Terävällä metsästäjänsilmällään huomasi Rostof melkein ensimäisenä nuo
siniset rakunat, jotka ajoivat takaa meidän ulanejamme. Yhä lähemmä
saapuivat hajallisina parvina ulanit ja näitä takaa ajavat ranskalaiset
rakunat. Saattoi jo nähdä, miten miehet, jotka kaukaa näyttivät
pieniltä, törmäilivät vastakkain ja huitoivat käsillään ja
sapeleillaan.
Rostovista tuntui ajometsästykseltä se, mikä hänen silmiensä edessä
tapahtui. Vaisto sanoi hänelle, että jos nyt iskisi ulaneilla
ranskalaisten rakunain kimppuun, eivät nämä kestäisi hyökkäystä. Mutta
jos iskeä, niin iskeä hetipaikalla, muuten menee otollinen hetki ohi.
Hän vilkasi ympärilleen. Hänen vieressään seisova ratsumestari ei
myöskään laskenut silmistään laaksossa vilisevää ratsuväkeä.
-- Andrei Sevastjanitsh, -- sanoi Rostof, -- kyllä me nuo murjosimme...
-- Uljas juttu, -- vastasi ratsumestari, -- jospa tosiaankin...
Häntä loppuun kuuntelematta sysäsi Rostof hevostaan ja ratsasti
eskadroonan eteen. Hän ei ehtinyt komentaa eskadroonaa edes liikkeelle,
kun se samojen tunteiden vallassa kuin hänkin läksi hänen jälestään.
Rostof ei tiennyt itsekään, miten ja miksi hän teki näin. Hän menetteli
nyt samoin kuin metsästykselläkin mitään ajattelematta ja akkiloimatta.
Hän näki, että rakunat olivat lähellä, että he ratsastivat hajallaan,
hän tiesi, etteivät ne kestä hyökkäystä; hän tiesi, että käytettävissä
oli vain yksi ainoa hetki, joka ei koskaan palaisi, jos hän laskisi sen
menemään. Luodit vinkuivat niin innostavasti hänen ympärillään, hepo
huohotti niin tulisena hänen allaan, ettei hän voinut hillitä itseään.
Hän laski heponsa liikkeelle, antoi käskyn eskadroonalle ja kuultuaan
samassa tuokiossa eskadroonan levennein rivein puhaltavan perässään hän
alkoi laskea täyttä ravia rinnettä alas rakunoita kohti. Tuskin olivat
he ehtineet rinteeltä lakealle, kun ravi itsestään muuttui sitä
huimemmaksi neliseksi, kuta lähemmä he joutuivat ulaneja ja näiden
kintereillä tulevia rakunoita. Rakunat olivat lähellä. Kun etumaiset
huomasivat husarit, alkoivat he kääntyä takasin, takimaiset
pysähtyivät. Samoilla tunteilla kuin suden kintereillä kiistatessaan ja
laskien donilaisensa vinhaan karkuun nelisti Rostof suoraa päätä
ranskalaisten rakunain hajallisia riviä kohti. Eräs ulani pysähtyi,
muuan jalkamies heittäytyi pitkälleen, ettei olisi musertunut
jalkoihin, eräs miehetön hevonen sotkeutui husareihin. Melkein kaikki
ranskalaiset rakunat kiisivät takasin. Valittuaan erään harmaalla
hevosella ratsastavan ranskalaisen alkoi Rostof laskea hänen jälestään.
Tiellä sattui pensas vastaan, nopea hepo lennähti sen yli ja satulassa
hevin pysyen huomasi Nikolai, että hän muutamassa silmänräpäyksessä
yllättää uhrikseen valitsemansa vihollisen. Ranskalainen, joka puvusta
päättäen oli upseeri, nelisti kyyryssä selin ja hätisteli sapelillaan
harmaata juoksijaansa. Tuokioisen kuluttua törmäsi Rostovin ratsu
takaapäin kiinni upseerin hevoseen, joka oli vähältä syöksyä nurin ja
samassa silmänräpäyksessä nosti Rostof itsensäkään tietämättä miksi
sapelinsa ja sivalsi ranskalaista.
Samassa hetkessä, kun hän tämän teki, katosi hänen intonsa yht'äkkiä.
Upseeri ei ollut pudonnut yksistään sapeliniskusta, joka oli vain
lievästi haavottanut kättä ranteen yläpuolelta, vaan etupäässä
sysäyksestä ja kauhusta. Rostof pysähdytti heponsa ja etsi silmillään
vihollista nähdäkseen, kenet hän oli voittanut. Ranskalainen
rakuna-upseeri hyppi toisella jalallaan maassa, toinen oli tarttunut
jalustimeen. Hädissään silmiään räpytellen ja kuin joka tuokio uutta
iskua odottaen katsahti ranskalainen kauhun vääristämin kasvoin
alhaalta ylös Rostoviin. Hänen valkeaveriset, lian tahraamat, kalpeat
nuoret kasvonsa kuopikkaine leukoineen ja helakansinisine silmineen
olivat kaikkea muuta kuin vihollisen kasvot ja kaikkea muuta kuin
taistelutannerta varten luodut, vaan kaikista tavallisimmat kodin
kasvot. Ennen kuin Rostof oli ehtinyt päättää, mitä hän ranskalaiselle
tekisi, huudahti upseeri: "_je me rends_".[45] Hän koetti selvittää
jalustimeen takertunutta jalkaansa, minkä kerkesi, mutta ei saanut sitä
irti eikä myöskään laskenut säikähtyneitä, sinisiä silmiään Rostovista.
Paikalle saapuneet husarit pelastivat jalan ja auttoivat hänet
satulaan. Husarit häärivät kuka missäkin rakunojen kanssa: eräs, joka
oli haavottunut ja kasvot verissä, ei tahtonut antaa hevostaan, toinen
istui husarin takana hevosen selkäkamaralla ja piteli husarin
vyötäisistä kiinni, kolmas kapusi husarin avustamana tämän ratsulle.
Etempänä pakeni ranskalainen jalkaväki myötäänsä ampuen. Husarit
ajoivat vankineen joutuisasti takasin. Rostof ratsasti muiden mukana
kummallisin tuntein, jotka kouristivat hänen sydäntään. Jotain sekavaa,
hämärää, jota hän ei voinut itselleen selvittää, oli noussut hänen
mieleensä ranskalaisen upseerin vangitsemisen ja sen iskun tähden,
jonka hän miekallaan oli tälle antanut.
Kreivi Ostermann-Tolstoi oli vastaanottamassa palaavia husareja,
kutsutti luokseen Rostovin ja lausuttuaan tälle kiitokset lupasi
esittää hallitsijalle hänen urhoollisen tekonsa ja anoa hänelle Yrjön
ristiä. Kun Rostovia tultiin vaatimaan kreivi Ostermannin luo, muisti
hän tehneensä rynnäkön ilman käskyä ja oli varma siitä, että päällikkö
vaatii häntä luokseen rangaistakseen omavaltaisesta teosta. Tämän
tähden olisi Ostermannin ystävällisten sanojen ja palkinnon lupauksen
pitänyt vielä enemmän ilostuttaa Rostovia, mutta äsken syntynyt
omituisen sekava tunne vaivasi häntä edelleen. "Mikä kumma minua nyt
vaivaa?" kyseli hän kenraalin luota tullessaan. "Iljinkö? Ei, hän on
terve ja eheä. Olenko ehkä jotenkin häväissyt itseni? Ei, ei sekään!"
Jokin muu häntä rasitti katumuksen tavoin. "Ahaa, tuo kuopukkaleukainen
ranskalainen upseeri! Muistanpa, kuinka käteni pysähtyi, kun olin sen
kohottanut".
Kun Rostof huomasi saatettavan vankia pois, riensi hän heidän jälkeensä
nähdäkseen kuopukkaleukaisen upseerinsa. Tämä istui kummallisessa
puvussaan jykevän husarihevosen selässä ja vilhui levottomasti
ympärilleen. Hänen haavaansa ei juuri voinut sanoa haavaksi. Hän
hymyili väkinäisesti Rostoville ja vilkutti kättään tervehdykseksi.
Rostovin oli yhä vain outo ja jostain syystä häpeä olla.
Koko tämän ja seuraavan päivän huomasivat Rostovin ystävät ja toverit,
ettei hän ollut tuskaloinen eikä äkäinen, vaan vaitelias ja miettivä.
Hän joi vastenmielisesti, pyrki pysyttelemään yksikseen ja yhä
tuumiskeli jotain.
Rostof ajatteli yhä vain tuota loistavaa urotyötään, jolla hän
ihmeekseen ansaitsi Yrjön ristin, vieläpä urhon maineenkin, mutta
jotain oli, jota hän ei jaksanut käsittää. "He pelkäävät meitä entistä
enemmän!" ajatteli hän. "Siinäkö se nyt onkin kaikki se, jota sanotaan
sankarillisuudeksi? Ja olenko minä tehnyt sen isänmaan hyväksi? Mitä
pahaa hän on tehnyt kuopukkoineen ja sinisine silmineen? Ja miten hän
säikähti! Hän luuli, että minä tapan hänet. Mistä syystä olisin hänet
tappanut? Minun käteni vavahti. Ja minulle annettiin Yrjön risti. En
ymmärrä en yhtään mitään!"
Vaan sillä aikaa kun Nikolai punnitsi näitä seikkoja eikä kuitenkaan
voinut tehdä selvää tiliä itselleen siitä, mikä hänen mieltään
oikeastaan ahdisti, kääntyi hänen virkansa onnen pyörä hänen edukseen.
Hänen arvonsa kohosi. Ostrovnan kahakan jälkeen hänelle annettiin
pataljoona husareja, ja kun milloin tarvittiin rohkeaa upseeria,
pantiin hänet silloin aina valjaisiin.