15 p:n aamulla, kolmantena päivänä edellisen jälkeen, seisoi Slobodskin
palatsin edessä tavattoman paljo ajopeliä.
Salit kuhisivat väkeä täynnä. Ensimäisessä oli aatelismiehiä
arvopuvuissa, toisessa parrakkaita kauppiaita, kunniamerkkejä rinnoilla
ja siniset kauhtanat päällä. Aatelisklubin salissa oli humua ja
liikettä. Erään suuren pöydän ympärillä hallitsijan muotokuvan alla
istui korkeaselkäisillä tuoleilla ylimpiä ylimyksiä, mutta suurin osa
aatelismiehiä käveli salissa.
Kaikki aatelismiehet, jotka olivat niitä samoja, joita Pierre oli
nähnyt milloin klubissa, milloin heidän kotonaan, olivat arvopuvuissa,
ken Katarinan, ken Paavalin, ken uusissa Aleksanterin aikuisissa, ken
tavallisessa aatelispuvussa. Arvopukujen kuosit loivat jonkin
omituisen, haaveellisen leiman näihin vanhoihin ja nuoriin mitä
erilaisimpiin ja tuttuihin henkilöihin. Erityisen silmiinpistävä oli
vanhuksien joukko, jossa oli huononäköisiä, hampaattomia, kaljupäitä,
laihoja, muutamilla ihran keltaiset tai ryppyiset kasvot. Nämä istuivat
enimmäkseen ääneti paikoillaan, ja jos kävelivät tai puhelivat, niin
lyöttäytyivät nuorempien ryhmiin. Kaikkien näiden kasvoilla, kuten
Petja oli nähnyt torilla tungeksineen kansankin kasvoilla, oli kaksi
silmiinpistävää vastakkaista piirrettä: yhdeltä puolen jonkun
juhlallisen odotuksen ja toiselta puolen aivan tavallinen äskeinen
leima -- bostonpelistä, Petrushka-kokista, Sinaida Dmitrijevnan
terveydentilasta y.m. johtunut.
Pierre, joka varhaisesta aamusta asti oli saanut rutistua epämukavassa
ja ahtaaksi käyneessä aatelispuvussa, oli salissa. Hän oli liikutuksen
vallassa: ei ainoastaan aatelin, vaan myöskin kauppiasten -- säätyjen,
_états généraux_ -- ylimääräinen kokous herätti hänessä koko joukon
ammoin sitte häipyneitä, mutta syvälle hänen sieluunsa syöpyneitä
ajatuksia _Contrat social'ista_ ja Ranskan vallankumouksesta. Hänen
julistuksessa huomaamansa sanat, että hallitsija saapuu pääkaupunkiin
_neuvottelemaan_ kansansa kanssa, vahvistivat hänen ajatuksiaan. Ja
arvellen, että tässä suhteessa on tulossa jotain tärkeää, jotain
semmoista, jota hän oli kauan odottanut, hän käveli, kuunteli ja
tutkiskeli pakinaa, mutta ei kertaakaan tavannut niitä ajatuksia, jotka
häntä askaroittivat.
Luettiin hallitsijan manifesti, joka herätti riemua, vaan sitte kaikki
hajaantuivat keskustelemaan. Tavallisten keskusteluaiheiden ohella
kuuli Pierre tarinoitavan siitä, missä kohden aatelismarsalkkojen oli
seistävä hallitsijan saapuessa, milloin pidettäisiin juhla
hallitsijalle, olisiko jakauduttava kihlakunnittain tai läänittäin
j.n.e. Mutta niin pian kuin kosketeltiin sotaa ja aihetta aatelin
kokoonkutsumiseen, kääntyi puhe hajanaiseksi ja epämääräiseksi. Kaikki
halusivat mieluummin kuunnella kuin puhua.
Muuan keski-ikäinen, miehevä, kaunis henkilö, joka oli virasta eronneen
merisotilaan puvussa, puhui eräässä salissa ja hänen ympärilleen
keräytyi kuulijoita. Pierre meni joukkoon ja rupesi kuuntelemaan.
Kreivi Ilja Andrejevitsh, joka Katarinan aikuisessa sotapäällikön
kauhtanassaan ja suopeasti hymyillen asteli joukon keskessä, josta hän
tunsi kaikki, tuli myöskin ryhmään ja alkoi kuunnella hyväntahtoisesti
hymyillen, kuten hän aina kuunteli ja hyväksyvästi päätään nyökytellen
merkiksi siitä, että hän oli yhtä mieltä puhujan kanssa. Entinen
meri-upseeri puhui hyvin rohkeasti. Sen näki häntä kuuntelevien
kasvojen ilmeestä ja siitäkin, että ne, jotka Pierre tunsi kaikista
hiljaisimmiksi ja nöyrimmiksi luonteeltaan, poistuivat puhujan luota
tai sanoivat vastaan. Pierre työntäytyi keskelle ryhmää, kuunteli
tarkkaan ja sai sen käsityksen, että puhuja oli todellakin liberaali,
mutta kokonaan toisellainen, kuin Pierre oli luullut. Merimies puhui
erityisen sointuvalla, laulavalla aatelisbarytonilla, jota paitsi hänen
äänessään kaikui tottumus vallattomuuteen ja valtaan.
-- Mitä sitte, jos smolenskilaiset ovat ehdottaneet hallitsijalle
nostoväkeä? Ovatko smolenskilaiset meille mikään käsky? Jos Moskovan
läänin jalosukuinen aateli katsoo tarpeelliseksi, voi se osottaa
alamaisia tunteitaan hallitsijalle muilla keinoin. Olemmeko jo
unohtaneet 1807 vuoden nostokutsunnan! Ainoastaan roistot ja varkaat
siitä hyötyivät!
Kreivi Ilja Andrejevitsh nyökytteli päätään hyväksyvästi ja makeasti
hymyillen.
-- Ovatko meidän nostokkaamme tuottaneet valtakunnalle hyötyä? Ei
minkäänlaista! Ovat vain vieneet perikatoon taloutemme. Rekryytin otto
menee vielä mukiin, vaan muussa tapauksessa te ette saa takasin
ainoatakaan miestä. Aateli ei sääli henkeään, me lähdemme itse
viimeiseen mieheen, otamme lisäksi rekryyttejä eikä muuta tarvita kuin
hallitsijan sana, niin kaikki kuolemme hänen edestään, -- lisäsi puhuja
innostuneena.
Ilja Andrejevitsh nieleksi sylkeä pelkästä nautinnosta ja nyki Pierreä,
mutta Pierre halusi myöskin puhua. Hän työntäytyi lähemmä ja tunsi
innostuvansa tietämättä vielä itsekään, mistä ja tietämättä, mitä
sanoisi. Hän avasi jo suunsa puhuakseen, kun eräs puhujan lähellä
seisova senaattori, jolla ei ollut ainoatakaan hammasta suussa ja jolla
oli älykkäät, vihaiset kasvot, keskeytti Pierren. Tottuneen näköisenä
keskustelemaan ja kysymyksiä käsittelemään alkoi hän hiljaa, mutta
kuuluvasti:
-- Minun mielestäni, arvoisa herra, -- sanoi senaattori hampaatonta
suutaan mäiskyttäen, -- ei meitä ole kutsuttu tänne harkitsemaan, kumpi
on sopivampaa hallitsijalle -- rekryytin otto vaiko nostoväki. Meidät
on kutsuttu tänne vastaamaan siihen julistukseen, jonka hallitsija on
suvainnut meille antaa. Vaan harkinnan siitä, rekryytin ottoko vai
nostoväki on sopivampi, me jätämme korkeimman vallan tehtäväksi...
Pierre löysi yhtäkkiä tien innostuksensa purkamiseen. Hän raivostui
senaattorille, joka esitti tämän näkökannan aatelin tulevissa
tehtävissä. Hän astui esiin ja pysähdytti senaattorin. Pierre ei
tiennyt, mitä hän puhuisi, mutta alkoi vilkkaasti, toisinaan raivaten
ajatuksilleen ilmaisun ranskalaisilla sanoilla ja lausuen venäjää
kieliopillisesti.
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, -- alkoi hän (Pierre oli
hyvä tuttu senaattorin kanssa, mutta piti tässä tilaisuudessa
välttämättömänä puhutella häntä virallisen kohteliaasti), -- vaikka en
olekaan samaa mieltä kuin herra... (Pierre takertui sanoissaan. Hän
mieli sanoa _mon très honorable préopinant_)[53] ... herra ... _que je
n'ai pas l'honneur de connaître_,[54] mutta minä otaksun, että
aatelissääty on kutsuttu kokoon myötätuntonsa ja ilonsa ilmaisemisen
ohella myöskin siksi, että se harkitseisi myöskin niitä toimenpiteitä,
joilla me voimme auttaa isänmaata. Minä luulen, -- jatkoi hän yhä
innostuen, -- että hallitsija olisi itsekin tyytymätön, jos hän
havaitsisi meidän omistavan vain väkeä, jonka me annamme hänelle ja
olevan ... _chaire à canon_,[55] jota me itsestämme teemme, vaan ei
löytäisi meistä ne ... ne ... neuvoa.
Useat poistuivat kuuntelijakunnasta huomattuaan senaattorin halveksivan
hymyn ja Pierren puhuvan liian vapaasti. Ainoastaan Ilja Andrejevitsh
oli tyytyväinen Pierren puheeseen, samoin kuin meri-upseerin ja
senaattorin puheeseen ja ylimalkaan aina viimeksi kuulemaansa
puheeseen.
-- Ennen kuin harkitsemme näitä kysymyksiä, -- jatkoi Pierre, -- on
meidän minun mielestäni kysyttävä hallitsijalta, kunnioittavimmin
pyydettävä Hänen Majesteettiaan ilmottamaan meille, paljoko meillä on
väkeä, missä tilassa meidän sotajoukkomme ja armeijamme ovat ja sitte
vasta...
Pierre ei saanut lausettaan loppuun, sillä kolmelta eri taholta
hyökättiin hänen kimppuunsa. Ankarimmin ahdisti häntä hänen vanha
tuttunsa ja hänelle aina ystävällinen hyvä bostoninpelaaja Stepan
Stepanovitsh Adraksin. Stepan Stepanovitsh oli aatelispuvussa ja tämä
vai liekö muukin vaikuttanut sen, että Pierre näki edessään aivan
toisen henkilön. Stepan Stepanovitsh huusi Pierrelle:
-- Ensiksikin saan ilmottaa teille, ettei meillä ole oikeutta kysyä
sitä hallitsijalta ja toiseksi, jos Venäjän aatelilla olisikin
semmoinen oikeus, ei hallitsija voisi meille vastata. Sotajoukot
liikkuvat sitä mukaa kuin vihollinenkin, rivit harvenevat ja
lisääntyvät...
Eräs toinen, keskikokoinen, noin neljänkymmenen ikäinen henkilö,
jonka Pierre oli joskus ennen nähnyt ja tunsi hänet huonoksi
kortinpelaajaksi, lähestyi Pierreä ja keskeytti Adraksinin.
-- Eikä nyt ole aikaakaan harkitsemaan, -- sanoi tämä aatelismies, --
vaan täytyy toimia, sillä Venäjällä on sota. Vihollinen tulee tuhoamaan
Venäjää, häväisemään isäimme hautoja, raastamaan vaimomme ja lapsemme.
-- Aatelismies löi rintoihinsa. -- Mutta me nousemme kaikki, joka mies
lähdemme rakkaan hallitsijamme puolesta! -- huusi hän veristyneet
silmät muljollaan. Muutamia hyväksyviä ääniä kuului joukosta. -- Me
olemme venäläisiä emmekä itke vertamme uskoamme, valtaistuinta ja
isänmaata puolustaessamme. Mutta joutava hourailu on hylättävä, jos
olemme oikeita isänmaan poikia. Me näytämme Europalle, miten Venäjä
nousee Venäjän puolesta, -- huusi aatelismies.
Pierre aikoi vastata, vaan ei saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi,
ettei hänen sanojensa kaiku siitä huolimatta, minkä ajatuksen ne
sisälsivät, kantanut niin kuultaviin kuin innostuneen aatelismiehen
sanojen kaiku.
Ilja Andrejevitsh nyökytteli hyväksyvästi päätään piirin takana.
Muutamat kääntyivät reippaasti kylin puhujaan ja sanoivat hänen
lopetettuaan:
-- Sillä tavalla! Niin sen pitää olla!
Pierre aikoi sanoa, ettei hän suinkaan tahdo olla uhraamatta rahaa,
väkeä eikä itseäänkään, vaan että pitäisi tuntea asioiden tila, jotta
niitä voisi auttaa. Mutta hän ei voinut puhua. Useita ääniä puhui ja
huusi yht'aikaa, niin ettei Ilja Andrejevitsh ehtinyt kaikille
nyökyttää päätään, ryhmä vuoroin hajosi ja suureni, vuoroin erosi
pienemmiksi joukoiksi ja lopulta siirtyi yhä puhellen ja hälisten
kokonaan saliin suuren pöydän ympärille. Pierren ei vieläkään
onnistunut saada puhua, hänet keskeytettiin aina raa'asti, häntä
tyrkittiin, käännyttiin pois hänestä kuin yhteisestä vihollisesta. Tämä
ei johtunut siitä, että olisi oltu tyytymättömiä hänen puheensa
ajatukseen, sehän unohtui monien muiden jälestäpäin pidettyjen puheiden
tulvaan, -- ei, vaan kokoutuneiden innostamiseksi tarvittiin sekä
kouraan tuntuvaa rakkauden että vihan esinettä. Ja Pierrestä tuli
viimemainittu esine. Useita puhujia puhui aatelismiehen jälkeen ja
kaikki samassa äänilajissa. Monet puhuivat erinomaisen kauniisti ja
omintakeisesti.
"Ruskija Vjestnikin" toimittaja Glinka ("kirjailija, kirjailija!"
kuului joukosta) sanoi, että "helvettiä on vastustettava helvetillä",
että hän "oli nähnyt lapsen, joka oli hymyillyt salaman iskiessä ja
ukkosen jyristessä", vaan että "meistä ei tule semmoisia lapsia".
-- Niin juuri, ukkosen jyristessä! -- toistettiin hyväksyvästi
takariveissä.
Joukko siirtyi suuren pöydän luo, jonka ääressä istui komeissa
puvuissa ja leveissä rintanauhoissa harmaa- ja kaljupäisiä,
seitsenkymmenvuotiaita ylimysvanhuksia, joista Pierre oli nähnyt
melkein jokaisen kotona hovinarreineen tai klubeissa bostonia
pelaamassa. Pöydän luona jatkoi joukko kovaäänistä puheluaan. Yksi
toisensa perästä, toisinaan kaksikin yht'aikaa ja takana kuuntelevien
rutistamina tuolien korkeita selkiä vasten julistivat puhujat
ajatuksiaan. Takana seisojat lisäilivät, jos puhuja jätti jotain
sanomatta. Toiset mietiskelivät ahdingossa ja kuumuudessa päänsä
ympäri, eikö heillä olisi jotain sanottavaa, ja kun tapasivat
ajatuksen, julistivat sen heti. Pierren tuttavat ylimysvanhukset
istuivat paikoillaan katsellen milloin yhteen, milloin toiseen ja
heidän kasvojensa ilme kertoi enimmäkseen, että heillä oli hyvin kuuma.
Pierre tunsi yhä olevansa kiihoksissa ja yhteinen halu osottaa, ettei
mikään ollut liian kallista uhrata, tarttui häneenkin. Hän ei ollut
luopunut käsityksestään, mutta tunsi jollain tavalla itsensä
syylliseksi ja halusi puhdistautua.
-- Minä sanoin vain, että meidän olisi mukavampi tehdä uhrauksia vasta
sitte, kun saamme tietää, mistä on puute, -- lausui hän koettaen
korottaa äänensä muiden yli.
Eräs lähinnä seisova vanhus katsahti häneen, vaan samassa käännähti
pois huudosta, jota kuului salin toisesta päästä.
-- Moskova tulee antautumaan! Se on oleva sovituksen hinta! -- huusi
joku.
-- Hän on ihmiskunnan vihollinen! -- huusi toinen. -- Sallikaa minun
puhua... Hyvät herrat, te rutistatte minut!...