Saatuaan jyrkän kiellon meni Petja huoneeseensa, lukitsi oven ja itki
katkerasti. Kun hän sitte tuli juomaan teetä äänettömänä ja synkin,
itkettynein silmin, ei kukaan ollut huomaavinaan hänestä mitään.
Seuraavana päivänä saapui hallitsija. Muutamat Rostovin palvelijat
saivat luvan mennä katsomaan tsaaria. Tänä aamuna pukeutui Petja kauan,
kampaili tukkaansa ja laittoi kauluksensa, kuten oli aikuisilla. Hän
rypisteli kasvojaan peilin edessä, viittoi käsillään, kohotteli
olkapäitään ja lopuksi, kenellekään mitään virkkamatta, pisti pyhälakin
päähänsä sekä läksi kotoaan salavihkaa takaoven kautta, ettei kukaan
olisi häntä huomannut. Petja oli päättänyt mennä suoraan sille
paikalle, missä hallitsija oli, ja puhua suunsa puhtaaksi jollekulle
kamariherralle (Petja arveli, että hallitsijan mukana oli aina
kamariherroja), että muka hän, kreivi Rostof, nuoruudestaan huolimatta
haluaa palvella isänmaata, ettei nuoruus haittaa olemasta uskollinen ja
että hän on valmis... Lähtöä tehdessään oli Petja valmistanut koko
joukon kauniita sanoja, jotka hän lausuisi kamariherralle.
Petja arveli, että hänen esittelemisensä hallitsijalle onnistuisi
nimenomaan sen nojalla, että hän on lapsi (hän ajatteli lisäksi miten
kaikki tulevat ihmettelemään hänen nuoruuttaan). Mutta tämän ohella,
kauluksen laitokseen, tukan kampaukseen ja vakavaan, verkkaan käyntiin
nähden hän halusi esiintyä aikaihmisenä. Vaan kuta etemmä hän oli
kulkenut, sitä enemmän alkoi hänen huomionsa kiintyä Kremliin tulviviin
kansajoukkoihin ja sitä mukaa hän unohti aikaihmisten vakavan, verkan
käyntitavan. Kremlin lähelle päästyään täytyi hänen ruveta pitämään
huolta siitä, ettei olisi tyrkitty, jonka tähden hän pani tanakasti ja
uhkaavan näköisenä kätensä vyötäreille koukkuun. Mutta Troitskin
porttiholvissa litistivät ihmiset, jotka eivät tienneet, mikä
isänmaallinen asia hänet oli ajanut Kremliin, häntä kaikesta
huolimatta muuria vasten niin kovasti, että hänen täytyi luopua
lujamielisyydestään ja pysähtyä, kunnes hevosilla ajavat olisivat
päässeet kumisevan holvin läpi. Petjan vieressä seisoi eräs akka
lakeijan kanssa, kaksi kauppiasta ja entinen sotamies. Seistuaan jonkun
aikaa porttiholvissa aikoi Petja odottamatta ajopelien pääsyä ohi
lähteä liikkeelle ennen muita ja alkoi lujasti töykkiä kyynärpäillään.
Mutta vieressä seisova akka, johon hänen kyynärpäänsä ensiksi
sattuivat, ärjäsi hänelle tuikeasti:
-- Mitä se herraskakara siinä tyrkkii! Etkö näe, ettei muutkaan liiku.
Mihin siinä rimpuilemaan!
-- Täytyy tässä muidenkin rimpuilla, -- sanoi lakeija ja alkaen raivata
tilaa kyynärpäillään sulloi Petjan holvin haisevaan soppeen.
Petja pyyhki käsillään hikeä, jota oli noussut hänen kasvoilleen ja
kohensi hiestä lionnutta kaulustaan, jonka hän oli kotonaan laittanut
semmoiseen asuun, kuin aikaihmisilläkin oli.
Petja tunsi, että hänen ulkomuotonsa oli arveluttavasti muokkautunut ja
pelkäsi, että jos hän semmoisessa asussa ilmestyy kamariherrojen eteen,
eivät he laske häntä hallitsijan luo. Mutta siirtyä toiseen paikkaan ja
korjata itseään oli aivan mahdotonta tungoksen tähden. Eräs kenraali,
joka ajoi ohi, oli Rostovilaisten tuttavia. Petja aikoi pyytää hänen
apuaan, mutta ajatteli samassa, että se olisi raukkamaista. Kun kaikki
ajopelit olivat päässeet ohi, syöksähti kansajoukko liikkeelle ja vei
Petjankin välissään torille, joka oli täynnä kansaa. Eikä ainoastaan
torilla, vaan sen rinteillä, katoilla ja kaikkialla oli kansaa. Niin
pian kuin Petja oli joutunut torille, kuuli hän, kuinka kellojen pauhu
täytti koko Kremlin ja kansa iloisesti hälisi.
Yhteen aikaan oli torilla jonkunverran väljää, mutta yht'äkkiä
paljastuivat kaikkien päät, kaikki rynnistivät jonnekin eteenpäin.
Petjaa kuristettiin niin, ettei hän voinut hengittää ja kaikki
huusivat: "hurraa, hurraa, hurraa!" Petja pinnistäytyi varpailleen,
tyrkki toisia, mutta ei voinut nähdä mitään muuta kuin kansaa
ylt'ympäriinsä. Kaikkien kasvoilta loisti yksi ja yleinen liikutuksen
ja riemun ilme. Muuan kauppamiehen vaimo, joka seisoi Petjan rinnalla,
nyyhki ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.
-- Isä, enkeli, batjushka! -- sanoi hän sormillaan silmiään kuivaten.
-- Hurraa! -- kaikui kaikilta puolin
Hetkisen pysyi kansa paikallaan, vaan sitte uudestaan humahti
eteenpäin.
Raivostuneena, hampaitaan kiristellen ja silmät petomaisen luihussa
hyöksähti Petjakin eteenpäin, tuuppi kyynärpäillään ja huusi: "hurraa!"
aivan kuin olisi tuona hetkenä ollut valmis surmaamaan itsensä ja muut.
Mutta hänen kupeillaan työntyi yhtä petomaisia kasvoja ja samalla
tavalla huutaen: "hurraa!"
"Vai tämmöistä se hallitsijan haku onkin!" ajatteli Petja. "Ei näy
tulevan mitään, että itse antaisin anomuksen hallitsijalle, se olisi
liian rohkeaa!" Siitä huolimatta ahtautui hän kuitenkin edelleen ja
viimein vilahtikin hänen silmiinsä etumaisten selkien lomitse tyhjä
ala, jolla oli punaisella veralla katettu käytävä. Samaan aikaan
läikähti väkijoukko taapäin (etualalla työnsivät poliisit liian lähelle
tunkeutuneita takasin: keisarillinen kulkue meni palatsista Uspenskin
katedraaliin) ja Petja sai yht'äkkiä semmoisen kolhauksen kylkiluitaan
vasten, että kaikki pimeni hänen silmissään ja hän meni tainnuksiin.
Kun hän tointui, piteli joku pappismies häntä kainaloista toisella
kädellään ja toisella koetti estää kansan tungosta.
-- Herraspojan olette rutistaneet! -- puheli pappi. -- Kuuletteko!
Hiljempaa!... Täällä on rutistunut!
Hallitsija oli mennyt Uspenskin temppeliin. Tungos hieman väljeni ja
pappi kantoi kalpean, puolikuolleen Petjan tsaarin tykille. Muutamat
säälittelivät Petjaa, vaan kohta tuli hän koko väkijoukon huomion
esineeksi, niin että muutaman hetken kuluttua syntyi hänen ympärillään
suuri tungos. Häntä lähinnä olevat rupesivat häntä auttamaan, aukoivat
nutun, asettivat tykin alustalle ja nuhtelivat jotakuta niistä, joka
oli aiheuttanut ruhjoutumisen.
Kohta palasi Petja täyteen tajuunsa, kasvot venyivät, kipu haihtui ja
tämän pienen ikävyyden tähden hän sai paikan tykillä, josta hän toivoi
näkevänsä hallitsijan, sitte kun tämä palaisi kirkosta takasin. Petja
ei enää ajatellut anomuksensa antamista. Kunhan edes näkisi
hallitsijan, olisi hän jo siitäkin onnellinen!
Jumalanpalveluksen kestäessä -- kaksi hartaushetkeä oli yhdistetty,
toinen hallitsijan saapumisen, toinen Turkin kanssa solmitun rauhan
johdosta -- kansajoukot vähän hajaantuivat. Alkoi ilmestyä kauppiaita,
jotka huusivat kaljaansa, renikoitaan ja valmunsiemenkakkujaan, joista
viime mainituista Petja paljon piti. Kuului myöskin tavallista puheen
pakinaa. Eräs kauppiaan vaimo näytteli repeytynyttä saaliaan ja kertoi,
miten kallis se oli ollut. Toinen kertoi, että kaikki silkkikankaat
olivat nykyisin kovasti kallistuneet. Pappi, Petjan pelastaja,
keskusteli erään virkamiehen kanssa siitä, kuka ja kuka toimitti
jumalanpalvelusta piispan kera. Kaksi nuorta käsityöläistä naureskeli
palvelustyttöjen kanssa, jotka jyrsivät pähkinöitä. Nämä keskustelut ja
varsinkaan naureskelu tyttösten kera eivät nyt huvittaneet Petjaa
ollenkaan, niin mieleisiä kuin ne muuten olivatkin hänelle ikäisekseen.
Hän istui korkealla paikallaan yhä vain läikkyvin mielin hallitsijasta
ja rakkaudestaan tähän.
Äkkiä kuului joenrannalta tykinlaukauksia (ammuttiin kunnialaukauksia
Turkin rauhan johdosta) ja kansa syöksyi suinpäin rantakadulle --
katsomaan, kun ammuttiin. Petja aikoi myöskin juosta sinne, mutta
pappi, joka oli ottanut hänet suojelukseensa, ei laskenut. Ammuntaa
vielä jatkui, kun Uspenskin katedraalista tulvahti upseereja,
kenraaleja ja kamariherroja, sitte tuli muita, mutta paljon hitaammin.
Taasen paljastuivat päät ja ne, jotka olivat rientäneet katsomaan
tykkejä, ehättivät takasin. Lopulta saapui vielä neljä miestä
sotilaspuvuissa ja leveät nauhat olan yli ryntäillä. "Hurraa, hurraa!"
alkoi kansa huutaa uudestaan.
-- Kuka? Kuka? -- kyseli Petja surkealla äänellä ympäriltään, mutta
kukaan ei vastannut, sillä kaikki olivat kiintyneet katsomiseen. Mutta
Petja valitsi noista neljästä yhden, jota hän ilokyynelten samentamien
silmiensä tähden ei voinut selvästi erottaa, keskitti häneen riemunsa
koko tulvan, vaikka se ei ollutkaan hallitsija, kiljasi haikeasti:
"hurraa!" ja päätti, että jo huomenna, maksoipa se hänelle, minkä
maksoikaan, hänestä tulee sotilas.
Väkijoukko juoksi hallitsijan perästä, saattoi hänet palatsille ja
alkoi hajota. Oli jo myöhäistä eikä Petja ollut syönyt mitään. Hikeä
valui karpaloina hänen kasvoiltaan, vaan hän ei vielä lähtenyt kotiin.
Hän jäi pienentyneen, mutta vielä verrattain ison kansajoukon kanssa
palatsin edustalle hallitsijan päivällisten ajaksi, katseli palatsin
ikkunoihin, odotteli jotain ja kadehti yhtä paljon ylhäisiä
virkamiehiä, jotka ajoivat portaiden eteen menossa hallitsijan
päivällisille, kuin kamaripalvelijoitakin, jotka tarjoilivat pöydässä
ja joita vilahteli ikkunoissa.
Syödessä sanoi Valujef, joka oli katsahtanut ulos:
-- Kansa yhä vielä toivoo näkevänsä Teidän Majesteettinne.
Päivälliset päättyivät, hallitsija nousi ylös ja biskviittipalaa
pureskellen meni balkonille. Petja keskessä syöksähti kansa balkonin
alle.
-- Enkeli, isä! Hurraa! Batjushka! ... -- huusi väkijoukko ja Petja. Ja
taasen valahti akkojen ja muutamien herkkäluontoisten miesten sekä
Petjan silmistä onnenkyyneleitä.
Jokseenkin suuri biskviittipalanen lohkesi hallitsijan kädestä, kirposi
balkonin käsipuulle ja siitä maahan. Eräs lähinnä seisova kuski
hyöksähti palasen perästä ja sieppasi sen. Muutamia joukosta ryntäsi
kuskin kimppuun. Kun hallitsija näki tämän, käski hän tuomaan
kokonaisen lautasellisen biskviittejä, joita hän alkoi heitellä
balkonilta. Petjan silmiin nousi veri, hän ryntäsi ottamaan kiinni
biskviittejä. Hän ei tiennyt miksi, mutta ottaa kuitenkin piti edes
yksi biskviitti hallitsijan kädestä eikä antaa muille perää.
Rynnätessään hän keikautti kumoon erään vanhan eukon, joka koetti
pyydystää biskviittejä. Mutta eukko ei katsonut itseään voitetuksi,
vaikka viruikin maassa. Hän koetti yhä vain tavottaa käsillään
biskviittejä, joita ei niihin kuitenkaan osunut. Silloin survasi Petja
eukon käden polvensa alle, sieppasi biskviitin ja aivan kuin peläten
myöhästyvänsä huusi: "hurraa!" aivan käheällä äänellä.
Hallitsija poistui, jonka jälkeen suurin osa väkijoukkoa alkoi
hajaantua.
-- Johan minä sanoin, että pitää odottaa -- ja niin se kävikin, --
puhelivat hajaantujat hyvillään.
Niin onnellinen kuin Petja olikin, oli hänestä kuitenkin surullista
mennä kotiin ja tietää, että kaikki tämän päivän nautinnot olivat nyt
lopussa. Kremlistä ei Petja mennyt kotiinsa, vaan toverinsa Obolenskin
luo, joka oli viidentoistavuotias ja myöskin menossa rykmenttiin.
Kotiin palattuaan ilmotti hän päättävästi ja jyrkästi, että jollei
häntä lasketa, niin hän karkaa. Seuraavana päivänä läksikin ruhtinas
Ilja Andrejevitsh, joka ei sentään ollut kokonaan myöntynyt,
puuhailemaan Petjaa jonnekin, jossa ei olisi ollut kovin vaarallista.