Kolmatta käydessä ei vielä kukaan ollut nukkunut. Silloin saapui
vääpeli, joka toi käskyn lähteä Ostrovnan kauppalaan.
Upseerit nousivat kiireesti ylös yhä vain puhellen ja naureskellen.
Taasen täytettiin teekeittiö likaisella vedellä ja pantiin tulelle.
Rostof läksi teetä odottamatta eskadroonaan. Aamu alkoi sarastaa, sade
oli tauonnut, pilvet hajaantuivat. Tuntui kostealta ja kylmältä,
varsinkin kun vaatteet eivät olleet aivan kuivat. Majatalosta ulos
tultuaan vilkasi Rostof ja Iljin sarastuksen hämärässä sateesta
kiiltävän kuomun sisään, jonka verhon alta tohtorin jalat törröttivät ja
jonka keskeltä pilkisti tohtorinnan yömyssy tyynyyn painuneena ja kuului
nukkuvien hengitystä.
-- Hän on tosiaankin hyvin viehkeä, -- sanoi Rostof Iljinille, joka oli
lähtenyt hänen kanssaan.
-- Kerrassaan hurmaava nainen! -- vastasi Iljin kuusitoista-vuotiaan
vakavuudella.
Puolen tunnin kuluttua odotti eskadroona tiellä valmiina lähtöön.
Komennettiin: "satulaan!" Sotamiehet ristivät silmänsä ja alkoivat
nousta ratsuilleen. Ratsastettuaan eskadroonan eteen komensi Rostof:
"mars!" ja nelimiehisin rivein läksivät husarit liikkeelle kavioiden
läiskyessä rapaisella tiellä, miekkojen kalistessa ja hiljaa keskenään
puhellen jalkaväen ja tykkipatterien jälestä pitkin leveää tietä, jonka
reunoille oli istutettu koivuja.
Repaleisia, sinipunervia pilviä, joihin sarastus alkoi ruskottaa,
kiidätti tuuli nopeasti. Aamu valkeni valkenemistaan. Erotti selvään
sen kähärän ruohon, jota tavallisesti kasvaa kyläteillä ja joka vielä
oli märkä eilisestä sateesta. Koivujen nipottavat oksat, jotka myöskin
olivat märät, heiluivat tuulessa ja pudottivat itseään syrjemmä
kirkkaita pisaroita. Yhä selvemmin alkoi erottaa sotamiesten kasvoja.
Rostof ratsasti Iljinin kanssa, joka pysyttelihe hänen rinnallaan,
tiepuolta koivurivin keskellä.
Sodan aikana oli Rostof ottanut vapauden vaihtaa varsinaisen
rintamahevosensa kasakkahevoseen, jommoisella hän nyt ajoi. Hyvänä
hevosten tuntijana oli hän äskettäin saanut oivan, kookkaan donilaisen
raudikon, jonka selässä häntä ei saanut kukaan kiinni. Tällä hevosella
ratsastaminen oli Rostovista sulo nautinto. Hän ajatteli hevosta,
aamua, tohtorinnaa, vaan lähenevä vaara ei muistunut kertaakaan hänen
mieleensä.
Ennen oli Rostof otteluun mennessään pelännyt. Nyt ei häntä pelottanut
vähän vähää. Tämä ei tullut siitä, että hän oli tottunut tuleen
(vaaraan on mahdoton tottua), vaan siitä, että hän oli unohtanut
tunteittensa hallitsemisen vaaran edellä. Taisteluun mennessään hän oli
tottunut ajattelemaan kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä olisi luullut
eniten ajatteluttavan, nimittäin vaaran lähestymisen. Sotapalveluksensa
ensi aikoina hän oli koettamalla koettanut olla pelkäämättä vaaraa ja
syyttänyt itseään pelkuriksi, mutta apua ei siitä ollut. Vaan vuosien
vieriessä se oli kadonnut itsestään. Hän ratsasti nyt Iljinin rinnalla
pitkin koivikkoa, tempoi silloin tällöin lehtiä oksista, jotka
sattuivat hotaisemaan hänen käsiään, toisinaan jalallaan hevosen
kuvetta kopauttaen tai ojensi jälelleen kääntymättä takanaan ajavalle
husarille tyhjiin polttamansa piipun niin levollisen ja huolettoman
näköisenä, kuin olisi ollut huviratsastuksella. Häntä säälitti katsoa
Iljinin huolestunutta muotoa, kun tämä lakkaamatta puheli levottomasti.
Hän tunsi kokemuksesta sen tuskallisen kuoleman pelon tunteen, jonka
vallassa nuori kornetti nyt oli ja tiesi, ettei sitä poista muu kuin
aika.
Juuri kun aurinko oli ehtinyt pilkistää pilvien takaa puhtaalle taivaan
sarakkeelle, laantui tuuli, aivan kuin uskaltamatta häiritä ukkosen
jälkeistä, ihanaa kesäaamua. Pisaroita vielä tipahteli, mutta omasta
painostaan pystysuoraan -- sitte kaikki hiljeni. Aurinko, joka oli jo
noussut täydelleen taivaanrannalle, katosi pitkään pilvenkaistaleeseen,
joka oli lipunut sen eteen. Mutta muutaman hetken perästä yleni aurinko
entistä kirkkaampana pilven ylälaidalle. Kaikki valostui ja alkoi
välkkyä. Rinnan valon tulon kanssa kumahti edelläpäin tykinlaukauksia
aivan kuin tervehdykseksi sille.
Rostof ei ehtinyt harkita eikä määritellä, miten kaukaa laukaukset
tulivat, kun Vitebskista päin nelisti kreivi Ostermann-Tolstoin
adjutantti tuomaan sanaa, että oli laskettava ravia samaa tietä
edelleen.
Eskadroona sivuutti jalkaväen ja patterikunnan, jotka niin ikään
jouduttivat kulkuaan, laskeutui mäenrinnettä alas ja ajettuaan erään
aution kylän läpi, nousi uudelleen mäelle. Hevoset alkoivat vaahdota,
miehet olivat punehtuneet.
-- Seis, ojennus! -- kuului edestäpäin jaoston komentajan käsky. --
Vasemmalle eteenpäin mars! -- komennettiin etupäässä.
Husarit ajoivat jalkaväen rintaman editse aseman vasemmalle siivelle ja
asettuivat meidän ulaniemme taakse, jotka olivat ensimäisessä rivissä.
Oikealla seisoi meidän jalkaväkemme tiheänä kolonnana reservissä. Näitä
ylempänä häämötti mäeltä häikäisevän kirkkaassa aamu-ilmassa meidän
tykkimme taivaanrannan viivan kohdalla. Etualalla, laakson takaa siinsi
vihollisen kolonnia ja tykkiä. Laaksosta kuului ammuntaa meidän
ketjustamme, joka jo oli ryhtynyt taisteluun ja iloisesti räiskytteli
vastaukseksi viholliselle.
Rostof ilostui näistä äänistä, joita hän ei ollut kotvilleen kuullut,
kuin iloisimman musikin sävelistä. "Tra-ta-ta-tap!" pamahtelivat
laukaukset milloin yht'aikaa, milloin nopeasti peräkkäin. Hetkiseksi
kaikki hiljeni, vaan sitte uudestaan alkoi rätistä.
Husarit seisoivat paikoillaan tunnin verran. Tykit alkoivat jyskyä.
Kreivi Ostermann ratsasti seurueineen eskadroonan taitse, pysähtyi
puhuttelemaan rykmentin päällikköä ja läksi sitte tykkien luo mäelle.
Heti Ostermannin lähdettyä komennettiin ulaneille: "kolonnaan,
hyökkäykseen -- järjestykää!" Heidän etupuolellaan jakautui jalkaväki
plutoonittaan kahtia, että ratsuväki olisi päässyt läpi. Ulanit
läksivät liikkeelle liehuvin keihäslipuin ja laskivat ravia mäen
rinnettä alas ranskalaista ratsuväkeä vastaan, joka näyttäytyi
vasemmalla rinteen alla.
Husaria oli käsketty nousemaan mäelle patterin suojaksi, heti kun
ulanit olisivat päässeet alas. Samaan aikaan, kun husarit asettuivat
ulanien sijaan, singahteli ketjusta luotia, jotka lensivät kauas
mihinkään osumatta.
Nämä aikoja sitte kuulemattomat äänet vaikuttivat Rostoviin vieläkin
elostavammin ja nostavammin kuin edelliset. Hän kohahti pystymmä,
mittaili katseellaan taistotannerta ja otti koko sielullaan osaa
ulanien liikkeisiin. Ulanit lennähtivät lähelle ranskalaisia rakunoita,
jotain sotkeutui savuun, ja viiden minuutin kuluttua kiidättivät ulanit
takasin jonkun verran vasemmalle siitä paikasta, jossa he olivat
seisseet. Harmailla hevosilla ratsastavien oranssinväristen ulanien
keskessä ja takana näkyi suuri parvi harmailla hevosilla ajavia sinisiä
ranskalaisia rakunoita.