Kun Mihail Ivanovitsh toi kirjeen kabinettiin, istui ruhtinas
silmälasit päässä ja verho silmien ja kynttelien edessä avatun
kirjotuspulpetin ääressä paperitukku etäälle työnnetyssä kädessä ja
luki hieman juhlallisessa asennossa papereitaan (_remarque_,[57] kuten
hän sanoi), jotka piti toimittaa hallitsijalle hänen kuoltuaan.
Mihail Ivanovitshin astuessa huoneeseen oli hänen silmissään muistojen
kyyneleitä siltä ajalta, jolloin hän oli kirjottanut sen, mitä nyt
luki. Hän otti Mihail Ivanovitshin kädestä kirjeen, pisti sen
taskuunsa, korjasi paperit pois ja kutsui kauan odotelleen Alpatitshin.
Hän oli kirjottanut paperiliuskalle kaikki, mitä oli ostettava
Smolenskista ja kävellen pitkin lattiaa ovensuussa odottavan
Alpatitshin ohi rupesi antamaan määräyksiä.
-- Ensiksikin postipaperia, kuuletko, kahdeksan kirjaa tämän mallin
mukaan; kultareunainen malli ... ja välttämättömästi samallaista;
lakkaa, sinettilakkaa Mihail Ivanovitshin lapun mukaan.
Hän käveli taas vähän aikaa ja katseli muistikirjaansa.
-- Sitte kuvernöörille itselleen annettava kirje kiinnityksestä.
Vielä tarvittiin saranoita uuden rakennuksen oviin, välttämättömästi
semmoista kuosia, jonka hän itse oli keksinyt. Sitte oli tilattava
rasia testamentin säilyttämistä varten.
Määräyksien antaminen Alpatitshille oli kestänyt kolmatta tuntia.
Ruhtinas ei laskenut vieläkään Alpatitshia. Hän kävi istumaan, vaipui
ajatuksiinsa, sulki silmänsä ja torkahti. Alpatitsh liikahti.
-- No, ala nyt mennä; jos tarvitsen, lähetän sanan.
Alpatitsh läksi. Ruhtinas meni taas kirjotuspulpetin luo, vilkasi sen
sisään, kopeloi papereitaan, pani pulpetin kiinni ja istuutui
kirjottamaan kirjettä kuvernöörille.
Oli jo myöhä, kun hän lopetti kirjeen ja sulki sen. Hänen mielensä teki
mennä levolle, mutta hän tiesi, ettei hän saa unta ja että vuoteessa
nousee hänen mieleensä mitä pahimpia ajatuksia. Hän huudahti Tihonin
luokseen ja läksi kävelemään huoneisiin sanoakseen tälle, mihin hänelle
oli laitettava makuusija täksi yöksi. Hän kulki paikasta toiseen joka
nurkkaa mittaillen.
Ei missään näyttänyt hyvältä ja kaikista vastenmielisin oli kabinetin
sohva. Tämä sohva kammotti häntä luultavasti niiden raskaiden ajatusten
tähden, jotka hänessä olivat liikkuneet sillä viruessaan. Missään ei
ollut hyvä, vaan paras oli sentään sohvakammion nurkka pianon takana:
siinä hän ei ollut vielä koskaan maannut.
Tihon toi tarjoilijan kanssa vuodetarpeet ja alkoi laittaa vuodetta.
-- Ei niin, ei niin! -- ärjäsi ruhtinas ja vetäsi vuoteen hyvän matkaa
ulomma nurkasta, vaan työnsi samassa takasin nurkemmaksi.
"No, nyt olen viimeinkin saanut kaikki kuntoon ja käyn levolle",
ajatteli ruhtinas ja käski Tihonin riisumaan hänet.
Ruhtinas rypisteli tuskallisesti kasvojaan ponnistellessaan nuttua ja
housuja päältään, pääsi viimein vapaaksi pukimista, laskeutui raskaasti
vuoteelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa halveksivasti katsellessaan
kuivettuneita, keltasia jalkojaan. Ajatuksiin hän ei ollut kuitenkaan
vaipunut, vaan viivyttelihe jonkun hetken ennen sitä vaivaa, minkä
noiden jalkojen nostaminen ja vuoteeseen painautuminen tuotti. "Oh,
kyllä on raskasta! Oh, jottapa päättyisivät joutuin nämä vaivat ja _te_
minut päästäisitte!" ajatteli hän. Huuliaan puristaen antautui hän
tuohon vaivaan kahdennenkymmenen tuhannen kerran ja kallistui
pitkälleen. Vaan tuskin hän oli tämän tehnyt, kun vuode määräperäisesti
alkoi liikkua hänen allaan edestakasin aivan kuin raskaasti hengittäen
ja kolisten. Tämmöistä tapahtui hänelle melkein joka yö. Hän avasi
umpeen painumaisillaan olevat silmänsä.
-- En saa rauhaa, kirotut! -- murisi hän vihaisesti aivan kuin jotakuta
tarkottaen. "Niin, niin, vielä oli jokin tärkeä asia, jotain tärkeää
jätin minä yöksi. Saranat? Ei, niistä sanoin. Ei, jotain, mitä se nyt
olikaan vierashuoneessa. Ruhtinatar Maria valehteli jotain. Dessalles
-- pässinpää -- puheli jotain. Taskussa ... en jaksa muistaa".
-- Tishka, mistä päivällisellä puhuttiin?
-- Ruhtinas Mihailista...
-- Ole vaiti. -- Ruhtinas läimäytti kädellään pöytään. -- Nyt muistan,
ruhtinas Andrein kirje. Ruhtinatar Maria luki. Dessalles puhui jotain
Vitebskista. Nyt luen.
Hän käski tuomaan kirjeen taskusta ja siirtämään pienen pöydän, jolla
oli limonaadia ja vahakyntteli, vuoteen viereen ja pantuaan silmälasit
nenälleen hän alkoi lukea. Lukiessaan kirjettä nyt yön hiljaisuudessa
ja vihreän verhon alta tuikkavassa himmeässä valossa käsitti hän ensi
kerran silmänräpäykseksi sen merkityksen.
-- Ranskalaiset ovat Vitebskissa, neljän päivän marssin jälkeen he
voivat ehtiä Smolenskiin; mahdollisesti voivat jo ollakin siellä.
Tishka! -- Tihon kavahti. -- Ei, ei tarvitse, ei tarvitse! -- huudahti
hän.
Hän piilotti kirjeen kynttelijalan alle ja ummisti silmänsä. Ja hänelle
kajasti Tonava, valoisa puolipäivä, kaislikko, venäläinen leiri ja hän
-- nuori kenraali, jolla ei ollut ainoatakaan ryppyä kasvoissa, reipas,
verevä, -- hän astuu Potjomkinin kirjavaan telttaan ja polttava
kateuden tunne suosikkiin palaa hänen rinnassaan yhtä leimuavana kuin
silloinkin. Ja hän muistelee kaikkia niitä sanoja, jotka silloin
lausuttiin, kun hän ensi kerran kohtasi Potjomkinin. Ja hänelle
kuvastuu lihava, kellahtavakasvoinen, pienikasvuinen, paksu nainen --
keisarinna, tämän hymy ja sanat, kun hän ensi kerran suosiollisesti
otti hänet vastaan ja muistuvat mieleen keisarinnan kasvot
ruumisalttarilla sekä se yhteentörmäys Subovin kanssa, joka silloin
tapahtui keisarinnan ruumisarkun ääressä oikeudesta päästä suutelemaan
vainajan kättä.
"Ah, joutuin, joutuin takasin tuohon aikaan ja rientäköön tämä
nykyisyys loppuunsa pian, pian ja rauhaan heistä!"