoisin minä muuttamaan Moskovaan. Olen itse
juuri lähdössä. Ilmota...
Kuvernööri ei ehtinyt loppuun. Ovesta lennähti pölyttynyt, hiestynyt
upseeri ja alkoi puhua jotain ranskaksi. Kuvernöörin kasvoille nousi
kauhu.
-- Mene, -- sanoi hän päätään nyökäyttäen Alpatitshille ja alkoi
kysellä jotain upseerilta.
Ahneita, säikähtyneitä, avuttomia katseita suuntautui Alpatitshiin, kun
tämä saapui kuvernöörin kabinetista. Alpatitsh läksi tahtomattaankin
kuunnellen läheistä ja yhä yltyvää ammuntaa suoraapäätä ja nopein
askelin majapaikkaan. Paperi, jonka kuvernööri oli antanut
Alpatitshille, oli seuraavan sisältöinen:
"Vakuutan teille, ettei Smolenskin kaupunkia odota vielä pieninkään
vaara eikä ole luultavaa, että se tulisi kaupunkia uhkaamaankaan.
Yhdeltä puolen minä ja toiselta ruhtinas Bagration marssimme
yhdistyäksemme Smolenskin edustalla ja tapahtuu tämä yhdistyminen 22
p:nä, jonka jälkeen molemmat armeijat yhteisvoimin ryhtyvät
puolustamaan kansalaisiaan teille uskotussa läänissä, kunnes heidän
ponnistustensa kautta saadaan isänmaan vihollinen karkotetuksi tai
kunnes heidän urhoollisista riveistään on tuhottu viimeinenkin sotilas.
Te näette tästä, että teillä on täysi oikeus tyynnyttää Smolenskin
asukkaita, sillä se, jota kaksi niin urhoollista sotajoukkoa suojelee,
voi olla vakuutettu näiden voitosta". (Barclay de Tollyn kirjelmä
Smolenskin siviilikuvernöörille parooni Aschille v:lta 1812).
Kansaa tungeksi levottomana kaduilla.
Kaikenmoisilla talouskaluilla täytettyjä kuormia ilmestyi tuon
tuostakin porteista ja läksi liikkumaan pitkin katuja. Ferapontovin
naapuritalon pihassa seisoi kuormia ja naiset ulvoivat ja hääräilivät
hyvästellessään. Pihakoira haukkua rähisi ja pyöriskeli hevosten
edessä.
Alpatitsh tuli pihaan nopeammalla vauhdilla kuin hän tavallisesti kulki
ja meni suoraan hevostensa luo. Kuski makasi. Hän herätti hänet ja
käskettyään valjastamaan hevoset meni sisään. Isännän puolelta kuului
lapsen itkua, naisen surkeaa valitusta ja Ferapontovin vihaista, käheää
kiljuntaa. Kyökkipiika paipatteli etuhuoneessa kuin pelästynyt kana,
kun Alpatitsh astui sisään.
-- Henkihieveriin pieksi ... emännän tappoi!... Niin kovasti pieksi ja
survoi!...
-- Minkä tähden? -- kysyi Alpatitsh.
-- Pyysi lähtemään. Tietäähän sen, naiset... Saata minut pois, sanoo,
älä jätä kuolemaan pienten lasten kanssa, sanoo, kaikki muutkin, sanoo,
ovat menneet... Mitäs mekään, sanoo? Mutta kun puhalsi pieksämään. Ja
niin pieksi ja niin vatvoi!
Alpatitsh nyökäytti aivan kuin hyväksyvästi päätään näihin sanoihin ja
tahtomatta tietää sen enempää astui isäntäväen puolen vastapäätä olevan
huoneen ovea kohti, missä hänen ostoksensa olivat.
-- Hirviö, tappaja! -- huusi samassa laiha, kalpea nainen lapsi sylissä
ja päästä temmattu huivi käsissä riuhtautui ovesta ja juoksi rapuista
alas pihalle.
Ferapontof tuli jälestä, vaan huomattuaan Alpatitshin alkoi korjailla
liiviään ja tukkaansa, haukahti ja meni Alpatitshin jälestä huoneeseen.
-- Joko matkalle? -- kysyi hän.
Kysymykseen vastaamatta ja isäntään katsomatta kysyi Alpatitsh
selkäperin tavaroitaan kokoillen, paljoko hän oli velkaa olostaan.
-- Keretään se selvittää! No, olitkos kuvernöörillä? -- kysyi
Ferapontof. -- Minkälainen päätös tuli?
Alpatitsh vastasi, ettei kuvernööri ollut sanonut hänelle mitään
varmaa.
-- Ei ole helppoa meikäläisen miehen lähteä liikkeelle, -- sanoi
Ferapontof. -- Maksa Dorogobushiin 7 ruplaa kuormasta. Johan minä
sanoin, ettei niillä ole häpyä! Selhvanof osasi oikeaan ja möi
torstaina jauhonsa armeijaan yhdeksästä ruplasta kulin. Mitenkäs
teenjuonnin on? -- lisäsi hän.
Sillä aikaa kun hevosia valjastettiin, joi Alpatitsh Ferapontovin
kanssa teetä viljanhinnoista, vuodentulosta ja suotuisista
korjuu-ilmoista pakisten.
-- On se alkanut jo hiljetä, -- sanoi Ferapontof juotuaan kolme
kupillista teetä ja pöydästä nousten, -- meikäläiset ovat varmaankin
päässeet voiton puolelle. Kun on sanottu, ettei saa laskea, niin ei
siinä auta mikään. Voima se puolensa pitää... Tässä viime viikolla
kertoivat, että Matvei Ivanitsh Platof oli niitä ajanut Marinajokeen ja
kahdeksankotoista tuhatta ne sanoivat sen upottaneen yhtenä päivänä.
Alpatitsh kokosi ostoksensa, antoi ne kuskille, joka oli tullut sisään
ja maksoi isännän saatavan. Portilta kuului poistuvien kärrynpyörien,
kavioiden ja kulkusten ääniä.
Päivä oli kallistunut hyvän joukon iltapuoleen. Toinen puoli katua oli
varjossa, toiseen paistoi aurinko vielä kirkkaasti. Alpatitsh vilkasi
ikkunasta ulos ja oli menossa ovelle. Äkkiä kuului kummallinen ääni:
etäistä vinguntaa ja jysähdys. Heti tämän jälkeen alkoi kumista
pitkäveteistä kanuunanammunnan jymyä, josta ikkunat helisivät.
Alpatitsh meni kadulle, jota myöten kaksi miestä juoksi sillalle päin.
Useilta tahoilta kuului tykinluotien ulvontaa ja jysähdyksiä ja
kranaattien pauketta, joita putoili kaupunkiin. Mutta nämä äänet eivät
kuuluneet paljon miltään eivätkä ne vetäneet asukkaiden huomiota
puoleensa itse ampumisen jyrinän rinnalla, jota kuului kaupungin
ulkopuolelta. Tämä oli pommitusta, jonka Napoleon oli käskenyt alkaa
viidettä käydessä kaupunkia vastaan 130:sta tykistä. Kansa ei alussa
käsittänyt pommituksen merkitystä.
Putoavien tykinluotien ja kranaattien äänet herättivät alussa vain
uteliaisuutta. Ferapontovin vaimo, joka tähän saakka oli yhä ulissut
katoksen alla pihassa, vaikeni nyt ja tuli lapsi sylissä portille,
katseli ääneti kansaa ja kuunteli ääniä.
Portille tuli myöskin kyökkipiika ja puotimies. Kaikki koettivat
iloisen uteliaina tavottaa silmillään heidän päittensä päällitse
kiitäviä luotia. Kulman takaa tuli muutamia ihmisiä vilkkaasti
keskustellen.
-- Siinä vasta voima on! -- puheli yksi. -- Katon ja nurkan löi
murskaksi niin kuin ei mitään.
-- Ja maatakin myllersi kuin sika, -- sanoi toinen, -- oli se aika
mälli ja kiireen antoi! -- lisäsi hän nauraen. -- Hyvä että hypähdit
syrjään, muuten se olisi kääntänyt tallukkasi pystyyn.
Väkeä kerääntyi näiden miesten ympärille. He kertoivat, miten aivan
heidän vieressään oli tykin luoti osunut taloon. Sillä välin lenteli
lakkaamatta väkijoukon päiden yli milloin tykinluotia äkkiä ja synkästi
vongahtaen, milloin kranaattia miellyttävästi ja pitkään vinkuen. Mutta
ei ainoakaan pudonnut lähelle, kaikki hurisivat yli. Alpatitsh nousi
kärryihin. Isäntä seisoi portilla.
-- Mitä sinä siellä töllistelet! -- kiljasi hän kyökkipiialle, joka
käärityin hihoin, punaisessa hameessa ja paljaita kyynäspäitään
heilutellen oli menossa kadun kulmaan kuuntelemaan, mitä siellä
kerrottiin.
-- Ihmeitä ja kummia, -- virkkoi hän, mutta kuultuaan isäntänsä äänen,
hän kääntyi takaisin hameensa liepeitä oikoen.
Taasen alkoi vinkua jotain, tällä kertaa aivan lähellä ja yht'äkkiä
välähti kuin ylhäältä singahtanut lintu tulenleimahdus keskellä katua,
pamahti ja peitti kadun savupilveen.
-- Ilkiö, mitä sinä teet? -- huusi isäntä kyökkipiian luo juosten.
Samassa silmänräpäyksessä kuului useilta tahoilta naisten surkeaa
parkumista, lapsi parahti säikähdyksestä itkuun ja kalpein kasvoin,
vaijeten tungeskeli väki kyökkipiian ympärillä. Väkijoukosta kuului
kaikista äänekkäimmin kyökkipiian voihke ja valitus.
-- Oi-voi-voi, rakkaat ihmiset! Kyyhkyiseni valkoiseni! Älkää antako
kuolla! Kyyhkyiseni valkoiseni!...
Viiden minuutin kuluttua ei kadulla ollut enää ketään. Kyökkipiika,
jolta kranaatinsirpale oli ruhjonut lonkan, kannettiin kyökkiin.
Alpatitsh, tämän kuski, Ferapontovin vaimo lapsineen ja piharenki
istuivat kellarissa ja kuuntelivat. Tykkien jyminä, luotien vinkuna ja
kyökkipiian surkea voihke, joka kuului muita ääniä ylinnä, ei tauonnut
hetkeksikään. Emäntä hyssytteli ja koetti asettaa lastaan, kyseli
toisinaan surkealla äänellä muilta kellariin tulleilta, missä hänen
isäntänsä oli, joka oli jäänyt kadulle. Kellariin saapunut puotimies
sanoi hänelle, että isäntä oli mennyt väkijoukon kanssa kirkkoon, jossa
oli pystytetty Smolenskin ihmeitätekevä pyhäinkuva.
Hämäränsuussa alkoi tykkien jyske hiljetä. Alpatitsh nousi kellarista
ovelle. Äskeinen kirkas iltataivas oli nyt savupilvien peitossa. Näiden
pilvien läpi pilkisti oudosti korkealla olevan nuoren kuun sirppi.
Taannoisen tykkien kammottavan, vaan nyt vaijenneen jyskeen jälkeen
tuntui kaupungissa vallitsevan hiljaisuus, josta kuului ainoastaan
aivan kuin kautta koko kaupungin levenneiden askeleiden kolinaa,
voihketta, kaukaisia huutoja ja tulipalojen rusketta. Kyökkipiian
valitus oli nyt tauonnut. Kahdeltapuolen hulmusi tulipalojen mustia
savupilviä. Kadulla kulki ja juoksi eri suuntiin sotamiehiä
monenkarvaisissa puvuissa kuin säretyn muurahaiskeon asukkaita.
Alpatitshin nähden pujahti useita näistä Ferapontovin pihaan. Alpatitsh
meni portille. Eräs rykmentti, jolla oli kova kiire, tukkesi kadun
takasin marssiessaan.
-- Kaupunki luovutetaan, matkustakaa pois, -- sanoi hänelle eräs
upseeri ja samassa huusi sotamiehille:
-- Minä annan teille luvan käydä pihoissa!
Alpatitsh palasi tupaan, huusi kuskia ja käski lähtemään. Alpatitshin
ja kuskin jälestä läksivät kaikki Ferapontovin palvelijat. Huomattuaan
savun ja tulipalojen liekkiä, jotka alkoivat selvästi näkyä illan
hämärässä, alkoivat naiset, jotka tähän saakka olivat olleet ääneti,
kovasti paipattaa tulipaloja nähdessään. Samallaista valitusta kuului
muiltakin seuduin katua. Alpatitsh selvitteli vapisevin käsin kuskin
kanssa hevosten sotkeutuneita ohjia ja vetohihnoja.
Portista ulos päästyään huomasi Alpatitsh, miten Ferapontovin puodissa,
jonka ovet olivat selällään, kymmenkunta sotamiestä kovasti puhellen
täytti säkkiään ja rensseleitään vehnäjauhoilla ja auringonkukan
siemenillä. Samaan aikaan saapui Ferapontof kadun puolelta puotiinsa.
Nähtyään sotamiehet hän aikoi ärjäistä näille jotain, vaan äkkiä
pysähtyi, tarttui tukkaansa ja alkoi kauheasti voivotellen nauraa
hohottaa.
-- Viekää, pojat, viekää kaikki, jotteivät saatanat saisi! -- kiljasi
hän, ja tarttui itsekin säkkeihin ja heitteli niitä ulos.
Muutamat sotamiehet pelästyivät ja juoksivat ulos, toiset jatkoivat
saaliin jakoa. Ferapontof huomasi Alpatitshin.
-- Loppu tuli Venäjästä! -- kiljui hän. -- Alpatitsh! Loppu tuli! Panen
itse palamaan! -- Ferapontof juoksi pihalle.
Sotaväkeä tuli kadun täydeltä, niin ettei Alpatitsh voinut ajaa ohi,
vaan täytyi jäädä odottamaan. Ferapontovin vaimo istui lapsineen
myöskin kärryillä odotellen pääsyä liikkeelle.
Oli jo pimeä yö. Taivaalla tuikkivat tähdet ja paistoi nuori kuu, jonka
kasvoja silloin tällöin savun liepeet pyyhkäisivät. Dnjeperin
rantaäyräällä täytyi Alpatitshin ja emännän kuormien, jotka olivat
verkkaan liikkuneet sotamiesten ajoneuvojen vieressä, taasen pysähtyä.
Vähän matkan päässä tienristeyksestä, johon kuormat olivat pysähtyneet,
paloi muutamassa kujassa talo ja puoteja. Tulipalo oli jo lopullaan.
Leimut toisinaan sammahtivat ja painuivat mustan savun sekaan,
toisinaan yhtäkkiä hulmahtivat kirkkaaseen liekkiin, joka valaisi
tienristeykseen kokoutuneen väen kasvoja kammottavan selväpiirteisesti.
Palopaikan lähellä vilisi ihmisten mustia haamuja ja tulen
taukoamattoman ruskeen seasta kuului puhelua ja huutoja. Kun Alpatitsh
huomasi, ettei hänen kuormansa vielä kohtakaan pääsisi liikkeelle,
nousi hän kärryiltä ja meni kujaan tulipaloa katsomaan. Sotamiehiä
kulki lakkaamatta edestakasin palopaikan ohi ja Alpatitsh näki, kuinka
kaksi sotamiestä ja eräs mies pörrökarvaisessa sinellissä kiskoivat
liekeistä palavia hirsiä ja vetivät niitä kadun poikki naapuripihaan;
toiset kantoivat heiniä.
Alpatitsh meni suureen väkijoukkoon, joka seisoi erään korkean, palavan
makasiinin luona. Seinät olivat yltäyleensä liekkien vallassa,
takaseinä luhistunut maahan, lautakatto romahtamaisillaan sisään,
kurkiaisia nuoli lieska. Väkijoukko nähtävästi odotti hetkeä, jolloin
katto lopullisesti romahtaisi. Sitä odotti myöskin Alpatitsh.
-- Alpatitsh! -- kuului äkkiä tuttu ääni.
-- Batjushka, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Alpatitsh, joka
silmänräpäyksessä oli tuntenut nuoren ruhtinaansa äänen.
Ruhtinas Andrei, jolla oli leveä viitta päällä, oli väkijoukon takana
pikimustan hevosen selässä ja katsoi Alpatitshiin.
-- Miten olet joutunut tänne? -- kysyi hän.
-- Teidän ... teidän ylhäisyytenne, -- hätäili Alpatitsh ja alkoi itkeä
voivotella... -- Teidän ... teidän ... olemmeko jo hukassa? Isä...
-- Miten olet joutunut tänne? -- toisti ruhtinas Andrei.
Samassa hetkessä välähti kirkas leimu, jolloin Alpatitsh näki nuoren
herransa kalpeat, nääntyneet kasvot.
Alpatitsh kertoi, kuinka hänet oli lähetetty ja kuinka hän hädin tuskin
oli päässyt lähtemään kaupungista.
-- Miten on, teidän ylhäisyytenne, olemmeko hukassa? -- kysyi hän taas.
Ruhtinas Andrei repäsi mitään vastaamatta muistikirjastaan lehden ja
kirjotti siihen lyijykynällä polveaan vasten sisarelleen:
"Smolensk luovutetaan, Lisijagorin valtaavat viholliset viikon
kuluttua. Matkustakaa heti Moskovaan. Vastaa minulle heti, milloin
lähdette, viestimiehen kautta Usvjaschiin."
Annettuaan paperilapun Alpatitshille toisti ruhtinas Andrei hänelle
vielä suullisesti, miten ruhtinaan, ruhtinattaren, pojan ja
kotiopettajan matkavalmistukset oli toimitettava ja miten ja mihin
hänelle oli vastaus heti lähetettävä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa
kaikkea, kun hänen luokseen ratsasti esikuntapäällikkö seurueineen.
-- Oletteko eversti? -- huusi esikuntapäällikkö saksalaisella
ääntämistavalla ja ruhtinas Andreille tutulla äänellä. -- Teidän
läsnäollessanne sytytetään rakennuksia palamaan ja te seisotte
toimettomana! Mitä se merkitsee? Saatte vastata, -- huusi Berg, joka
nyt oli ensimäisen armeijan jalkajoukkojen vasemman siiven päällikön
esikunnan päällikön apulainen, -- "erittäin mieluisa paikka ja aina
näkösällä", kuten Berg sanoi.
Ruhtinas Andrei katsahti häneen, mutta mitään vastaamatta jatkoi
Alpatitshille:
-- Sano siis että odotan vastausta kymmenenteen päivään saakka ja jos
en siksi saa vastausta, että kaikki ovat matkustaneet, täytyy minun
hylätä kaikki toimet ja tulla itse Lisijagoriin.
-- Minä sanon, ruhtinas, vain sen tähden, -- virkkoi Berg, joka nyt
tunsi ruhtinas Andrein, -- että minun on täytettävä käskyt, sentähden
että aina täytän käskyt täsmällisesti... Älkää suvaitko panna
pahaksenne, -- selitteli Berg.
Liekeissä alkoi jotain rätistä. Leimut laantuivat tuokioksi. Mustaa,
paksua savua tuprusi katosta. Kumeata rusketta kuului liekeistä ja
jotain raskasta luhistui alas.
-- Hu-huu! -- ulvoi väkijoukko aivan kuin vastaukseksi makasiinin
romahdukselle, joka levitti palaneen viljan hajua. Leimut roihusivat
ylös ja valasivat tulipalon ympärillä seisovien eloisan ihastuneita ja
väsyneitä kasvoja.
Mies, jonka päällä oli pörrökarvainen sinelli, nosti kätensä ylös ja
huusi:
-- Sillä tavalla, pojat! Sillä tavalla!...
-- Se on isäntä itse, -- kuului ääniä.
-- No niin, -- jatkoi ruhtinas Andrei Alpatitshille, -- kerro nyt
kaikki, mitä olen sinulle puhunut. -- Sanaakaan virkkamatta Bergille,
joka vaieten odotti hänen vieressään, hän nykäsi hevostaan ja ajoi
kujaan.