Rostovilaisilla, kuten tavallisesti sunnuntaisin, oli päivällisillä
jokunen läheinen tuttava.
Pierre saapui tavallista aikasemmin tavatakseen vain perheen jäsenet.
Pierre oli tänä vuonna lihonut niin kovasti, että hän olisi näyttänyt
muodottomalta möhkäleeltä, ellei hän olisi ollut kookaskasvuinen,
jykeväluinen ja niin voimakas, että hän näytti helposti jaksavan
hallita lihavuutensa.
Ähkien ja jotain mutisten hän astui rappukäytävään. Kuski ei enää
kysynyt, pitikö jäädä odottamaan. Hän tiesi, että kun kreivi meni
Rostovilaisille, viipyi hän siellä kello 12:teen. Rostovilaisten
lakeijat kiirehtivät iloisesti riisumaan hänen päältään viittaa ja
ottamaan vastaan kepin ja lakin. Klubitavan mukaan jätti Pierre aina
keppinsä ja lakkinsa eteiseen.
Ensimäinen henkilö, jonka hän Rostovilla näki, oli Natasha. Ennen kuin
tämä näki hänet, kuuli hän jo eteisestä Natashan äänen. Hän harjotteli
salissa äänentapailua. Pierre tiesi, ettei Natasha ollut laulanut
sairaudestaan saakka ja sen vuoksi hämmästytti ja riemastutti häntä
Natashan ääni. Hän avasi hiljaa oven ja huomasi Natashan, joka oli
samassa sinipunervassa puvussa kuin kirkossakin, kävelevän huoneessa ja
laulavan. Natasha kulki selin häneen, kun hän avasi oven, mutta kun
Natasha samassa pyörähti ympäri ja keksi hänen paksut, ihmettelevät
kasvonsa, punastui hän ja meni nopein askelin Pierreä vastaan.
-- Tahdon taas yrittää laulaa, -- sanoi Natasha. -- Onhan sekin
askaretta, -- lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.
-- Sepä mainiota!
-- Aika hauskaa minusta, kun tulitte! Minä olen nykyisin niin
onnellinen! -- sanoi Natasha sillä entisellä virkeydellä, jota Pierre
ei ollut nähnyt hänessä pitkiin aikoihin. -- Tiedättekö, että Nikolai
on saanut Yrjön ristin? Olen hyvin ylpeä hänestä.
-- Kyllä, minähän sen päiväkäskyn lähetin. En muuten tahdo teitä
häiritä, -- lisäsi hän aikoen mennä vierashuoneeseen.
Natasha pysähdytti hänet.
-- Kreivi, onko se pahasti, että minä laulan? -- sanoi hän punastuen,
mutta silmiään alas luomatta kysyvästi Pierreen katsoen.
-- Ei ... miksi niin? Päinvastoin... Mutta miksi te minulta kysytte?
-- En tiedä itsekään, -- vastasi Natasha nopeasti. -- Mutta minä en
tahtoisi tehdä mitään, joka ei teitä miellyttäisi. Minä luotan teihin
kaikessa. Tiedättekö, kuinka tärkeä te minulle olette, kuinka paljon te
olette tehneet minun edestäni!... -- Hän puhui nopeasti ja huomaamatta,
että Pierre punastui näistä sanoista. -- Näin samasta päiväkäskystä:
_hän_, Bolkonski (hän lausui tämän sanan sukkelasti kuiskaten) on
Venäjällä ja taasen palveluksessa. -- Mitä luulette, -- sanoi hän
nopeasti ja nähtävästi jouduttaen sanojaan voimiensa loppumisen
pelosta, -- antaako hän minulle milloinkaan anteeksi? Eikö hän tule
muistelemaan minua vihalla? Mitä luulette?
-- En luule ... -- sanoi Pierre. -- Hänellä ei ole mitään anteeksi
annettavaa... Jos minä olisin hänen asemassaan...
Pierren mieleen välähti muistoja, hänen ajatuksensa lennähtivät
silmänräpäyksessä siihen aikaan, jolloin hän Natashaa lohduttaen sanoi
tälle, että jollei hän olisi se, mikä hän oli, vaan maailman parhain
ihminen, niin pyytäisi hän polvillaan hänen kättään. Entinen
surkuttelun, hellyyden ja rakkauden tunne kuohahti eloon ja entiset
sanat nousivat hänen huulilleen. Vaan Natasha ei antanut hänelle aikaa
lausua niitä.
-- Te ... te ... -- sanoi Natasha riemukkaasti lausuen sanan _te_, --
olette toista. Hyväsydämisempää, jalomielisempää ja parempaa kuin te en
tunne eikä voi ollakaan. Jollei teitä olisi silloin ollut eikä nytkään,
en tiedä, miten minun olisi käynyt, sillä...
Natashan silmiin tulvi äkkiä kyyneleitä. Hän käännähti selin, nosti
nuotteja silmiensä eteen, alkoi laulaa ja läksi kävelemään pitkin
salia.
Samaan aikaan juoksi Petja vierashuoneesta.
Petja oli nyt kaunis, punaposkinen, viisitoistavuotias poika, jolla oli
paksut, punaiset huulet ja joka oli Natashan näköinen. Hän valmistautui
yliopistoon, mutta oli äskettäin salaa päättänyt toverinsa Obolenskin
kanssa, että hän rupeaa husariksi.
Petja kipasi kaimansa luo puhumaan asiastaan.
Hän oli pyytänyt Pierren ottamaan selkoa, otettaisiko hänet husariksi.
Pierre käveli vierashuoneessa häntä kuuntelematta.
Petja kiskasi häntä kädestä herättääkseen hänen huomionsa.
-- No, miten on asiani, Pjotr Kirilitsb, sanokaa Herran tähden! Kaikki
toivoni on teissä, -- sanoi Petja.
-- Niin, sinun asiasi. Se husarijuttu? Sanon, sanon. Kohta sanon
kaikki.
-- No, mitä kuuluu, _mon cher_,[50] saitteko manifestin? -- kysyi vanha
kreivi. -- Kreivitär oli Rasumovskien kirkossa ja oli kuullut uuden
rukouksen. Hyvin hyvän sanoi olleen.
-- Olen, -- vastasi Pierre. -- Huomenna tulee hallitsija...
Ylimääräinen aatelin kokous ja kymmenen kustakin tuhannesta
rekryyttejä, kerrotaan. Onnittelen teitä.
-- Niin, niin, Luojan kiitos. Mitäs armeijasta kuuluu?
-- Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo
olevan, -- vastasi Pierre.
-- Herra varjelkoon! -- sanoi kreivi. -- Missäs manifesti on?
-- Julistus! Niin, tosiaankin!
Pierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan
kopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja
silmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka
ei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.
-- _Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré_,[51] -- sanoi hän.
-- Ainahan se hävittää kaikki, -- virkkoi kreivitär.
Natasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti
Pierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen,
alkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän
useaan kertaan silmäili Natashaa.
-- Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan.
Välttämättä...
-- Myöhästytte päivälliseltä.
-- Ja kuskikin on ajanut pois.
Mutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne
Pierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt.
Pierre aikoi ruveta lukemaan.
-- Puolisen jälkeen, -- sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti
niistä suurta nautintoa.
Päivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön
ritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen
ruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut
Moskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen
ja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin
itse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen
shampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan
shampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.
-- Kiinni kuuluvat jo ottavan, -- sanoi kreivi, -- johan minä olen
sanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei
sovi.
-- Oletteko kuulleet, -- sanoi Shinshin, -- että ruhtinas Galitsin on
ottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, -- _il
commence à devenir dangereux de parler français dans les rues_.[52]
-- Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan
kokoamaan -- teidänkin pitää nousta satulaan? -- kysyi vanha kreivi
Pierreitä.
Pierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana.
Hän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.
-- Niin, niin, sotaan! -- sanoi hän. -- Ei! Mikäs sotilas minä olen!
Kaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä
itsekään... Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta
nykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.
Päivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena
nojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu
erinomaiseksi lukijaksi.
"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.
"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on
tulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme", luki Sonja
huolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja
katkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.
Natasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin
isäänsä vuoroin Pierreen.
Pierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä
silmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään
jokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki
noissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja
joita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa
ivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä
ensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi
sanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä
ilmenisi.
Luettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita
hallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja
vapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti
kuunneltiin, viimeiset sanat: "Me emme viivyttele itse asettua kansamme
keskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla
neuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme
kokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta
kuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain
ilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen
päänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän
nimeä!"
-- Niin sen pitää olla! -- huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä
ja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä
alle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: -- kun
hallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.
Shinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin
isänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä
luo.
-- Mikä erinomainen isä! -- sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti
taas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen
oli palannut hänen virkistymisensä kanssa.
-- Olette aika patriootti! -- sanoi Shinshin Natashalle.
-- En ollenkaan patriootti, vaan muuten ... -- vastasi Natasha
loukkautuneena. -- Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei
ole ollenkaan pilan sijaa...
-- Ei ollenkaan! -- toisti kreivi. -- Kun hän vain sanoo sanan, menemme
joka mies ... Ei tässä olla mitään saksalaisia...
-- Huomasitteko, -- sanoi Pierre, -- että sanottiin:
"neuvotellaksemme".
-- Olkoonpa mitä varten tahansa...
Petja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä
eteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin
karkealla äänellä:
-- Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti -- ja äiti myöskin, tehkää
mitä tahdotte, -- kysyn lopullisesti, että lasketteko minut
sotapalvelukseen, sillä minä en voi ... ja siinä kaikki...
Kauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi
äkäisesti miehelleen:
-- Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!
Mutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.
-- No, no, -- sanoi hän, -- onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä
ajattele, täytyy oppia.
-- Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua
ja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt,
kun... -- Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi
kuitenkin: -- kun isänmaa on vaarassa.
-- Ole jo, tyhmyyksiä...
-- Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.
-- Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, -- kiljasi kreivi
luoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan
poikaansa.
-- Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin...
-- Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä
kuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! -- Kreivi otti paperit
luultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle
menoaan ja läksi menemään huoneesta. -- Pjotr Kirillovitsh, lähdetään
tupakoimaan...
Pierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen. Natashan oudosti
välkkyvä ja eloisa katse, joka myötäänsä oli tähtäillyt häntä enemmän
kuin hellästi, oli saattanut hänet tuohon tilaan.
-- Ei, minä taidan lähteä kotiin...
-- Kotiin? Tehän aijoitte olla illan meillä... Ja muutenkin olette
alkaneet käydä harvoin. Vaan hän tuossa ... -- sanoi kreivi suopeasti
Natashaa osottaen, -- on iloinen ainoastaan teidän aikananne.
-- Niin, en muistanut... Minun täytyy ehdottomasti kotiin... Asiat
vaatii ... -- sanoi Pierre nopeasti.
-- No, näkemiin asti sitte, -- virkkoi kreivi ja poistui huoneesta.
-- Miksi te lähdette? Miksi olette hermostunut? Miksi? ... -- kysyi
Natasha Pierreitä katsoen häntä tiukasti silmiin.
"Siksi, että rakastan sinua!" aikoi hän sanoa, mutta ei sanonut,
punastui korviaan myöten ja loi katseensa maahan.
-- Siksi, että minun on parasta käydä teillä harvemmin... Siksi ... ei,
toimethan ne vain...
-- Miksi? Ei, sanokaa, -- oli Natasha alkamaisillaan päättävästi, vaan
vaikeni äkkiä.
Säikähtyneinä ja hämmästyneinä katsoivat he toisiinsa. Pierre yritti
naurahtaa, mutta ei osannut, hänen hymynsä ilmaisi kärsimystä ja mitään
virkkamatta suudeltuaan Natashan kättä hän läksi.
Pierre päätti itsekseen olla enää käymättä Rostovilla.