Heinäkuun alussa alkoi Moskovassa levitä yhä huolestuttavampia huhuja
sodan kulusta. Puhuttiin hallitsijan julistuksesta kansalle ja hänen
tulostaan armeijasta Moskovaan. Ja kun heinäkuun 11 päivään ei ollut
saapunut julistusta eikä manifestia, niin liikkui niistä ja Venäjän
asemasta liijoteltuja huhuja. Kerrottiin, että hallitsija lähtee
armeijasta sen takia, että armeija oli vaarassa. Kerrottiin, että
Smolensk oli antautunut, että Napoleonilla oli miljoona miestä ja että
vain ihme voi pelastaa Venäjän.
Lauantaina heinäkuun 11 p:nä saapui manifesti, jota ei vielä oltu
painettu. Pierre, joka oli Rostovilla, lupasi seuraavana päivänä,
sunnuntaina, saapua päivälliselle ja tuoda julistuksen ja manifestin,
jotka hän saa kreivi Rostoptshinilta.
Tänä sunnuntaina menivät Rostovilaiset tapansa mukaan Rasumovskien
kotikirkkoon. Jo 10 aikaan aamulla, kun Rostovilaiset astuivat kirkon
eteen pysähtyneistä vaunuista ulos, tuntui kuumassa ilmassa,
katukauppiaiden huudoissa, kaupunkilaisten vaaleissa kesäpuvuissa,
bulevardin puiden tomuisissa lehdissä, vahtimuuttoon marssivan
pataljoonan soitossa ja valkoisissa housuissa, katukivien jyrinässä ja
kuuman auringon kirkkaassa hohteessa se kesäinen uuvuttava helle,
tyytyväisyys ja tyytymättömyys nykyisyyteen, joka tuntuu erityisen
painavana kaupungin kirkkaana, kuumana päivänä. Rasumovskien kirkossa
oli koko Moskovan ylhäisö, kaikki Rostovilaisten tuttuja (tänä vuonna
oli koko joukko rikkaita perheitä, jotka tavallisesti hajaantuivat
kesäksi maalle, jäänyt kaupunkiin aivan kuin jotain odottaen).
Kulkiessaan äitinsä rinnalla livreapukuisen lakeijan jälestä, joka teki
tietä kirkkoväen keskeen, kuuli Natasha jonkun nuoren miehen äänen,
joka liian kovasti supattaen puhui hänestä:
-- Tuoko on neiti Rostof, se sama...
-- Kyllä on laihtunut, vaan kaunis on vieläkin!
Hän kuuli tai hänestä tuntui, että mainittiin Kuraginin ja Bolkonskin
nimiä. Muuten hänestä aina tuntui näin. Hänestä tuntui aina, että
kaikki ajattelevat häneen katsoessaan vain sitä, mitä hänelle oli
tapahtunut. Vaikka Natasha kulki kärsien ja sydäntä kouristaen, kuten
aina väkijoukossa, punasinervässä, mustilla pitseillä koristellussa
silkkipuvussaan, kulki hän kuitenkin tavalla, jolla vain naiset osaavat
kulkea: sitä tyynempänä ja majesteetillisempana, kuta kovemmin hänen
sydäntään repi ja hävetti. Hän tiesi -- eikä erehtynytkään siinä, --
että hän oli kaunis, mutta nyt se ei tuonut hänelle iloa, kuten ennen.
Se oli päinvastoin rasittanut häntä kaikista kovimmin viime aikoina ja
varsinkin nyt tänä helteisenä sunnuntaina kaupungissa. "Taas sunnuntai,
taas viikko", puheli hän itselleen muistellessaan, kuinka hän oli ollut
täällä sinä sunnuntaina, "ja yhä sama elämä ilman elämää ja yhä sama
olotila, jossa ennen oli niin kepeätä elää. Olen kaunis, nuori ja, sen
tiedän, nyt myöskin hyvä. Ennen olin huono, vaan nyt olen hyvä, sen
tiedän", ajatteli hän. "Vaan parhaimmat, parhaimmat vuoteni kuluvat
ihan tyhjään, ketään hyödyttämättä". Hän asettui äitinsä viereen ja
nyökäytteli päätään lähellä seisoville tuttaville. Totuttuun tapaansa
tarkasteli Natasha naisten pukuja, häntä ei miellyttänyt _tenue_ eikä
erään lähellä seisovan naisen sopimaton tapa ristiä silmiään lyhyillä
merkeillä, harmitteli taasen sitä, että häntä arvostellaan ja että hän
itsekin arvostelee, vaan äkkiä hän kauhistui saastaisuuttaan, kauhistui
siitä, että hän oli kadottanut entisen puhtautensa.
Jalomuotoinen, siisti pappi-vanhus toimitti jumalanpalvelusta sillä
lempeällä juhlallisuudella, joka vaikuttaa rukoilevien sieluihin syvän
mahtavasti ja rauhottavasti. Alttariovet sulkeutuivat, verkkaan
vetäytyi esivaate kiinni, salaperäinen, hiljainen ääni lausui jotain
sieltä. Natashan rintaan nousi käsittämättömiä kyyneleitä ja hurmaavan
herpaiseva tunne pani hänen mielensä läikkymään.
"Opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, mitä elämälleni tekisin,
miten parantuisin ainaiseksi, ainaiseksi!" ... ajatteli hän.
Djakon astui lukupulpetin ääreen, suori peukalo harallaan pitkät
hiuksensa messukaapun kauluksen alta ja pantuaan ristin rinnoilleen
alkoi kovalla äänellä juhlallisesti lukea rukouksen sanoja:
-- Yhteisesti Herraa rukoilkaamme.
"Yhteisesti, kaikki yhdessä, ilman säätyrajoja, ilman vihaa,
veljellisen rakkauden yhdistäminä rukoilemme", ajatteli Natasha.
-- Ylhäistä elämää ja sielujemme pelastusta!
"Enkelien ja kaikkien henkiolentojen elämää, jotka ovat meidän
yläpuolellamme", rukoili Natasha.
Kun rukoiltiin sotajoukkojen puolesta, muisti hän veljeään ja
Denisovia. Kun rukoiltiin merellä olevien ja matkustavaisten puolesta,
muisteli hän ruhtinas Andreita ja rukoili tämän puolesta, rukoili, että
Jumala antaisi hänelle anteeksi sen pahan, jonka hän oli ruhtinas
Andreille tehnyt. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä
rakastavat, rukoili hän kotiväkensä, isänsä, äitinsä ja Sonjan puolesta
ja ensi kertaa käsitti hän nyt syyllisyytensä näiden edessä sekä tunsi
suuren rakkautensa heihin. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä
vihaavat, mietti hän mielessään vihollisia, jotta olisi rukoillut
näiden puolesta. Hän luki vihollisiksi isänsä velkamiehet ja kaikki ne,
joilla oli tekemistä hänen isänsä kanssa ja joka kerran vihollisia ja
niitä ajatellessa, jotka meitä vihaavat, muisteli hän Anatolia, joka
oli hänelle niin paljon pahaa matkaansaattanut. Vaikka tämä ei
ollutkaan niitä, jotka vihasivat, rukoili hän ilomielin hänenkin kuten
vihollisen puolesta. Vain rukouksessa tunsi hän olevansa kyllin
voimakas selvästi ja tyynesti muistelemaan sekä ruhtinas Andreita että
Anatolia semmoisina ihmisinä, joita kohtaan hänen tunteensa hälvenivät
verrattuna pelon ja hartauden tunteeseen Jumalaa kohtaan. Kun
rukoiltiin keisarillisen perheen ja synoodin puolesta, kumarsi hän
hyvin syvään ja risti hartaasti silmiään ajatellen, että vaikk'ei hän
ymmärräkään, ei hän kuitenkaan saata epäillä, vaan rakastaa hallitsevaa
synoodia ja rukoilee sen puolesta.
Rukouksen lopetettuaan pani djakon papillisen olkanauhan ristiin
rinnoilleen ja lausui:
-- Me annamme itsemme ja henkemme Kristus-Jumalan haltuun.
"Annamme itsemme Jumalan haltuun", toisti Natasha sydämessään.
"Jumalani, Sinun haltuusi uskon itseni", ajatteli hän. "En tahdo enkä
halua mitään, opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, miten käyttäisin
tahtoni! Ja ota minut, ota minut!" sanoi Natasha heltyneen
kärsimättömästi sielussaan ja laski silmiään ristimättä hienot kätensä
vaipumaan aivan kuin odottaen, että tuossa tuokiossa jokin näkymätön
voima ottaa hänet ja vapauttaa hänet itsestään, apeista mielialoistaan,
toivoistaan, syytöksistä, mielihaluista ja virheistään.
Kreivitär katsahti useita kertoja jumalanpalveluksen aikana tyttärensä
heltyneisiin kasvoihin ja välkkyviin silmiin ja rukoili Jumalaa, että
Hän auttaisi häntä.
Kaikkien odottamatta toi kirkonpalvelija keskellä jumalanpalvelusta ja
vastoin tavallista järjestystä, jonka Natasha hyvästi tunsi, jakkaran,
saman jakkaran, jolla kolminaisuuden päivänä luettiin polvirukouksia ja
asetti sen alttariovien eteen. Pappi astui esiin punasinervässä,
korkeassa lakissa, kohensi tukkaansa ja laskeutui vaivaloisesti
polvilleen. Kaikki tekivät samoin ja katsoivat toisiinsa kysyvästi. Se
oli juuri synoodista saapunut rukous, rukous Venäjän pelastumisen
puolesta vihollisen hyökkäyksestä.
-- Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala, -- alkoi
pappi sillä heleällä, nöyrällä ja lempeällä äänellä, jolla vain
slaavilaiset hengelliset lukijat osaavat lukea ja joka niin
vastustamattomasti vaikuttaa venäläiseen sydämeen.
"Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala! Katso
armossasi ja runsaudessasi Sinun nöyrien lastesi puoleen ja kuule ja
auta ja armahda meitä suuressa rakkaudessasi. Katso, vihollinen, joka
villitsee Sinun maasi ja koko maailman autioittaa tahtoo, on meitä
vastaan noussut. Katso, jumalattomat ihmiset ovat kokoon käyneet, että
he Sinun perintösi tuhoisivat ja Sinun oikean Jerusalemisi
hävittäisivät, sen Venäjän, johon sinä mielistynyt olet. He tahtovat
Sinun huoneesi saastuttaa, alttarisi särkeä ja meidän Pyhät paikkamme
häväistä. Kuinka kauan, Herra, kuinka kauan pitää jumalattomain
riemuitseman? Kuinka kauan he saavat rikollista valtaansa käyttää?
"Kaikkivaltias Herra! Kuule meitä, jotka Sinua rukoilemme:
vahvista Sinun voimallasi meidän hurskasta, itsevaltiasta, suurta
hallitsijaamme, meidän keisariamme Aleksanteri Pavlovitshia. Muista
hänen oikeamielisyyttään ja lempeyttään, palkitse häntä hänen
hyvyytensä jälkeen, jolla hän suojelee meitä, Sinun rakastamaasi
Israelia. Siunaa hänen neuvonsa, edesottamisensa ja toimensa; lujita
Sinun voimallisella kädelläsi hänen valtakuntansa ja anna hänelle
voitto hänen vihollistensa yli, niinkuin Mosekselle Amalekin yli,
Gideonille midialaisten yli ja Davidille Goliatin yli. Suojele hänen
sotajoukkojaan, pane vaskijoutsia niiden käsivarsille, jotka Sinun
nimeesi ovat aseihin ryhtyneet ja vyötä heitä voimallasi taisteluun.
Tempaise keihäs ja kilpi ja nouse meitä auttamaan, hävetkööt ja
pilkaksi joutukoot, jotka meille pahaa aikovat, olkoot he Sinun
uskollisten sotajoukkojesi edessä kuin maan tomu tuulessa ja Sinun
väkevä enkelisi vainotkoon heitä ja sysätköön heitä pois. Tulkoon
heille vaiva, jota ei he tiedä ja verkko, jonka virittivät, käsittäköön
heidät: siihen he langetkoot. Vaipukoot he Sinun palvelijaisi jalkojen
eteen ja lannistukoot he meidän sotajoukoistamme, Herra! Sinun
pelastuksesi ei väsy paljossa eikä vähässä, Sinä olet Jumala älköönkä
Sinua vastaan ihminen mitään mahtako.
"Isä, meidän Jumalamme! Muista Sinun hyvyyttäsi ja armoasi, joka
iankaikkisuudesta on. Älä heitä meitä pois kasvoisi edestä, älä vihastu
meidän raadollisuutemme tähden, vaan Sinun armosi suuruuden ja Sinun
hyvyytesi runsauden tähden peitä kasvos meidän pahoista teoistamme ja
synneistämme. Luo meihin puhdas sydän ja anna meille uusi vahva henki.
Vahvista meitä kaikkia uskolla Sinuun, lujita toivolla, elähytä
totuudella ja keskinäisellä rakkaudella, asesta yksimielisyydellä
voiton saamista uskollisesti puoltamaan, jonka meille ja meidän
isillemme antanut olet: älköön nousko jumalattomien sauva pyhitettyjen
osaa vastaan.
"Herra, meidän Jumalamme! Häneen me uskomme ja Häneen turvaamme. Älä
anna meidän häpeään tulla Sinun armosi toivossa ja anna meidän nähdä
merkki meidän menestyksestämme; nähkööt ne, jotka meitä ja meidän
oikeaa uskoamme vainoovat ja häpeään joutukoot ja hukkukoot ja kaikki
maat nähkööt, sillä Sinun nimesi on Herra ja Sinun palvelijoitasi me
olemme. Ilmoita meille, Herra, Sinun armosi ja Sinun pelastuksesi anna
meille; iloita Sinun palvelijoittesi sydän Sinun armosi tähden. Lyö
meidän vihollisemme ja muserra heidät paikalla Sinun uskollistesi
jalkoihin. Sillä Sinä olet Sinuun turvaavaisten puolustus ja apu ja
voitto ja Sinulle ylistyksen kannamme, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle
Hengelle nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."
Kun Natashan sielu oli hersynyt herkimmilleen, teki tämä rukous häneen
syvän vaikutuksen. Hän kuunteli joka sanan Moseksen voitosta
Amalekista, Gideonin midialaisista ja Davidin Goliatista ja Sinun
Jerusalemisi hävityksestä ja hän rukoili Jumalaa sillä hellyydellä ja
pehmeydellä, jota hänen sydämensä kumpusi kukkuroillaan. Vaan hän ei
ymmärtänyt oikein hyvin, mitä hän tässä rukouksessa Jumalalta anoi.
Koko hänen sielunsa oli mukana, kun rukoiltiin uutta henkeä, sydämen
vahvistamista uskon ja toivon avulla ja näiden herättämistä rakkauden
kautta. Hän ei kuitenkaan voinut rukoilla vihollistensa jalkoihin
musertamisen puolesta, koska hän vasta muutamia hetkiä tätä ennen oli
toivonut, että niitä olisi ollut enemmänkin, jotta olisi rukoillut
niiden puolesta, Toisekseen hän ei myöskään voinut epäillä, että luettu
polvirukous olisi ollut väärä. Hänen sieluunsa nousi syvä, hätäilevä
kauhistus siitä rangaistuksesta, joka olisi ihmisiä kohdannut heidän
syntiensä tähden ja hän rukoili Jumalalta, että Hän antaisi heille
kaikille anteeksi ja hänelle itselleen levon ja onnen elämässä. Ja
hänestä tuntui, että Jumala kuulee hänen rukouksensa.