I.

Napoleon oli alkanut sodan Venäjää vastaan siksi, ettei hän

voinut olla tulematta Dresdeniin, ei voinut olla huumautumatta

kunnianosotuksista, ei voinut olla pukeutumatta puolalaiseksi,

antautumatta vaikutelmarikkaan kesäaamun valtaan eikä hillitä vihansa

vihuria Kurakinin ja sitte Balashevin läsnäollessa.

Aleksanteri oli kieltäytynyt kaikista keskusteluista siksi, että hän

tunsi itsensä mieskohtaisesti loukatuksi. Barclay de Tolly koetti

johtaa armeijaa parhaimpansa mukaan siksi, että olisi täyttänyt

velvollisuutensa ja ansainnut suuren sotapäällikön maineen. Rostof oli

hyökännyt ranskalaisten kimppuun siksi, ettei hän voinut hillitä

haluaan saada ajaa huimaa vauhtia tasaisella tantereella. Ja samaan

tapaan, persoonallisten ominaisuuksiensa, tottumustensa, erinäisten

seikkojen ja tarkotusperien tähden toimivat kaikki ne lukemattomat

henkilöt, jotka tähän sotaan ottivat osaa. He pelkäsivät, himoitsivat

kunniaa, iloitsivat, vihasivat ja mietiskelivät sillä edellytyksellä,

että he tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen itsensä hyväksi. Vaan

kaikki olivat he tahdottomia historian välikappaleita ja tekivät

itseltään salattua, vaan meille käsitettävää työtä. Tämmöinen on

kaikkien käytännöllisten toimimiesten ainainen kohtalo ja se on sitä

ahtaampi, kuta korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa he ovat.

Nyt ovat v:n 1812 toimimiehet aikoja sitte poistuneet paikoiltaan,

heidän omakohtaiset pyyteensä ovat kadonneet jäljettömiin ja edessämme

ovat vain sen ajan historialliset tulokset.

Mutta jos otaksutaan, että Europan ihmisten täytyi tunkeutua Napoleonin

johdolla Venäjän sydämeen ja siellä sortua, niin käy meille tämän sodan

ihmis-osanottajien mieletön, julma ja itsensä kanssa ristiriidassa

oleva toiminta selväksi kokonaisuudessaan.

Sallimus pakotti kaikki nuo ihmiset heidän omia etuja ajaessaan

vaikuttamaan yhden suuren lopputuloksen saavuttamiseen, josta ei

yhdelläkään ihmisellä (ei Napoleonilla eikä Aleksanterilla, saatikka

sitte jollakulla muulla sotaan osaaottaneella) ollut vähintäkään

aavistusta.

Nyt meille on selvää, mikä v. 1812 oli syynä ranskalaisen armeijan

perikatoon. Ei kukaan rupea väittämään vastaan, että syynä Napoleonin

ranskalaisten joukkojen perikatoon oli yhdeltä puolen heidän marssinsa

myöhäisenä vuodenaikana ja valmistuksitta talviretkeä varten Venäjän

sydämeen ja toiselta puolen luonne, jonka sota otti venäläisten

kaupunkien polttamisen ja Venäjän kansassa vihollista kohtaan herätetyn

vihan vaikutuksesta. Siihen aikaan ei kukaan voinut ei ainoastaan nähdä

sitä (mikä nyt näyttää ilmeiseltä), että vain tämän kautta voi tuhoutua

800-tuhantinen maailman parhain ja parhaimman sotapäällikön johtama

armeija joutuessaan tekemisiin kahta vertaa heikomman, kokemattoman ja

kokemattomien sotapäälliköiden johtaman venäläisen armeijan kanssa; _ei

kukaan ei ainoastaan nähnyt tätä_ -- vaan kaikki ponnistukset

_venäläisten puolelta_ tarkottivat aina sen ehkäisemistä, mikä

yksistään olisi voinut pelastaa Venäjän, ja _ranskalaisten puolelta_,

Napoleonin kokemuksesta ja niin kutsutusta sotaisesta nerosta

huolimatta, tarkottivat kaikki ponnistukset sitä, että kesän lopulla

olisi ehditty tunkeutua Moskovaan saakka eli toisin sanoen tehdä se,

minkä täytyi jouduttaa heidän perikatonsa.

Vuotta 1812 koskevissa historiallisissa teoksissaan puhuvat

ranskalaiset kirjottajat hyvin mielellään siitä, miten Napoleon oli

pitänyt vaarallisena marssia liian kauas, miten hän etsimällä oli

etsinyt tappelua, miten hänen marsalkkansa olivat häntä kehottaneet

pysähtymään Smolenskiin y.m.s. johtopäätöksiä, jotka todistavat, että

muka silloinkin jo olisi oivallettu retken vaarallisuus. Venäläiset

kirjottajat taas kertovat vielä mieluummin, miten sodan alusta pitäen

oli olemassa semmoinen suunnitelma, jonka mukaan Napoleon oli

houkuteltava Sisä-Venäjälle, ja yksi sanoo sen olleen Pfuelin, toinen

jonkun ranskalaisen, kolmas Tollin, neljäs itse keisari Aleksanterin

laatiman. Kaikki viittaavat muistiinpanoihin, ehdotelmiin ja

kirjeisiin, joissa todellakin löytyy vihjauksia tämmöiseen

menettelytapaan. Mutta nämä viittaukset niin ranskalaisten kuin

venäläistenkin puolelta sen ennalta huomaamiseen mikä on tapahtunut,

tuodaan esiin vain sen johdosta, että itse tapaus on näyttänyt ne

oikeiksi. Jos tapausta ei olisi tapahtunutkaan, niin olisi nuo

vihjaukset unohdettu, kuten on unohdettu tuhansia ja miljoonia

vastakkaisia vihjauksia ja arveluja, jotka siihen aikaan olivat

vallalla, mutta jotka osottautuivatkin sopimattomiksi ja siksi

joutuivat unhotuksiin. Jokaisen tekeillään olevan tapauksen kulusta ja

päättymisestä on niin paljon arveluja, että päättyipä se tavalla tai

toisella, on aina ihmisiä, jotka sanovat: "johan minä silloin sanoin,

että niin se käy", vaan unohtavat samalla kokonaan, että lukemattomien

arvelujen joukossa oli ollut aivan vastakkaisiakin.

Arvelut siitä, että Napoleon tunsi sotalinjansa laventamisen

vaarallisuuden ja että venäläiset tahtoivat houkutella vihollisen maan

sisään, ovat nähtävästi tätä lajia ja historioitsijat voivat vain

kovasti pinnistellen selittää, että Napoleonin päässä oli ollut

mainittu ajatus ja venäläisillä sotapäälliköillä mainittu suunnitelma.

Kaikki tosiasiat puhuvat aivan suorastaan noita arveluja vastaan.

Venäläisillä ei näet koko sodan aikana ollut aikomusta houkutella

ranskalaisia Sisä-Venäjälle, päinvastoin toimittiin ainoastaan siihen

suuntaan, että heidät olisi voitu pysähdyttää heti Venäjän rajan yli

päästyään. Napoleon ei suinkaan pelännyt sotalinjansa laajentamista,

vaan hän päinvastoin iloitsi jokaisesta edistysaskeleestaan ja etsi

taistelua hyvin laiskasti, eikä ollenkaan niin kuin edellisillä

retkillään.

Meidän armeijamme joutuvat aivan sodan alussa toisistaan erilleen ja

ainoa päämäärä, johon me pyrimme, on niiden yhdistäminen, vaikka

peräytymiseen ja vihollisen sisämaahan houkuttelemiseen nähden

armeijojen yhdistäminen ei ollut ollenkaan edullista. Rakennetaan sitte

suuremmoinen Drissan leiri Pfuelin suunnitelman mukaan ja etemmä ei

aijota peräytyä. Hallitsija nuhtelee ylipäälliköltä jokaisesta

peräytymisaskeleesta. Keisarin mieleen ei johdu edes aavistusta, että

Moskova poltettaisiin, saati sitte, että vihollinen pääsisi

Smolenskiinkaan saakka. Vaan kun armeijat ovat yhdistyneet, vihottelee

keisari siitä, että Smolensk on anastettu ja poltettu eikä ole

antauduttu sen muurien edustalla ratkaisevaan taisteluun.

Näin ajattelee hallitsija, mutta kaikki venäläiset sotapäälliköt ja

muutkin venäläiset ovat vihoissaan siitä, että meidän joukkomme

peräytyvät sisämaahan.

Armeijat palotettuaan marssii Napoleon maan sydäntä kohti ja jättää

käyttämättä muutamia tilaisuuksia, jolloin hän olisi voinut tapella.

Elokuussa hän on Smolenskissa ja ajattelee ainoastaan sitä, miten

pääsisi etemmä, vaikka, kuten nyt näemme, hänen etenemisliikkeensä

olivat hänelle turmiolliset.

Tosiasiat puhuvat päivänselvästi, ettei Napoleon oivaltanut Moskovan

retken vaarallisuutta eikä Aleksanteri eivätkä venäläiset sotapäälliköt

ajatelleet silloin Napoleonin houkuttelemista, vaan ajattelivat

päinvastoin. Napoleonin houkutteleminen maan sydämeen ei tapahtunut

kenenkään suunnitelmasta (kukaan ei edes uskonut sen mahdollisuuteen),

vaan tapahtui se mitä monimutkaisimpien sotaan osanottaneiden ihmisten

juonien, tarkotusten ja mielitekojen vaikutuksesta, koska he eivät

oivaltaneet sitä, mikä olisi ollut oivallettava eivätkä myöskään sitä,

mikä oli Venäjän ainoa pelastus. Kaikki tapahtuu odottamatta. Armeijat

joutuvat hajalleen sodan alussa. Me koetamme yhdistää ne ilmeisessä

tarkotuksessa saada taistella ja ehkäistä vihollisen eteneminen. Mutta

näissä yhdistämispuuhissa, karttaen taistelua maailman voimakkaimman

vihollisen kanssa ja vastoin tahtoa peräytyen terävän kulman edestä, me

vedämme ranskalaiset Smolenskiin. Eikä siinä kyllin, että me peräydymme

terävän kulman edestä siitä syystä, että ranskalaiset marssivat

kummankin armeijan välissä, vaan tuo kulma kärjistyy entistään

terävämmäksi ja me peräydymme yhä edelleen siitä syystä, että Barclay

de Tolly on saksalainen eikä ole suosittu, on vastenmielinen

Bagrationille (jonka on asetuttava hänen päällikkyyteensä) ja

Bagration, komentaessaan 2:sta armeijaa, koettaa mahdollisimman kauan

viivyttää yhdistymistään Barclayhin, jotta ei tarvitseisi asettua hänen

johtonsa alaiseksi. Bagration viivyttelee yhtymistään (vaikka se oli

kaikkien päälliköiden päätarkotus) siitä syystä, että hän mielestään

tällä liikkeellä saattaa vaaraan koko armeijan ja että hänen on

kaikista edullisinta marssia enemmän vasemmalle ja etelämmäksi sillä

tavoin hätyyttääkseen vihollista siipi- ja selkäpuolelta sekä

täydentääkseen joukkonsa Ukrainissa. Vaan tuntuu siltä, että hän oli

keksinyt tämän menettelyn siksi, ettei hän tahtonut alistua vihatun ja

yhtä arvoastetta häntä alemman saksalaisen Barclayn johtoon.

Keisari on armeijan keskuudessa sitä varten, että elähyttäisi sen

intoa, vaan hänen läsnäolonsa ja tietämättömyytensä, mitä tekisi ja

mitä panisi toimeen, sekä neuvonantajien ja suunnitelmien suunnaton

paljous hävittävät 1:sen armeijan toimintatarmon ja armeija peräytyy.

Päätettiin pysähtyä Drissan leiriin, vaan Paulucci, joka himosi

ylipäällikkyyttä, saakin yht'äkkiä vaikutetuksi Aleksanteriin niin

voimakkaasti, että Pfuelin suunnitelma hylätään ja asiain johto

annetaan Barclayn käsiin. Mutta kun Barclay ei herätä luottamusta,

rajotetaan hänen toimintavaltaansa. Armeijat ovat hajallaan, johdon

eheyttä ei ole, Barclay ei ole suosittu. Tästä saksalaisen ylipäällikön

vieromisen ja armeijan hajallaan olemisen sekasotkusta johtuu yhdeltä

puolen epäröivä, veltto toiminta ja taistelun karttaminen (josta ei

olisi voinut pidättyä, jos armeijat olisivat olleet koossa eikä

ylipäällikkönä Barclay) ja toiselta puolen yhä lisääntyvä viha

saksalaisia kohtaan sekä isänmaallisen hengen viriäminen.

Ja lopuksi, hallitsija matkustaa armeijasta, jonka seikan ainoaksi ja

otollisimmaksi tekosyyksi valitaan ajatus, että hänen on herätettävä

pääkaupunkien kansa nousemaan kansalliseen sotaan. Tämä hallitsijan

matka Moskovaan saa Venäjän voimat kasvamaan kolmenkertaisiksi.

Hallitsija poistuu armeijan keskuudesta siitä syystä, että hän olisi

haitannut ylipäällikön vallan kokonaisuutta ja hän toivoo, että sen

jälkeen ryhdytään tarmokkaasti toimimaan. Mutta armeijan päällikköjen

asema huononee ja sotkeutuu entistä pahemmaksi. Bennigsen,

suuriruhtinas ja kenraali-adjutanttien lauma jää armeijaan pitämään

silmällä ylipäällikön toimia ja kannustamaan hänen tarmoaan, vaan

Barclay, joka tuntee olevansa entistä ahtaammalla kaikkien näiden

_hallitsijan silmien_ katsannon alla, käy yhä varovammaksi, pelkää

toimia uskaliaasti ja karttaa taistelua.

Barclay edustaa ja puoltaa varovaisuutta. Tsesarevvitsh viittaa

petokseen ja vaatii ratkaisevaa taistelua. Ljubomirski, Bronnitski,

Vlotski ja muut senkaltaiset lietsovat tämän sotkun ja hälinän

semmoiseksi mylläkäksi, että Barclay lähettää sillä tekosyyllä, että

hänen on toimitettava hallitsijalle muutamia asiapapereita, puolalaiset

kenraali-adjutantit Pietariin ja ryhtyy avoimeen taisteluun Bennigsenin

ja suuriruhtinaan kanssa.

Smolenskissa armeijat vihdoinkin yhtyvät, niin paljo kuin Bagration

hangottelikin sitä vastaan.

Bagration ajaa vaunuilla talon eteen, jossa Barclay asuu. Barclay panee

upseerivyön vyötäreilleen, tulee vastaan ja esittää raportin arvossa

ylemmälle Bagrationille. Bagration koettaa olla ylevämielinen ja

arvonsa ylemmyydestä huolimatta alistuu Barclayn johtoon, mutta on

tämän jälkeen vielä eripuraisempi. Bagration lähettää hallitsijan

käskystä hänelle virallisen kertomuksen. Hän kirjottaa Araktshejeville:

"Tehköön hallitsijani miten tahtoo, mutta minä en voi mitenkään tulla

toimeen _ministerin_ (Barclayn) kanssa. Lähettäkää minut Herran nimessä

jonnekin vaikka rykmentin päälliköksi, täällä minä en voi olla. Koko

pääkortteeri on täynnä saksalaisia, niin että venäläisen on mahdoton

elää eikä mistään ole mitään tolkkua. Minä luulin palvelevani yksistään

hallitsijaa ja isänmaata, vaan todellisuudessa onkin niin, että

palvelen Barclayta. Ja sitä en tosiaankaan tahdo". Bronnitskien,

Wintzingerodein ja muiden heidänlaistensa hääräilevä parvi myrkyttää

yhä enemmän ylipäälliköiden välejä ja yksimielisyys hataroituu

hataroitumistaan. Smolenskin luona hankkiudutaan ryntäämään

ranskalaisten kimppuun. Eräs kenraali lähetetään tutkimaan asemaa. Tämä

kenraali, joka vihaa Barclayta, menee hyvän ystävänsä, armeijaosaston

päällikön luo ja istuttuaan hänen luonaan kokonaisen päivän palaa

Barclayn luo ja moittii taistelutannerta aivan yksityiskohtia myöten,

vaikka hän ei ollut sitä nähnytkään.

Sillä aikaa kun riidellään ja väitellään tulevasta taistelupaikasta,

sillä aikaa kun me etsimme ranskalaisia erehdyttyämme heidän

olinpaikastaan, yllättävät ranskalaiset Nevjerovskin divisioonan ja

marssivat aina Smolenskin muurien alle.

Nyt on ryhdyttävä äkkiarvaamatta taisteluun, jotta pelastettaisiin

liikeyhteys. Taistelu taistellaan. Tuhansia surmataan kummallakin

puolella.

Smolensk jätetään vastoin hallitsijan ja koko kansan tahtoa. Mutta

Smolenskin polttivat asukkaat itse, jotka heidän kuvernöörinsä oli

pettänyt, ja kurjuuteen joutuneet asukkaat lähtevät muille esimerkin

antaen Moskovaan ja ajattelevat vain omia tappioitaan sekä yllyttävät

vihaa vihollista kohtaan. Napoleon marssii edelleen, me peräydymme ja

saavutetaankin juuri se, jonka piti lannistaa Napoleon.