Ruhtinas Andrein silmät eivät olleet ehtineet saattaa Pfuelia ovesta
sisään, kun kreivi Bennigsen astui nopeasti sisään ja nyökäytettyään
päätään Bolkonskille sekä annettuaan joitakuita määräyksiä
adjutantilleen, meni suoraa päätä kabinettiin. Hallitsija oli saapunut
hänen jälestään ja Bennigsen oli kiiruhtanut edeltäpäin ehtiäkseen
jotain järjestää ja ottaa vastaan hallitsijan. Tshernishof ja ruhtinas
Andrei menivät ulkorapuille. Hallitsija laskeutui parhaillaan
väsyneen näköisenä hevosen selästä. Markiisi Paulucci puhui jotain
hallitsijalle. Hallitsija kallisti päänsä vasemmalle ja kuunteli
tyytymättömän näköisenä Pauluccia, joka puhui tavattoman innokkaasti.
Hallitsija liikahti eteenpäin nähtävästi haluten lopettaa puhelun,
mutta korviaan myöten tulistunut ja kiihtynyt italialainen kulki hänen
perästään muistamatta sopivaisuuden sääntöjä ja jatkoi puheluaan:
-- _Quant à celui qui a conseillé ce camp, le camp de Drissa_, -- puhui
Paulucci sillä aikaa, kun hallitsija nousi portaita ja katseli ruhtinas
Andrein outoja kasvoja, jotka hän samassa huomasi. -- _Quant à celui,
Sire_, -- jatkoi Paulucci huimasti, aivan kuin ei olisi kyennyt
hillitsemään itseään, -- _qui a conseillé le camp de Drissa, je ne vois
pas d'autre alternative que la maison jaune ou le gibet_.[39]
Italialaisen sanoja loppuun kuuntelematta ja aivan kuin kuulemattakaan
niitä kääntyi hallitsija armollisesti Bolkonskiin, jonka hän nyt tunsi:
-- Hyvin hauska nähdä sinua, mene sinne, missä ne ovat koolla ja odota
minua.
Hallitsija meni kabinettiin. Hänen jälestään meni ruhtinas Pjotr
Mihailovitsh Volkonski, parooni Stein ja näiden jälkeen sulkeutui ovi.
Hallitsijan antamaa lupaa hyväkseen käyttäen meni ruhtinas Andrei
Pauluccin kanssa, jonka hän tunsi Turkin ajoilta, vierashuoneeseen,
jonne neuvosto oli kokoutunut.
Ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski virkaili hallitsijan esikunnan
päällikkönä. Hän tuli kabinetista, levitti tuomansa kartat pöydälle ja
esitti kysymykset, joista hän halusi kuulla kokoutuneiden herrojen
mielipiteitä. Asianlaita oli näet se, että edellisenä yönä oli
saatu tieto (joka sittemmin osottautui vääräksi) ranskalaisten
saartoliikkeistä, jotka uhkasivat Drissan leiriä.
Ensimäisenä alkoi puhua kenraali Armfelt, joka päästäkseen
pulmallisesta kysymyksestä esitti aivan uuden ja kerrassaan
käsittämättömän (siten kyllä käsitettävän, että hänkin tahtoi näyttää
omaavansa mielipiteitä) aseman Pietarin ja Moskovan välisen maantien
seudulla, jossa kohden armeijan olisi hänen mielestään pitänyt
yhdistynein voimin odottaa vihollista. Huomasi, että Armfelt oli
laatinut tämän suunnitelman aikoja sitte ja että hän nyt esitti sen
etupäässä käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen sen ilmaisemiseen, mutta
ei juuri vastatakseen tehtyihin kysymyksiin, joita ei suunnitelmakaan
vastannut. Tämä oli yksi niistä miljoonista ehdotuksista, joita voi
laatia yhtä hyvällä syyllä kuin mitä muita tahansa, kun ei käsitetä,
minkä luontoiseksi sota käy. Jotkut vastustivat hänen mielipidettään,
toiset puolustivat. Nuori eversti Toll vastusti muita pontevimmin
ruotsalaisen kenraalin mielipidettä ja väittelyn kestäessä veti
povitaskustaan täyteen kirjotetun vihkon, jonka hän pyysi saada lukea.
Laveassa esityksessään ehdotti Toll toista sotasuunnitelmaa, joka oli
sekä Armfeltin että Pfuelin suunnitelmien suora vastakohta. Paulucci
vastusti Tollia ja esitti suunnitelman, jonka mukaan olisi marssittava
eteenpäin ja ryhdyttävä hyökkäykseen, joka oli ainoa keino, kuten hän
vakuutti, pelastamaan meidät umpisatimesta, joksi hän sanoi Drissan
leiriä. Väittelyn aikana pysyi Pfuel ja hänen tulkkinsa Wolzogen (hänen
siltansa hovisuhteissa) vaiti. Pfuel urahteli vain halveksivasti ja
kääntelihe syrjään osottaakseen, ettei hän ikimaailmassa alennu
vastaamaan moiseen roskaan, jota hän nyt kuuli. Mutta kun ruhtinas
Volkonski, joka johti keskustelua, kehotti häntä lausumaan ajatuksensa,
sanoi hän vain:
-- Ei minulta huoli kysyä. Kenraali Armfelt on esittänyt mainion
aseman, jonka selkäpuoli on avoin; tai _von diesem italienischen Herrn_
hyökkäys, -- _sehr schön_;[40] tai peräytyminen -- _auch gut_.[41]
Miksi minulta kysytään? -- sanoi hän. -- Itsehän te tiedätte paremmin
kuin minä.
Mutta kun Volkonski sanoi kulmiaan rypistellen, että hän kysyy
hänen mielipidettään hallitsijan nimessä, nousi Pfuel pystyyn ja
silmänräpäyksessä innostuen alkoi puhua:
-- Kaikki on pilattu, kaikki sotkettu. Kaikki ovat olleet tietävinään
paremmin kuin minä, vaan nyt on turvauduttu minuun. Miten korjata? Ei
tarvita korjauksia. On vain täsmälleen pantava täytäntöön minun
ehdottamani perusteet, -- puhui hän luisevilla sormillaan pöytään
jyskyttäen. -- Missä tässä on vaikeus? Loruja, _Kinderspiel_.[42]
Hän meni kartan luo ja kuivilla sormillaan sitä pistellen alkoi puhua
nopeasti todistaakseen, ettei mikään sattumus voi muuttaa Drissan
leirin tarkotuksenmukaisuutta, että kaikki on ennalta harkittu ja että
jos vihollinen tosiaankin ryhtyy saartoliikkeisiin, niin se
auttamattomasti tuhoutuu.
Paulucci, joka ei osannut saksaa, rupesi kyselemään häneltä ranskaksi.
Wolzogen tuli isäntänsä avuksi, koska tämä taisi huonosti ranskaa, ja
alkoi kääntää hänen sanojaan hädintuskin ennättäen Pfuelin perässä,
joka nopeasti todisteli, että kaikki, kaikki -- ei ainoastaan se, mikä
jo oli tapahtunut, vaan kaikki sekin, mikä suinkin saattoi tapahtua, --
oli otettu huomioon hänen suunnitelmassaan ja että jos nyt oltiin
vaikeassa asemassa, niin oli syy kokonaan siinä, ettei kaikkea oltu
pantu täytäntöön täsmällisesti. Hän nauroi lakkaamatta pilkallisesti,
todisteli ja viimein halveksivasti lakkasi todistamasta, kuten lakkaa
matemaatikko eri tavoilla tarkastamasta kerran toteen näytettyä laskua.
Wolzogen kehitti edelleen hänen ajatuksiaan ranskaksi silloin tällöin
kysäisten Pfuelilta: "_nicht wahr, Exellenz_?"[43] Kuten taiston
tuoksumassa vimmastunut ihminen iskee omiaankin, kiljasi Pfuelkin
äkäisesti Wolzogenilleen:
-- _Nun ja, wass soll denn da noch expliziert werden_?[44]
Paulucci ja Michaux hyökkäsi kilvan Wolzogenin kimppuun ranskan
kielellä. Armfelt puhutteli Pfuelia saksaksi. Toll selitteli venäjäksi
ruhtinas Volkonskille. Ruhtinas Andrei kuunteli ja seurasi ääneti.
Näistä henkilöistä herätti ruhtinas Andreissa suurinta mielenkiintoa
tuimistunut, päättäväinen ja sokeasti itseensä luottava Pfuel. Kaikista
läsnäolevista henkilöistä oli hän ainoa, joka nähtävästi ei halunnut
mitään itselleen, ei vihannut ketään, vaan toivoi hartaasti, että se
suunnitelma, jonka hän oli laatinut teorian pohjalla ja vuosikausien
uurastamisen avulla, olisi pantu täytäntöön. Hän oli hassunkurinen ja
epämiellyttävä pilkallisuudessaan, mutta sen ohella herätti hän
väkisinkin kunnioitusta rajattoman rakkautensa takia aatteeseensa. Sitä
paitsi ilmeni kaikkien puhujien kaikissa puheissa -- Pfuelia
lukuunottamatta -- sama yleinen piirre, jota ei havaittu 1805
sotaneuvottelussa -- ja se oli, vaikkakin peitetyssä muodossa, hirveä
pelko Napoleonin neroa kohtaan. Napoleonille otaksuttiin kaiken olevan
mahdollista, häntä odotettiin kaikilta suunnilta ja hänen pelottavalla
nimellään toinen musersi toisen ajatukset. Yksistään Pfuel näytti
pitävän Napoleoniakin samallaisena raakalaisena kuin muita teoriansa
vastustajia. Paitsi kunnioitusta herätti Pfuel ruhtinas Andreissa
myöskin sääliä. Siitä sävystä, jolla häntä hovimiehet kohtelivat ja
siitä, mitä Paulucci uskalsi sanoa keisarille, mutta eritoten
muutamista Pfuelin epätoivon sekaisella kiihkeydellä lausumista
väitteistä huomasi, että muut tiesivät ja hän itse tunsi lankeemuksensa
olevan lähellä. Itseluottavaisuudestaan ja saksalaisesta, kiukkuisesta
pilkallisuudestaan huolimatta oli hän säälittävä ohimoilta silitettyine
hiuksineen ja takaraivolla törröttävine vanukkeineen. Vaikka kohta hän
koettikin kääriytyä ärtyisyyden ja halveksimisen verhoon, raivostui hän
siitä, että nyt luisuu hänen käsistään toistaiseksi ainoa tilaisuus,
jolloin valtavaan todellisuuteen sovitettuna olisi voitu tarkastaa ja
näyttää koko maailmalle toteen hänen teoriansa kelpoisuus.
Keskustelut kestivät kauan ja kuta kauemmin ne kestivät, sen
kuumemmaksi yltyi väittely, jossa usein huutamalla huudettiin ja
singahuteltiin persoonallisia solvauksia, josta syystä lopullisen
johtopäätöksen teko kaikesta sanotusta kävi yhä vaikeammaksi.
Kuunnellessaan sekakielistä puhetta, ehdotuksia, suunnitelmia,
vastaväitteitä ja huutoja voi ruhtinas Andrei ainoastaan ihmetellä
sitä, mitä puhuttiin. Ne aikoja sitte hänen mieleensä nousseet
ajatukset, ettei ole eikä voi olla minkäänlaista sotatiedettä eikä
tämän tähden myöskään mitään niin kutsuttua sotaneroa, vakaantuivat nyt
hänessä täydelliseksi totuudeksi. "Mikä kumman teoria ja tiede voi olla
itse teossa, jonka ehdot ja asianhaarat ovat tuntemattomia eivätkä ole
määriteltävissä ja jossa sodan toimimiesten voima on vieläkin vähemmin
määriteltävissä? Ei kukaan ole voinut eikä voi tietää, minkälainen on
meidän tai vihollisen armeijan asema huomenna eikä kukaan voi tietää,
miten voimakas se tai se osasto on. Toisinaan, ellei satu olemaan
pelkuria huutamassa eturinnassa: 'me olemme saarretut!' ja livistämässä
karkuun, vaan reipas, rohkea mies etunenässä, joka kiljasee: 'hurraa!'
-- kestää 5 tuhatta 30 tuhatta, kuten Schöngrabenin taistelussa. Vaan
toisinaan pakenee 50 tuhatta 8 tuhannen edestä, kuten Austerlitzin
taistelussa. Mitä on tieteellä tekemistä tämmöisessä asiassa, jossa,
kuten kaikissa käytännöllisissä toimissa, ei voida mitään jyrkästi
määrätä, vaan kaikki riippuu lukemattomista asianhaaroista, joiden
merkitys määritellään yhdessä hetkessä, jonka tulosta ei kukaan tiedä.
Armfelt sanoo, että armeijamme on eristetty, vaan Paulucci, että olemme
jouduttaneet Ranskan armeijan kahden tulen väliin. Michaux sanoo, että
Drissan leirin kelpaamattomuus on siinä, että joki on selkäpuolella,
vaan Pfuel, että siinä juuri on sen lujuus. Toll ehdottaa yhden
suunnitelman, Armfelt toisen ja kaikki ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja
ja kunkin ehdotuksen edut tulevat näkyviin vasta sinä hetkenä, jolloin
tapaus tapahtuu. Ja miksi kaikki puhuvat sotanerosta? Onko se ihminen
nero, joka oikeaan aikaan oivaltaa käskeä viemään sotaväelle korppuja
tai menemään yhden oikealle, toisen vasemmalle? Siksi vain he sanovat
niin, että sotilaita ympäröi loisto ja valta ja suuret konnajoukot
imartelevat valtaa tunnustamalla sille neron olemattomia ominaisuuksia.
Parhaimmat kenraalit, joita olen tuntenut, ovat olleet -- tyhmiä tai
hajamielisiä. Paras on Bagration, sen on tunnustanut itse Napoleonkin.
Entä Bonaparte itse! Muistan hänen itsetyytyväiset ja lyhytnäköiset
kasvonsa Austerlitzin kentällä. Hyvä sotapäällikkö ei tarvitse
nerokkuutta eikä mitään erityisiä ominaisuuksia, vaan häneltä täytyy
päinvastoin puuttua kaikista korkeimmat ja parhaimmat inhimilliset
ominaisuudet -- rakkaus, runollisuus, hienotunteisuus, filosoofinen,
tutkiva epäily. Hänen täytyy olla rajotettu, lujasti vakuutettu siitä
että se, minkä hän tekee, on hyvin tärkeää (muuten ei hänellä riitä
kärsivällisyyttä) ja silloin vasta hän on urhoollinen sotapäällikkö.
Herra varjelkoon, jos hän on ihminen -- hän saattaa rakastua, hänen voi
käydä sääli, hän rupeaa miettimään, mikä on oikein, mikä ei.
Sotatoimien menestymisen ansio ei riipu neroista, vaan siitä, joka
rivissä huutaa: tuho tuli, tai: hurraa! Ja vain tämmöisissä riveissä
voi palvella siinä varmassa vakuudessa, että on hyödyllinen!"
Näin ajatteli ruhtinas Andrei puheita kuunnellessaan ja heräsi vasta
sitte, kun Paulucci kutsui häntä ja kaikki tekivät lähtöä.
Seuraavana päivänä sotaväen tarkastuksessa kysyi hallitsija ruhtinas
Andreilta, missä hän tahtoisi palvella ja ruhtinas Andrei kadotti
ainiaaksi hovimaailman, kun hän ei pyytänyt saada jäädä hallitsijan
lähettyviin, vaan pyysi lupaa palvella armeijassa.