Rostof sai ennen sodan alkua vanhemmiltaan kirjeen, jossa he lyhyesti
ilmottaen Natashan sairaudesta ja välien rikkoutumisesta ruhtinas
Andrein kanssa (tämä rikkoutuminen selitettiin hänelle kieltäytymiseksi
Natashan puolelta) taasen pyysivät häntä ottamaan virkaeron ja
saapumaan kotiin. Kirjeen saatuaan ei Nikolai yrittänytkään pyytää
virkaeroa tai lomaa, vaan kirjotti vanhemmilleen, että häntä kovasti
surettaa Natashan sairaus ja ero sulhasesta ja että hän tekee kaikkensa
täyttääkseen heidän tahtonsa. Sonjalle hän kirjotti erikseen.
"Sydämeni jumaloitu ystävä", kirjotti hän. "Ei mikään muu kuin kunnia
ole voinut estää minua palaamasta maalle. Mutta nyt, kun sota on
alkamaisillaan, pitäisin itseäni kunniattomana sekä kaikkien toverieni
että myöskin itseni edessä, jossa asettaisin onneni velvollisuuteni ja
isänmaanrakkauteni edelle. Tämä on kuitenkin viimeinen ero. Usko, että
heti sodan päätyttyä, jos vielä elän ja sinä minua rakastat, heitän
kaiken ja lennän sinun luoksesi painaakseni sinut ainaiseksi leimuavaa
rintaani vasten."
Rostovia esti todellakin ainoastaan sodan alkaminen lähtemästä -- kuten
hän oli luvannut -- ja menemästä naimisiin Sonjan kanssa. Otradnajan
syksy metsästyksineen ja talvi jouluineen ja lempineen Sonjaan avasi
hänen silmiinsä aatelisperheen hiljaisten ilojen ja tyynen elämän
näköalat, joita hän ei ollut ennen tuntenut ja jotka nyt houkuttelivat
häntä kotiinsa. "Suloinen puoliso, lapset, vankka parvi metsäkoiria,
puoleentoista kymmeneen pariin huimia vinttikoiria, talous, naapurit,
virka valinnan mukaan..." ajatteli hän. Mutta nyt oli sota ja täytyi
jäädä rykmenttiin. Ja kun täytyi, niin Nikolai Rostof tyytyi siihenkin
elämään, jota hän rykmentissä vietti ja jonka hän osasi tehdä
miellyttäväksi itselleen.
Kun Nikolai pääsi lomalta, tervehtivät toverit häntä iloisesti,
mutta kohta lähetettiin hänet hevosten hankintaan ja hän toikin
Vähä-Venäjältä mainioita hevosia, joista hän sai kiitosta
päälliköiltään. Poissaollessaan oli hän korotettu ratsumestariksi, ja
kun rykmentti oli asetettu sotakuntoon, sai hän taas oman
eskadroonansa.
Alkoi sota, rykmentti komennettiin Puolaan, jaettiin kaksinkertainen
palkka, saapui uusia upseeria, uusia ihmisiä ja -- se oli tärkeintä --
syntyi se innokkaan reipas mieliala, joka on tavallista sodan alussa.
Tuntiessaan edullisen asemansa rykmentissään antautui Rostof kokonaan
sotapalveluksen suomien nautintojen ja harrastusten valtaan, vaikka
tiesikin, että hänen on ennemmin tai myöhemmin niistä erottava.
Joukot peräytyivät Vilnan seuduilta minkä mistäkin mutkikkaista,
valtakunnallisista, valtiollisista ja taktillisista syistä. Jokaista
peräytymisaskelta seurattiin pääesikunnasta käsin arvelujen, päätelmien
ja kiihkon kirjavalla vilinällä. Pavlogradin rykmentin husareista
tuntui tämä peräytymisretki kesän kauneimpana aikana ja ruokavarojen
runsautta nauttien maailman helpoimmalta ja hauskimmalta asialta.
Alakuloisuuteen, levottomuuteen ja juonitteluun voitiin vaipua vain
pääkortteerissa, mutta armeijan sisimmässä syvyydessä ei kukaan kysynyt
itseltään, minne ja mitä varten sitä mentiin. Jos joku pahottelikin
paikoiltaan lähtöä, niin pelkästään siitä syystä, että oli pitänyt
poistua kodikkaaksi käyneestä asunnosta ja jättää puolalainen kaunotar.
Jos johtui jonkun mieleen, että asiat olivat huonosti, niin se, joka
näin johtui ajattelemaan, koetti kelpo sotilaan tavoin pysyä
ilomielellä eikä ajatella asioiden yleistä kulkua, vaan omia lähimpiä
asioitaan. Aluksi viivyttiin jonkun aikaa Vilnan läheisyydessä,
rakennettiin hauskoja tuttavuuksia puolalaisten tilanomistajien kanssa
ja oltiin hallitsijan ynnä muiden korkeimpien päälliköiden
tarkastuksissa. Sitte saapui käsky peräytyä Svenzjanyyn ja hävittää
muonavarat, koska niitä ei voitu kulettaa mukana. Svenzjanyyn
liittyivät husarien muistot vain siksi, että se oli _juoppo leiri_,
kuten koko armeija nimitti Svenzjanyn levähdyspaikkaa, ja että siellä
paljon valitettiin siitä, että sotaväki, joka oli saanut käskyn hankkia
elintarpeita, korjasi puolalaisilta paaneilta talteensa myöskin
hevosia, ajopeliä ja kallisarvoisia mattoja. Rostof muisti Svenzjanyn
sen tähden, että hän ensi päivänä sinne tultuaan vaihtoi vääpelin eikä
jaksanut hillitä rutijuopunutta eskadroonansa väkeä, joka hänen
tietämättään oli puhaltanut viisi tynnyrillistä oivaa olutta.
Svenzjanysta peräydyttiin yhä etemmä ja etemmä Drissajoelle saakka,
josta myöskin peräydyttiin ja alettiin lähetä Venäjän rajoja.
Heinäkuun 13 p:nä saivat pavlogradilaiset ensi kerran tositekemistä.
Tapahtuman edellisenä yönä oli ollut ankara myrsky, satoi rankasti
vettä ja rakeita. Kesä 1812 oli yleensä merkillinen kovista myrskyistä.
Kaksi Pavlogradin rykmentin eskadroonaa majaili taivasalla eräällä
äsken tuleentuneella ruispellolla, jonka karja ja hevoset olivat
sotkeneet ihan mustalle mullalle. Sade valui virtanaan ja Rostof istui
turviinsa ottamansa nuoren upseerin Iljinin kanssa hätäkäteen kyhätyssä
risumajassa. Muuan heidän rykmenttinsä upseereista, jolla oli pitkät,
poskien keskeltä jatkuvat viikset ja joka oli käynyt esikunnassa saapui
sateen ajamana Rostovin luo. -- Tulen esikunnasta, kreivi. Oletteko
kuulleet Rajevskin urotyöstä?
Ja upseeri kertoi esikunnassa kuulemiaan yksityiskohtia Saltanofkan
taistelusta.
Rostof hypisteli niskaansa, jonka takana alkoi vuotaa vettä, poltti
piippua ja hajamielisesti kuunnellen loi tuontuostakin katseen nuoreen
Iljiniin, joka kyyhötti hänen vieressään. Tämä upseeri, 16-vuotias
poika, joka äsken oli saapunut rykmenttiin, oli nyt samassa suhteessa
Nikolaihin, kuin Nikolai oli ollut seitsemän vuotta sitte Denisoviin.
Iljin koetti kaikessa jäljitellä Rostovia ja oli häneen rakastunut kuin
nainen.
Pitkäviiksinen upseeri Sdrschinski kertoi ylpeästi, miten Saltanofkan
sola oli ollut kuin mikäkin Termopyle venäläisille ja miten kenraali
Rajevski oli tuossa solassa suorittanut työn, joka veti vertoja
entisajan urotöille. Sdrschinski kertoi, että Rajevski oli vienyt
vuorisolaan kaksi poikaansa ankarassa tulessa ja rynnännyt rinnan
näiden kanssa taisteluun. Rostof kuunteli kertomusta, mutta ei
ollenkaan virkkanut mitään vahvistaakseen kertojan riemua, vaan oli sen
näköinen, että hän häpesi sitä, mitä hänelle kerrottiin, vaikkei hän
aikonutkaan väittää vastaan. Rostof tiesi Austerlitzin ja 1807 retken
jälkeen omasta kokemuksestaan, että sotatapauksia kerrottaessa aina
valehdeltiin, kuten hän itsekin teki kertoessaan. Toisekseen hän tiesi
saman kokemuksen nojalla, miten sodassa oikeastaan asiat käyvät eikä
ensinkään sillä tavoin, kuten me ne kuvittelemme ja kerromme. Tämän
tähden häntä ei ollenkaan miellyttänyt Sdrschinskin kertomus, kun tämä
poskien keskeltä pistävine viiksineen tapansa mukaan kumartui aivan sen
kasvojen alle, jolle hän jutteli. "Ensiksikin on solassa, jota vastaan
hyökkäys tehtiin, täytynyt olla semmoinen sekamelska ja ahdinko, että
jos Rajevski veikin poikansa tuleen, ei se ole voinut innostaa kuin
korkeintaan kymmentä häntä itseään lähinnä olevaa miestä", ajatteli
Rostof, "muut eivät ole voineet nähdä, miten ja kenen kanssa Rajevski
kulki solassa. Mutta nekään, jotka näkivät eivät ole voineet liiaksi
innostua, sillä mitäpä tekemistä heillä oli Rajevskin hellien
isäntunteiden kanssa, kun kysymyksessä oli oma nahka. Toisekseen ei
siitä, saivatko he haltuunsa solan vai ei, riippunut isänmaan kohtalo,
kuten Termopylen taistelusta kerrotaan. Mitä varten siis tuommoinen
uhraus? Ja mitä varten sotkea lapsia sodan jalkoihin? Minä en olisi
vienyt Petjaa, veljeänikään, enkä edes Iljiniä, minulle vierasta, mutta
kelpo poikaa, vaan olisin pistänyt johonkuhun turvalliseen paikkaan",
mietti Rostof edelleen Sdrschinskiä kuunnellessaan. Hän ei kuitenkaan
ilmaissut ajatuksiaan ja sekin seurasi kokemuksesta. Hän tiesi, että
tuo kertomus loi mainetta meidän aseillemme ja siksi piti olla
olevinaan, ettei sitä epäillyt. Niin hän tekikin.
-- Ei tässä enää siedä, -- sanoi Iljin huomattuaan, ettei Sdrschinskin
kertomus miellyttänyt Rostovia. -- Sukat ja paita ja kaikki märkänä.
Lähden etsimään suojaa. Sadekin taitaa helpottaa.
Iljin läksi ulos, Sdrschinski ajoi matkoihinsa. Viiden minuutin
kuluttua juoksi Iljin takasin, että lika roiskui.
-- Hurraa! Rostof, lähdetään joutuin. Tuolla on parin sadan askeleen
päässä majatalo, meikäläiset ovat kokoutuneet sinne. Pääseehän edes
hieman kuivautumaan. Siellä on Maria Genrihovnakin.
Maria Genrihovna oli rykmentin lääkärin puoliso, nuori, viehättävä
saksatar, jonka lääkäri oli nainut Puolassa. Joko siksi, ettei
tohtorilla ollut liikoja varoja tai ettei hän avioliiton alkuaikoina
tahtonut olla erossa nuoresta vaimostaan, kuletti hän tätä mukanaan
kaikkialla ja tohtorin mustasukkaisuus tuli yleiseksi pilanteon
esineeksi husari-upseerien kesken.
Rostof heitti viitan päälleen, käski Lavrushan tuoda kapineet perästä
ja läksi Iljinin kanssa menemään milloin liukkaasta loasta
kaatumaisillaan, milloin suorastaan lätäköissä rämpien heikentyneessä
sateessa ja illan pimeässä, jota kaukaiset salamat toisinaan
valaisivat.
-- Rostof, missä olet?
-- Täällä. Aika salama! -- puhelivat he mennessään.