Seuraavana päivänä poikansa lähdön jälkeen kutsui ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh ruhtinatar Marian luokseen.
-- No, oletko nyt tyytyväinen? -- sanoi ruhtinas hänelle, -- Rakensit
riidan isän ja pojan välille! Kyllä kait! Sitähän sinä toivoitkin!
Minuun se koskee kovasti. Olen vanha ja heikko ja sittenkin tahdoit
sitä. Niin, iloitse, iloitse nyt...
Tämän jälkeen ei ruhtinatar Maria nähnyt isäänsä kokonaiseen viikkoon.
Hän oli sairas eikä näyttäytynyt huoneestaan.
Ihmeekseen huomasi ruhtinatar Maria, että vanha ruhtinas ei laskenut
sairautensa aikana luokseen edes m:lle Bouriennea. Tihon yksinään
hoiteli häntä.
Viikon kuluttua tuli ruhtinas näkyviin ja alkoi taas entisen elämänsä.
Hän teetti uusia rakennuksia, laitatti puutarhoja, osotti erityistä
intoa toimintaan ja lopetti suhteensa m:lle Bourienneen. Hänen muotonsa
ja kylmyytensä ruhtinatar Mariaan tuntui puhuvan viime mainitulle:
"sinä olet pannut omiasi minusta ja valehdellut ruhtinas Andreille
minun suhteestani tuohon ranskattareen ja saanut minut riitaan pojan
kanssa, vaan nytpä näet, etten välitä sinusta enempää kuin
ranskattarestakaan".
Toisen puolen päivästä vietti ruhtinatar Maria Nikolushkan luona,
pitäen silmällä tämän lukuja, opettaen hänelle venäjän kieltä ja
soittoa ja keskustellen Dessallesin kanssa. Toisen puolen päivästä hän
oli kirjojen, hoitajamummon ja jumalisten ihmisten parissa, joita
toisinaan pujahti hänen luokseen takaoven kautta.
Sodasta ajatteli ruhtinatar Maria niin, kuin sodasta naiset
ajattelevat. Hän oli peloissaan veljensä puolesta, joka oli sodassa,
kauhistui ihmisten julmuutta, joka pani heidät tappamaan toisiaan,
mutta ei käsittänyt tämän sodan merkitystä, sillä se näytti hänestä
samallaiselta kuin kaikki entisetkin sodat. Hän ei ymmärtänyt tämän
sodan merkitystä, vaikka hänen puhetoverinsa Dessalles, joka oli
korviaan myöten kiintynyt sodan kulkuun, koetti selvitellä hänelle
mietteitään, vaikka hänen luonaan käyvät jumaliset ihmiset omalla
tavallaan ja kauhistuneina kertoivat kansan suusta kuulemiaan huhuja
antikristuksen hyökkäyksestä ja vaikka Julie, nykyään ruhtinatar
Drubetskaja, joka oli taas ryhtynyt hänen kanssaan kirjevaihtoon,
kirjotteli hänelle Moskovasta isänmaallisia kirjeitä.
"Kirjotan teille venäjäksi, hyvä ystäväni", kirjotti Julie, "sillä minä
tunnen vihaa kaikkia ranskalaisia ja samoin heidän kieltäänkin kohtaan,
jota en voi kuulla, en puhua... Me olemme täällä Moskovassa kaikki
riemuissamme ihastuksesta jumaloimaamme keisariin.
"Minun mies parkani saa nähdä vaivaa ja nälkää juutalaisissa
hökkeleissä, mutta uutiset, joita minulla on kerrottavana,
innostuttavat ja elähyttävät minua.
"Olette varmaankin kuulleet Rajevskin sankarityöstä, kun hän syleillen
kahta poikaansa oli sanonut: 'kuolen heidän kanssaan, vaan en horju!'
Ja todellakaan emme me horjuneet, vaikka vihollinen oli ollut kahta
vertaa voimakkaampi. Kulutamme aikaamme, miten voimme. Mutta sodassa
on, kuten ainakin sodassa. Ruhtinatar Alina ja Sophie istuvat pitkät
päivät minun luonani ja me elävien miesten onnettomat lesket saamme
työn lomassa aikaan mainioita keskusteluja. Teitä vain puuttuu"...
j.n.e.
Ruhtinatar Maria ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä pääasiallisesti
siitä syystä, ettei vanha ruhtinas puhunut siitä koskaan, ei pannut
sille mitään merkitystä ja ivallisesti nauroi päivällispöydässä
Dessallesille, kun tämä puhui sodasta. Ruhtinaan sävy oli niin tyyni ja
vakuuttava, että ruhtinatar Maria uskoi häntä muitta mutkitta.
Koko heinäkuun oli vanha ruhtinas erinomaisen toimelias, jopa
innostunutkin. Hän perkautti uuden puutarhan pohjan ja alkoi teettää
uutta rakennusta palvelusväkeä varten. Eräs seikka, joka erityisesti
huoletti ruhtinatar Mariaa, oli se, että vanha ruhtinas nukkui niukasti
ja luovuttuaan tavastaan nukkua omassa kabinetissaan muutti joka ainoa
päivä yösijaansa. Milloin hän käski levittämään kenttäsänkynsä
galleriaan, milloin jäi riisuutumatta torkkumaan sohvalle tai
voltaire-malliseen nojatuoliin vierashuoneeseen, jolla aikaa hänelle
luki Petrusha-poika eikä m:lle Bourienne. Toisinaan hän vietti yönsä
ruokasalissa.
Elokuun 1 p:nä saapui ruhtinas Andreilta toinen kirje. Ensimäisessä
kirjeessään, joka oli tullut kohta hänen lähtönsä jälkeen, pyysi
ruhtinas Andrei nöyrästi anteeksi isältään sitä, mitä hän oli tälle
sanonut ja päästä uudestaan hänen suosioonsa. Tähän kirjeeseen vastasi
vanha ruhtinas ystävällisellä kirjeellä, jonka jälkeen hän pysyi
erillään ranskattaresta. Toisessa kirjeessään, jonka ruhtinas Andrei
oli lähettänyt Vitebskin luota sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat
vallanneet kaupungin, hän lyhyesti kuvaili koko sodan vaiheet kartan
avulla, jonka hän oli piirtänyt kirjeeseen ja lausui mielipiteitään
sodan vastaisesta kohtalosta. Tässä kirjeessä huomautti ruhtinas Andrei
isälleen tämän vaaranalaisesta asemasta lähellä sotanäyttämöä, sillä se
oli aivan joukkojen liikuntalinjalla ja kehotti häntä muuttamaan
Moskovaan.
Kun Dessalles samana päivänä päivällistä syödessä mainitsi, että
ranskalaiset olivat kuulemma marssineet jo Vitebskiin, johtui vanhan
ruhtinaan mieleen poikansa kirje.
-- Sain vasta kirjeen ruhtinas Andreilta, -- sanoi hän ruhtinatar
Marialle, -- oletko lukenut?
-- En, _mon père_,[56] -- vastasi ruhtinatar pelästyneenä.
Hän ei ollut voinut lukea kirjeitä, kun hän ei ollut kuullut edes
niiden saapumisesta.
-- Hän kirjottaa sodasta, -- sanoi ruhtinas sillä tavaksi käyneellä
pilkallisella hymyllä, jolla hän oli aina puhunut nykyisestä sodasta.
-- Mahtaa olla hyvin mieltäkiinnittävä, -- sanoi Dessalles, --
ruhtinashan on tilaisuudessa...
-- Sepä hauskaa! -- sanoi m:lle Bourienne.
-- Menkääpäs hakemaan se tänne, -- sanoi ruhtinas m:lle Bouriennelle.
-- Se on siellä pienellä pöydällä imupaperin alla.
M:lle Bourienne hypähti iloisesti paikaltaan.
-- Ei, ei, -- kiljasi ruhtinas äkäisesti, -- mene sinä Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanovitsh nousi ja meni kabinettiin. Mutta samassa kun hän tuli
takasin, heitti vanha ruhtinas levottomasti ympärilleen katsellen
pyyhinliinan käsistään ja meni itse.
-- Ei mitään osata ja kaikki sotketaan.
Sillä aikaa kun hän viipyi kabinetissa, silmäilivät ruhtinatar Maria,
Dessalles, m:lle Bourienne ja vieläpä Nikolushkakin ääneti toisiaan.
Vanha ruhtinas palasi nopein askelin Mihail Ivanovitshin seuraamana
kirje ja piirustuksia kädessä. Nämä hän pani pöydälle viereensä eikä
antanut kenenkään lukea kirjettä päivällisen kestäessä.
Kun oli siirrytty vierashuoneeseen, antoi hän kirjeen ruhtinatar
Marialle ja levitettyään uusien rakennusten piirustukset eteensä, joita
hän alkoi silmäillä, käski tyttärensä lukea kirjeen ääneen. Kirjeen
luettuaan loi ruhtinatar Maria isäänsä kysyvän katseen. Ruhtinas
tarkasteli piirustuksia nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Mitäs te, ruhtinas, siitä ajattelette? -- uskalsi Dessalles kysyä.
-- Minäkö? ... -- kysyi ruhtinas aivan kuin vastenmielisesti
ajatuksistaan heräten, mutta silmiään rakennuspiirustuksista
nostamatta.
-- Voi olla hyvin mahdollista, että sotanäyttämö vähitellen lähenee
meitä...
-- Ha-ha-haa! Sotanäyttämö! -- sanoi ruhtinas. -- Minä olen sanonut ja
sanon nytkin, että sotanäyttämönä on Puola eikä vihollinen koskaan
pääse Niemeniä etemmäksi.
Dessalles katsahti kummissaan ruhtinaaseen, joka puhui Niemenistä,
vaikka vihollinen oli jo Dnjeperin rannoilla. Mutta ruhtinatar Maria,
joka oli unohtanut Niemenin maantieteellisen aseman, ajatteli, että
hänen isänsä puhui totta.
-- Lumien sulaessa he hukkuvat Puolan nevoihin. He eivät näe eteensä,
-- sanoi ruhtinas nähtävästi ajatellen v:n 1807 sotaa, joka, kuten
hänestä tuntui, oli ollut vasta äsken. Bennigsenin olisi pitänyt
marssia ennemmin Preussiin, asiat olisivat käyneet toisin...
-- Mutta, ruhtinas, -- virkkoi Dessalles arasti, -- kirjeessä puhutaan
Vitebskista...
-- Niin, kirjeessäkö? Niin ... -- sanoi ruhtinas tyytymättömästi. --
Niin ... niin... -- Hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät. Hän vaikeni
hetkisen. -- Niin, hän kirjottaa, että ranskalaiset lyötiin ... minkä
joen luona se olikaan?
Dessallesin silmät vaipuivat alas.
-- Ruhtinas ei kirjota siitä mitään, -- sanoi hän hiljaa.
-- Eikö kirjota? En suinkaan minä sitä ole keksinyt.
Kaikki olivat hyvän aikaa ääneti.
-- Niin ... niin... No, Mihaila Ivanovitsh, -- virkkoi ruhtinas äkkiä,
kohotti hieman päätään ja osotti jotain kohtaa piirustuksissa, --
kerroppas, miten tämän tahdot muuttaa...
Mihail Ivanovitsh astui piirustusten luo, ja kun ruhtinas oli hetkisen
pakissut hänen kanssaan piirustuksista, katsahti hän vihaisesti
ruhtinatar Mariaan ja poistui kabinettiinsa.
Ruhtinatar Maria näki Dessallesin hämmästyneenä katsovan hänen isäänsä,
huomasi hänen äänettömyytensä ja kummasteli, että ruhtinas oli
unohtanut poikansa kirjeen vierashuoneen pöydälle. Mutta hän ei
ainoastaan pelännyt puhua ja kysyä Dessallesilta syytä tämän
hämmästykseen ja äänettömyyteen, vaan pelkäsi ajatellakin sitä.
Illansuussa tuli Mihail Ivanovitsh ruhtinaan käskystä hakemaan
ruhtinatar Marialta ruhtinas Andrein kirjettä, joka oli unohtunut
vierashuoneeseen. Ruhtinatar Maria antoi kirjeen. Hän uskalsi kysyä,
vaikka vastenmielisestikin Mihail Ivanovitshilta, mitä hänen isänsä
tekee.
-- Puuhailee vain, -- sanoi Mihail Ivanovitsh kunnioittavan ivallisesti
hymähtäen, mikä sai ruhtinatar Marian kalpenemaan. -- Ovat hyvin
huolissaan uudesta rakennuksesta. Lukivat vähän, vaan nyt, -- jatkoi
Mihail Ivanovitsh matalalla äänellä, -- työskentelevät kirjotuspulpetin
ääressä luultavasti testamenttia tarkastaen. (Viime aikoina oli
ruhtinaan yhtenä mielitoimena ollut tarkastella papereitaan, joiden
piti jäädä hänen kuolemansa jälkeen ja joita hän nimitti
testamentiksi).
-- Entä lähetetäänkö Alpatitsh Smolenskiin? -- kysyi ruhtinatar Maria.
-- Kyllä, hän on jo kauan aikaa odottanut lähtöä.