Natasha oli nyt levollisempi, mutta ei entistään iloisempi. Hän ei
ainoastaan karttanut huvin ulkonaisia muotoja: tanssia, ajelua,
konserttia ja teatteria, vaan hän ei edes kertaakaan nauranut niin,
ettei hänen naurustaan olisi kuulostanut kyyneleitä. Hän ei voinut
laulaa. Niin pian kuin hän alkoi nauraa tai koetti laulaa itsekseen,
tukahduttivat kyyneleet hänen: katumuksen ja palaamattoman, puhtaan
ajan muistojen kyyneleet ja harmin kyyneleet siitä, että hän ilman
edestä oli turmellut nuoren elämänsä, joka olisi voinut tulla kauniiksi
ja onnelliseksi. Etenkin nauru ja laulu tuntuivat hänestä
pyhyydenpilkalta hänen suruaan kohtaan. Kiemailusta ei voinut
puhuakaan, sillä eihän hänen tarvinnut siitä pidättyäkään. Hän puhui ja
tunsi, ettei hän nyt välittänyt miehistä vähääkään. Sisäinen ääni
kielsi häneltä kaiken ilon. Ja muutenkaan ei hänessä ollut entisen
toivorikkaan, huolettoman neitoelämänsä harrastuksia eikä mielitekoja.
Kaikista useimmin ja kipeimmin hän muisteli syyskuukausia, metsästystä
ja joulupyhiä, joita Nikolain kanssa oli vietetty Otradnajassa. Mitä
hän olisikaan antanut, jos olisi voinut palauttaa edes yhden päivän
noista ajoista! Mutta kaikki oli ainaiseksi lopussa. Aavistus ei
valehdellut hänelle, että tuo vapaudentila ja ilojen esteetön nautinto
ei enää koskaan palaisi. Mutta elää täytyi.
Hänestä tuntui hyvältä ajatella, ettei hän ole parempi, kuten hän ennen
oli ajatellut, vaan huonompi, paljon huonompi kuin kukaan ihminen
maailmassa. Vaan eipä siinä kyllin. Hän tiesi tämän ja kyseli
itseltään: "mikä edessä odottaa?" Vaan edessäpäin ei ollut mitään. Ei
mitään iloa ollut elämässä, joka kuitenkin kului. Natasha näytti
koettavan karttaa joutumasta kenellekään taakaksi, mutta itse hän ei
tarvinnut mitään. Hän pakeni kaikkia muita omaisiaan paitsi veljeään
Petjaa, jonka kanssa hänen oli keveä olla. Tämän kanssa seurusteli hän
enimmin kuin kenenkään muun ja toisinaan, kun he olivat kahden kesken,
hän nauroi. Hän ei liikkunut kotoa juuri minnekään ja niistä, jotka
heillä kävivät, oli hän hyvillään vain yhden käynnistä -- Pierren.
Tuskinpa voi käyttäytyä hellemmin, varovammin ja samalla vakavammin
kuin kreivi Besuhof käyttäytyi häntä kohtaan. Tietämättään tunsi
Natasha hänen hienon kohtelunsa ja sen tähden häntä suuresti viihdytti
kreivin seura. Mutta hän ei ollut edes kiitollinen hänelle hellyydestä.
Ei mikään hyvyys Pierren puolelta tuntunut hänestä tahalliselta. Näytti
siltä, että Pierren oli niin luonnollista olla helläsydäminen kaikkia
kohtaan, ettei hänen hyvyydessään ollut mitään ansiota. Toisinaan
huomasi Natasha Pierren hämmentyvän ja oudostuvan hänen läsnäollessaan
ja varsinkin silloin, kun Pierre tahtoi tuottaa hänelle jotain
erityistä mielihyvää tai kun Pierre pelkäsi, että keskustelussa
sattuisi jollain tavoin johtamaan Natashan raskaihin muistoihin.
Natasha huomasi tämän, mutta hän piti sitä aiheutuneena hänen yleisestä
hyväsydämisyydestään ja ujoudestaan, joka Natashan käsityksen mukaan
oli samallainen häntä kuin muitakin kohtaan. Niiden toivottomien
sanojen jälkeen, että jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän polvillaan
pyytänyt Natashan kättä ja rakkautta, ei Pierre koskaan puhunut
tunteistaan Natashalle. Natashastakin tuntui selvältä, että ne sanat,
jotka silloin olivat häntä lohduttaneet, olivat lausutut kuten kaikki
muutkin merkityksettömät sanat itkevän lapsen tyynnyttämiseksi. Ei
suinkaan siitä syystä, että Pierre oli nainut mies, vaan siksi, että
Natasha tunsi hänen ja itsensä välillä olevan sen syvän henkisen
juovan, jota hän ei tuntenut olevan Kuraginin ja itsensä välillä, --
johtunut koskaan Natashan mieleen, että hänen suhteistaan Pierreen
voisi syntyä rakkaus hänen tai vielä vähemmin Pierren puolelta eikä
edes sitäkään hellää, runollista ystävyyttä miehen ja naisen välillä,
josta Natasha tiesi muutamia esimerkkiä.
Pietarin paaston lopulla saapui Agrafena Ivanovna Bjelova,
Rostovilaisten naapuri Otradnajasta, Moskovaan rukoilemaan
moskovalaisia pyhimyksiä. Hän ehdotti, että Natasha rupeaisi
valmistautumaan Herran ehtoolliselle ja Natasha tarttui ilomielin tähän
ajatukseen. Vaikka lääkärit olivat kieltäneet Natashaa lähtemästä
aamulla varhain ulos, pysyi Natasha päätöksessään paastota ja
valmistautua, mutta ei valmistautua niinkuin Rostovilaisten talossa oli
tapana eli kuunnella kotona kolme jumalanpalvelusta, vaan niin kuin
Agrafena Ivanovna valmistautui eli koko viikon ja laiminlyömättä
ainoatakaan ilta-, puolipäivä- tai aamujumalanpalvelusta.
Kreivitärtä miellytti tämä Natashan harras into. Kun eivät mitkään
maalliset lääkkeet olleet tehonneet, toivoi hän sydämestään, että rukous
auttaisi Natashaa paremmin kuin lääkkeet ja sen vuoksi suostui hän
Natashan pyyntöön ja uskoi hänet Bjelovan huostaan, vaikka hän kovasti
pelkäsi lääkäriä ja salasi näiltä koko jutun. Agrafena Ivanovna saapui
kolmen aikaan herättämään Natashaa, jonka hän useimmiten tapasi
valveilla. Natasha pelkäsi, että hän olisi nukkunut aamupalveluksen
ajan. Hän peseytyi nopeasti, puki nöyrästi päälleen huonoimman pukunsa
ja vanhan viitan ja koleudesta hieman väristen astui autioille
kaduille, joille oli valahtanut aamuruskon kirkas hohde. Agrafena
Ivanovnan kehotuksesta ei Natasha käynyt valmistautumassa oman
seurakuntansa kirkossa, vaan eräässä toisessa, jossa jumalisen Bjelovan
sanojen mukaan, oli erittäin ankaroita ja puhtaita elämäntapoja
noudattava pappi. Tässä kirkossa oli aina vähän väkeä. Natasha ja
Bjelova pysähtyivät tavalliselle paikalleen Jumalan Äidin kuvan eteen,
joka oli asetettu vasemman köörilavan taustaan ja uusi nöyryyden
alistuva tunne valtasi hänet jonkin korkean, saavuttamattoman edessä,
kun hän noina aikaisen aamun hetkinä katsoi Jumalan Äidin mustaan
muotoon, joita sekä sen edessä palavat kynttelit, että aamun säteet
valaisivat ja kuunteli toimitusta, jota hän koetti seurata ja ymmärtää.
Kun hän milloin sanoja ymmärsi, yhtyi hänen rukoukseensa hänen omien
tunteittensa vivahdukset ja kun hän milloin ei ymmärtänyt, oli hänestä
sen ihanampaa ajatella, että halu ymmärtää kaikki on ylpeyttä, että
kaikkea ei voi ymmärtää, että on vain uskottava Jumalaan ja
antauduttava Hänelle, joka noina hetkinä -- hän tunsi niin -- hallitsi
hänen sieluaan. Hän risti silmiään, kumarteli ja kun ei sattunut
ymmärtämään, rukoili hän suurta syntisyyttään kauhistuen, että Jumala
antaisi hänelle anteeksi kaikki, kaikki ja olisi hänelle armollinen. Ne
rukoukset, joihin hän useimmin syventyi, olivat katumusrukouksia. Aamun
varhaisena hetkenä kotiin palatessaan, jolloin tapasi vain työhönsä
meneviä kivimiehiä, katua lakasevia pihamiehiä ja jolloin taloissa
vielä nukuttiin, heräsi Natashassa uusi tunne haavojensa parantumisen
mahdollisuudesta ja uuden, puhtaan elämän ja onnen koittamisesta.
Koko viikon kuluessa, jolloin hän eli tämmöistä elämää, kasvoi tuo
tunne päivä päivältä. Ja se onni, että hän menee Herran ehtoolliselle
ja saa tyhjentää sydämmensä, kajasti hänelle niin suurena, ettei hän
luullut jaksavansa elää toivottuun, autuaaseen sunnuntaihin saakka.
Vaan tuo onnen päivä tuli, ja kun Natasha tänä hänelle ylen
merkillisenä sunnuntaina palasi valkeassa harsopuvussa ehtoolliselta,
tunsi hän itsensä ensi kerran monien kuukausien perästä levolliseksi ja
kepeäksi astumaan siihen elämään, joka häntä odotti.
Samana päivänä saapui lääkäri tarkastamaan Natashaa. Hän käski
nauttimaan edelleenkin niitä viimeisiä pulvereita, joita hän oli
määrännyt pari viikkoa sitte.
-- Ehdottomasti jatkettava aamuin ja illoin, -- sanoi hän nähtävästi
tunnollisen tyytyväisenä menestyksensä johdosta. -- Säännöllisyyttä on
ehdottomasti noudatettava.
-- Olkaa huoleta, kreivitär, -- sanoi lääkäri sitte, kun hän taitavasti
sieppasi kämmenperukkaansa kultakolikon, -- kohta hän taas livertelee
ja hyppelee. Viimeinen lääke on hänelle tehnyt erittäin, erittäin
hyvää. Hän on koko lailla virkistynyt.
Kreivitär katsahti kynsiinsä ja syleskeli iloisin kasvoin saliin
mennessään.