XX.

Rostovilaisilla, kuten tavallisesti sunnuntaisin, oli päivällisillä

jokunen läheinen tuttava.

Pierre saapui tavallista aikasemmin tavatakseen vain perheen jäsenet.

Pierre oli tänä vuonna lihonut niin kovasti, että hän olisi näyttänyt

muodottomalta möhkäleeltä, ellei hän olisi ollut kookaskasvuinen,

jykeväluinen ja niin voimakas, että hän näytti helposti jaksavan

hallita lihavuutensa.

Ähkien ja jotain mutisten hän astui rappukäytävään. Kuski ei enää

kysynyt, pitikö jäädä odottamaan. Hän tiesi, että kun kreivi meni

Rostovilaisille, viipyi hän siellä kello 12:teen. Rostovilaisten

lakeijat kiirehtivät iloisesti riisumaan hänen päältään viittaa ja

ottamaan vastaan kepin ja lakin. Klubitavan mukaan jätti Pierre aina

keppinsä ja lakkinsa eteiseen.

Ensimäinen henkilö, jonka hän Rostovilla näki, oli Natasha. Ennen kuin

tämä näki hänet, kuuli hän jo eteisestä Natashan äänen. Hän harjotteli

salissa äänentapailua. Pierre tiesi, ettei Natasha ollut laulanut

sairaudestaan saakka ja sen vuoksi hämmästytti ja riemastutti häntä

Natashan ääni. Hän avasi hiljaa oven ja huomasi Natashan, joka oli

samassa sinipunervassa puvussa kuin kirkossakin, kävelevän huoneessa ja

laulavan. Natasha kulki selin häneen, kun hän avasi oven, mutta kun

Natasha samassa pyörähti ympäri ja keksi hänen paksut, ihmettelevät

kasvonsa, punastui hän ja meni nopein askelin Pierreä vastaan.

-- Tahdon taas yrittää laulaa, -- sanoi Natasha. -- Onhan sekin

askaretta, -- lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.

-- Sepä mainiota!

-- Aika hauskaa minusta, kun tulitte! Minä olen nykyisin niin

onnellinen! -- sanoi Natasha sillä entisellä virkeydellä, jota Pierre

ei ollut nähnyt hänessä pitkiin aikoihin. -- Tiedättekö, että Nikolai

on saanut Yrjön ristin? Olen hyvin ylpeä hänestä.

-- Kyllä, minähän sen päiväkäskyn lähetin. En muuten tahdo teitä

häiritä, -- lisäsi hän aikoen mennä vierashuoneeseen.

Natasha pysähdytti hänet.

-- Kreivi, onko se pahasti, että minä laulan? -- sanoi hän punastuen,

mutta silmiään alas luomatta kysyvästi Pierreen katsoen.

-- Ei ... miksi niin? Päinvastoin... Mutta miksi te minulta kysytte?

-- En tiedä itsekään, -- vastasi Natasha nopeasti. -- Mutta minä en

tahtoisi tehdä mitään, joka ei teitä miellyttäisi. Minä luotan teihin

kaikessa. Tiedättekö, kuinka tärkeä te minulle olette, kuinka paljon te

olette tehneet minun edestäni!... -- Hän puhui nopeasti ja huomaamatta,

että Pierre punastui näistä sanoista. -- Näin samasta päiväkäskystä:

_hän_, Bolkonski (hän lausui tämän sanan sukkelasti kuiskaten) on

Venäjällä ja taasen palveluksessa. -- Mitä luulette, -- sanoi hän

nopeasti ja nähtävästi jouduttaen sanojaan voimiensa loppumisen

pelosta, -- antaako hän minulle milloinkaan anteeksi? Eikö hän tule

muistelemaan minua vihalla? Mitä luulette?

-- En luule ... -- sanoi Pierre. -- Hänellä ei ole mitään anteeksi

annettavaa... Jos minä olisin hänen asemassaan...

Pierren mieleen välähti muistoja, hänen ajatuksensa lennähtivät

silmänräpäyksessä siihen aikaan, jolloin hän Natashaa lohduttaen sanoi

tälle, että jollei hän olisi se, mikä hän oli, vaan maailman parhain

ihminen, niin pyytäisi hän polvillaan hänen kättään. Entinen

surkuttelun, hellyyden ja rakkauden tunne kuohahti eloon ja entiset

sanat nousivat hänen huulilleen. Vaan Natasha ei antanut hänelle aikaa

lausua niitä.

-- Te ... te ... -- sanoi Natasha riemukkaasti lausuen sanan _te_, --

olette toista. Hyväsydämisempää, jalomielisempää ja parempaa kuin te en

tunne eikä voi ollakaan. Jollei teitä olisi silloin ollut eikä nytkään,

en tiedä, miten minun olisi käynyt, sillä...

Natashan silmiin tulvi äkkiä kyyneleitä. Hän käännähti selin, nosti

nuotteja silmiensä eteen, alkoi laulaa ja läksi kävelemään pitkin

salia.

Samaan aikaan juoksi Petja vierashuoneesta.

Petja oli nyt kaunis, punaposkinen, viisitoistavuotias poika, jolla oli

paksut, punaiset huulet ja joka oli Natashan näköinen. Hän valmistautui

yliopistoon, mutta oli äskettäin salaa päättänyt toverinsa Obolenskin

kanssa, että hän rupeaa husariksi.

Petja kipasi kaimansa luo puhumaan asiastaan.

Hän oli pyytänyt Pierren ottamaan selkoa, otettaisiko hänet husariksi.

Pierre käveli vierashuoneessa häntä kuuntelematta.

Petja kiskasi häntä kädestä herättääkseen hänen huomionsa.

-- No, miten on asiani, Pjotr Kirilitsb, sanokaa Herran tähden! Kaikki

toivoni on teissä, -- sanoi Petja.

-- Niin, sinun asiasi. Se husarijuttu? Sanon, sanon. Kohta sanon

kaikki.

-- No, mitä kuuluu, _mon cher_,[50] saitteko manifestin? -- kysyi vanha

kreivi. -- Kreivitär oli Rasumovskien kirkossa ja oli kuullut uuden

rukouksen. Hyvin hyvän sanoi olleen.

-- Olen, -- vastasi Pierre. -- Huomenna tulee hallitsija...

Ylimääräinen aatelin kokous ja kymmenen kustakin tuhannesta

rekryyttejä, kerrotaan. Onnittelen teitä.

-- Niin, niin, Luojan kiitos. Mitäs armeijasta kuuluu?

-- Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo

olevan, -- vastasi Pierre.

-- Herra varjelkoon! -- sanoi kreivi. -- Missäs manifesti on?

-- Julistus! Niin, tosiaankin!

Pierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan

kopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja

silmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka

ei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.

-- _Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré_,[51] -- sanoi hän.

-- Ainahan se hävittää kaikki, -- virkkoi kreivitär.

Natasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti

Pierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen,

alkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän

useaan kertaan silmäili Natashaa.

-- Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan.

Välttämättä...

-- Myöhästytte päivälliseltä.

-- Ja kuskikin on ajanut pois.

Mutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne

Pierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt.

Pierre aikoi ruveta lukemaan.

-- Puolisen jälkeen, -- sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti

niistä suurta nautintoa.

Päivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön

ritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen

ruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut

Moskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen

ja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin

itse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen

shampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan

shampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.

-- Kiinni kuuluvat jo ottavan, -- sanoi kreivi, -- johan minä olen

sanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei

sovi.

-- Oletteko kuulleet, -- sanoi Shinshin, -- että ruhtinas Galitsin on

ottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, -- _il

commence à devenir dangereux de parler français dans les rues_.[52]

-- Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan

kokoamaan -- teidänkin pitää nousta satulaan? -- kysyi vanha kreivi

Pierreitä.

Pierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana.

Hän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.

-- Niin, niin, sotaan! -- sanoi hän. -- Ei! Mikäs sotilas minä olen!

Kaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä

itsekään... Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta

nykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.

Päivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena

nojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu

erinomaiseksi lukijaksi.

"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.

"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on

tulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme", luki Sonja

huolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja

katkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.

Natasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin

isäänsä vuoroin Pierreen.

Pierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä

silmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään

jokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki

noissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja

joita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa

ivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä

ensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi

sanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä

ilmenisi.

Luettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita

hallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja

vapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti

kuunneltiin, viimeiset sanat: "Me emme viivyttele itse asettua kansamme

keskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla

neuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme

kokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta

kuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain

ilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen

päänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän

nimeä!"

-- Niin sen pitää olla! -- huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä

ja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä

alle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: -- kun

hallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.

Shinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin

isänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä

luo.

-- Mikä erinomainen isä! -- sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti

taas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen

oli palannut hänen virkistymisensä kanssa.

-- Olette aika patriootti! -- sanoi Shinshin Natashalle.

-- En ollenkaan patriootti, vaan muuten ... -- vastasi Natasha

loukkautuneena. -- Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei

ole ollenkaan pilan sijaa...

-- Ei ollenkaan! -- toisti kreivi. -- Kun hän vain sanoo sanan, menemme

joka mies ... Ei tässä olla mitään saksalaisia...

-- Huomasitteko, -- sanoi Pierre, -- että sanottiin:

"neuvotellaksemme".

-- Olkoonpa mitä varten tahansa...

Petja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä

eteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin

karkealla äänellä:

-- Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti -- ja äiti myöskin, tehkää

mitä tahdotte, -- kysyn lopullisesti, että lasketteko minut

sotapalvelukseen, sillä minä en voi ... ja siinä kaikki...

Kauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi

äkäisesti miehelleen:

-- Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!

Mutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.

-- No, no, -- sanoi hän, -- onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä

ajattele, täytyy oppia.

-- Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua

ja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt,

kun... -- Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi

kuitenkin: -- kun isänmaa on vaarassa.

-- Ole jo, tyhmyyksiä...

-- Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.

-- Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, -- kiljasi kreivi

luoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan

poikaansa.

-- Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin...

-- Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä

kuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! -- Kreivi otti paperit

luultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle

menoaan ja läksi menemään huoneesta. -- Pjotr Kirillovitsh, lähdetään

tupakoimaan...

Pierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen. Natashan oudosti

välkkyvä ja eloisa katse, joka myötäänsä oli tähtäillyt häntä enemmän

kuin hellästi, oli saattanut hänet tuohon tilaan.

-- Ei, minä taidan lähteä kotiin...

-- Kotiin? Tehän aijoitte olla illan meillä... Ja muutenkin olette

alkaneet käydä harvoin. Vaan hän tuossa ... -- sanoi kreivi suopeasti

Natashaa osottaen, -- on iloinen ainoastaan teidän aikananne.

-- Niin, en muistanut... Minun täytyy ehdottomasti kotiin... Asiat

vaatii ... -- sanoi Pierre nopeasti.

-- No, näkemiin asti sitte, -- virkkoi kreivi ja poistui huoneesta.

-- Miksi te lähdette? Miksi olette hermostunut? Miksi? ... -- kysyi

Natasha Pierreitä katsoen häntä tiukasti silmiin.

"Siksi, että rakastan sinua!" aikoi hän sanoa, mutta ei sanonut,

punastui korviaan myöten ja loi katseensa maahan.

-- Siksi, että minun on parasta käydä teillä harvemmin... Siksi ... ei,

toimethan ne vain...

-- Miksi? Ei, sanokaa, -- oli Natasha alkamaisillaan päättävästi, vaan

vaikeni äkkiä.

Säikähtyneinä ja hämmästyneinä katsoivat he toisiinsa. Pierre yritti

naurahtaa, mutta ei osannut, hänen hymynsä ilmaisi kärsimystä ja mitään

virkkamatta suudeltuaan Natashan kättä hän läksi.

Pierre päätti itsekseen olla enää käymättä Rostovilla.

Sota ja rauha III · 第 24 / 103 题