Kun kreivitär oli saanut tiedon Natashan sairaudesta, matkusti hän,
vaikka olikin vielä heikko, Petjan ja koko taloutensa kanssa Moskovaan.
Koko Rostovin perhe muutti Maria Dmitrijevnan luota omaan taloonsa ja
asettui kokonaan asumaan Moskovaan.
Natashan sairaus oli niin vakavaa laatua, että hänen ja hänen
omaistensa onneksi muuttui ajatus kaikesta siitä, mikä oli ollut syynä
hänen sairauteensa, nimittäin hänen käytöksensä sulhoaan kohtaan ja
ero, toisarvoiseksi. Hän oli niin sairas, ettei voitu ajatellakaan,
miten paljon hänessä oli syytä tapahtumaan, sillä hän ei syönyt, ei
juonut, ei nukkunut, laihtui huomattavasti, ryki ja, kuten lääkärit
hienosittain huomauttivat, oli vaaran partaalla. Täytyi vain ajatella
sitä, miten saisi hänet paranemaan. Lääkärit kävivät Natashan luona
sekä yksitellen että joukottain, puhuivat paljo ranskaa, saksaa, jopa
latinaakin, moittivat toinen toistaan, määräilivät mitä erilaisimpia
lääkkeitä, joiden olisi pitänyt auttaa kaikissa heille tunnetuissa
taudeissa. Mutta ei yhdenkään päähän pälkähtänyt se yksinkertainen
ajatus, etteivät he tunteneet sitä tautia, jota Natasha sairasti, kuten
ei voida tuntea ainoatakaan tautia, jonka kahleissa elävä ihminen on.
Sillä jokaisessa elävässä ihmisessä piilee omat omituisuutensa ja
hänellä on aina semmoinen omituinen, oma, uusi, konstikas tautinsa,
jota lääketiede ei tunne, -- ei suinkaan keuhko-, maksa-, iho-,
sydän- eikä hermotauti eikä muukaan sen lajinen, josta lääketieteessä
puhutaan, vaan tauti, joka piilee kärsimyksissä. Tämä yksinkertainen
ajatus ei voinut johtua lääkärien mieleen (samoin kuin ei noidankaan
mieleen johdu, ettei hän taida noitua) siitä syystä, että heidän
elämäntyönsä oli lääkitseminen, että he saivat työstään palkan ja että
he olivat tätä työtä varten uhranneet elämänsä parhaimman ajan. Mutta
tärkein syy oli kuitenkin se, että he huomasivat olevansa hyödyllisiä
ja todellakin he olivat hyödyllisiä koko Rostovin huonekunnalle. Eivät
he olleet hyödyllisiä siksi, että pakottivat sairaan nieleksimään
suurimmaksi osaksi vaarallisia aineita (vaarallisuus ei ollut suuri,
koska vaarallisia aineita annettiin pienin erin), vaan he olivat
hyödyllisiä, välttämättömiä ja tuikitarpeellisia (syy -- miksi aina on
ollut ja tulee olemaan luuloteltuja parantajia, poppamiehiä,
homeopaatteja ja alopaatteja) siksi, että he tyydyttivät sairaan ja
tätä rakastavien henkilöiden henkisiä tarpeita. He tyydyttivät sitä
helpotuksen toivon ikuista inhimillistä tarvetta sekä osanottavaisuuden
ja toiminnan tarvetta, jota ihminen tuntee kärsimysten aikana. He
tyydyttivät sitä ikuista inhimillistä tarvetta, jonka huomaamme
pienissä lapsissakin, tarvetta hieroa sitä paikkaa, johon on koskenut.
Kun lapsi loukkaa itsensä, juoksee hän heti äidin tai hoitajansa syliin
siksi, että häntä suudeltaisiin ja hierottaisiin kipeätä paikkaa. Ja
hänen tulee helpompi olla, jos kipeätä paikkaa hierotaan tai
suudellaan. Lapsi ei usko, etteivät häntä viisaammat ja vanhemmat
kykenisi parantamaan hänen kipuaan. Ja helpotuksen toivo ja
osanottavaisuus silloin, kun äiti silittää hänen kuhmuaan, lohduttaa ja
tyynnyttää häntä. Lääkärit olivat hyödyksi Natashalle juuri siitä
syystä, että hekin tavallaan suutelivat ja hieroivat hänen kipeätä
paikkaansa ja vakuuttivat, että se paranee heti, kun palvelija on
käynyt Arbatin apteekista ruplalla seitsemälläkymmenellä kopekalla
korean laatikollisen pulveria ja pilleriä ja kun sairas ottaa noita
lääkkeitä haaleassa vedessä välttämättömästi joka toinen tunti, mutta
ei millään muotoa ennemmin eikä myöhemmin.
Mitä olisi Sonja, kreivitär tai kreivi tehnyt ja mitä ajatellut, ellei
olisi ollut pilleriä määrätunneilla, lämmintä juotavaa, kanapaistia ja
muita lääkärin määräämiä aineita, joiden nauttimisen silmälläpito antoi
sairasta ympäröiville askaretta ja lohdutusta? Miten olisi kreivi
kestänyt rakkaan tyttärensä sairautta, ellei hän olisi tiennyt, että
Natashan sairaus maksoi hänelle tuhansia ruplia ja että hän mielellään
uhraa enemmänkin, kunhan vain tytär tulisi terveeksi, ellei hän olisi
tiennyt, että jos tytär ei parane, hän ei sittenkään sääli rahaa, vaan
vie tyttärensä ulkomaille parantumaan, ellei hän olisi ollut
tilaisuudessa kertomaan yksityisseikkoja myöten, miten se ja se lääkäri
ei päässyt perille taudista, vaan se pääsi ja se taas kaikista paraiten
osasi määrätä taudin laadun? Mitä olisi tehnyt kreivitär, ellei hän
toisinaan olisi saanut hieman riidellä sairaalle Natashalle siitä,
ettei tämä täsmällisesti noudattanut lääkärin ohjeita?
-- Sillä tavalla et koskaan tule terveeksi, -- puheli hän huolestuneena
ja surunsa unohtaen, -- ellet sinä tottele lääkäriä etkä nauti aikanaan
lääkettä! Ei se ole leikin asia, että sinä voit minä hetkenä tahansa
saada pneumonian, -- puheli kreivitär, joka jo mainitessaankin tuon
sekä hänelle että muille oudon sanan tunsi suurta helpotusta.
Mitä olisi tehnyt Sonja, ellei hänellä olisi ollut sitä ilontunnetta,
ettei hän ensi alussa ollut kolmeen yöhön riisunut päältään, että oli
joka hetki ollut valmis toimittamaan täsmällisesti lääkärin määräykset
ja että hän nyt valvoi yöt voidakseen pitää silmällä tuntia, jolloin
sairaalle piti antaa pilleriä kultaisesta rasiasta? Natashasta
itsestäänkin, vaikka hän sanoi, etteivät mitkään lääkkeet häntä paranna
ja että ne ovat pelkkää tyhmyyttä, oli hauskaa nähdä, että hänen
tähtensä paljon uhrauduttiin ja että hänen piti määrätunteina ottaa
lääkkeitä. Hänestä tuntui hauskalle yksin sekin, että laiminlyömällä
määräykset voi osottaa, ettei hän luota lääkkeisiin eikä pidä arvossa
elämäänsä.
Lääkäri kävi joka päivä, koetti valtimoa, katsoi kieltä ja huolimatta
sairaan alakuloisista kasvoista laski leikkiä hänen kanssaan. Mutta kun
hän oli poistunut toiseen huoneeseen ja kreivitär ehätti hänen
jälestään, otti hän vakavan muodon, nyökytteli miettivästi päätään ja
sanoi, että vaikka vaara onkin tarjona, hän sentään luottaa viimeksi
määräämänsä lääkkeen vaikutukseen, että on katsastettava ja odotettava
ja että tauti on enemmän henkistä laatua, mutta...
Kreivitär koetti aina kaihtaa sekä itseltään että lääkäriltä rahanantoa
ja sen vuoksi hän nytkin hiihätti alakäteen lääkärille kultakolikon,
jonka jälkeen hän kevennein sydämin meni sairaan luo.
Nataahan taudin tunnusmerkkinä oli se, että hän söi niukasti, nukkui
huonosti, ryki eikä milloinkaan näyttänyt virkistyvän. Ja kun lääkärit
olivat sanoneet, ettei sairasta saanut jättää ilman lääkärinapua,
pidettiin sairasta kaupungin tukehduttavassa ilmassa. Kesällä 1812
eivät Rostovilaiset muuttaneet maalle.
Jos kohta Natasha oli nauttinut suuren määrän pilleriä ja pulveria
purkeista ja koreista rasioista, joista madame Schoss, joka
sanomattomasti piti tämmöisistä esineistä, oli järjestänyt aimo
kokoelman, jos kohta Natasha ei saanutkaan tavallisuuden mukaan olla
maalla, teki nuoruus kuitenkin tehtävänsä: Natashan suru alkoi
kietoutua eletyn elämän vaikutusten kudelmiin, se ei enää painanut
sydäntä entisen tuskallisesti, alkoi muuttua olleeksi ja menneeksi ja
Natasha alkoi kostua ruumiillisesti.