Tätä kirjettä ei vielä oltu annettu hallitsijalle, kun Barclay kertoi
päivällistä syödessä Bolkonskille, että hallitsija on nähnyt hyväksi
haluta tavata ruhtinas Andreita mieskohtaisesti kyselläkseen häneltä
Turkin asioista ja että ruhtinas Andrein on saavuttava kello kuusi
illalla Bennigsenin asuntoon.
Samana päivänä saatiin keisarin kortteeriin tieto Napoleonin uudesta
liikkeestä, josta voi koitua vaara armeijalle, tieto, joka jälestäpäin
osottautui vääräksi. Tämän päivän aamulla oli eversti Michaux ollut
hallitsijan kanssa tarkastamassa Drissan varustuksia ja hän oli
todistanut hallitsijalle, että tämä linnotettu leiri, jonka Pfuel oli
rakentanut, jota tähän asti oli pidetty taktiikan _chef d'œuvr'ina_. ja
jonka piti tuhota Napoleon, -- että tämä samainen leiri oli järjetön
kapine ja Venäjän armeijan perikato.
Ruhtinas Andrei saapui kenraali Bennigsenin asuntoon, jona oli pienehkö
maakartano aivan joen rannalla. Ei Bennigseniä eikä hallitsijaa ollut
siellä. Mutta hallitsijan sivusadjutantti Tshernishof otti vastaan
Bolkonskin ja ilmotti, että hallitsija oli lähtenyt kenraali
Bennigsenin ja markiisi Pauluccin kanssa toista kertaa tänä päivänä
tarkastamaan Drissan leirin varustuksia, joiden sopivaisuutta oli
alettu pahasti epäillä.
Tshernishof istui ranskalainen romaani kädessä ensimäisen huoneen
ikkunan ääressä. Huone oli nähtävästi ennen ollut salina. Siinä olivat
vielä urut, joiden päälle oli mätetty joitakin mattoja ja eräässä
nurkassa oli Bennigsenin adjutantin saranasänky. Tämä adjutantti oli
huoneessa. Hän istui torkkuen kokoon käärityllä patjalla nähtävästi
väsyneenä äskeisistä kemuista tai työstä. Salista vei yksi ovi suoraan
entiseen vierashuoneeseen ja toinen oikealle kabinettiin. Edellisen
oven takaa kuului ääniä, jotka puhuivat saksaa, toisinaan ranskaa.
Sinne, entiseen vierashuoneeseen, oli kokoutunut hallitsijan pyynnöstä
muutamia henkilöitä, joiden mielipiteitä hän halusi kuulla alkavien
vaikeuksien varalta. Tämä ei ollut sotaneuvosto (hallitsija rakasti
epämääräisyyttä), vaan jonkullainen valittujen neuvosto muutamien
kysymysten välitöntä selvittämistä varten hallitsijalle. Tähän
puolineuvostoon oli kutsuttu: ruotsalainen kenraali Armfelt,
kenraali-adjutantti Wolzogen, Wintzingerode, jota Napoleon nimitti
karanneeksi Ranskan alamaiseksi, Michaux, Toll, Stein, joka ei ollut
mikään sotilas ja viimein itse Pfuel, joka, kuten ruhtinas Andrei
kuuli, oli koko homman _la cheville ouvrière_.[35] Ruhtinas Andrei sai
tilaisuuden tarkastaa Pfuelia hyvästi, koska tämä saapui kohta hänen
jälkeensä ja puheli hetkisen Tshernishovin kanssa, ennen kuin meni
vierashuoneeseen.
Ensi katsahduksella näytti Pfuel venäläisen kenraalin puvussa, joka oli
tavattoman kömpelösti tehty eikä sopinut hänelle ollenkaan,
tuttavahkolta ruhtinas Andreista, vaikkei hän ollut nähnyt häntä
milloinkaan. Hänessä oli sekä Weiroteria että Macia ja Schmidtiä ynnä
monia muita saksalaisia teoreetikko-kenraaleja, joita ruhtinas Andrein
oli onnistunut nähdä vuonna 1805, mutta Pfuel oli kaikista tyypillisin.
Tämmöistä saksalaista teoreetikkoa, johon sisältyi kaikki, mitä oli
äsken mainituissa saksalaisissa, ei ruhtinas Andrei ollut vielä koskaan
nähnyt.
Pfuel oli kooltaan pientä kättä, hyvin laiha, mutta leveäluinen ja
jykevää, tervettä rakennetta, lantiot leveät ja lapaluut ulospäin
longottavat. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ryppyiset, silmät syvissä
kuopissa. Tukkaa oli etupuolelta ohimojen kohdalta suittu harjalla
nähtävästi hätäkäteen, vaan takaraivolla törröttivät hiukset
vallattomina vanukkeina. Levottomasti ja vihaisesti ympärilleen
silmäillen hän astui huoneeseen aivan kuin peläten kaikkea huoneessa,
johon hän oli tullut. Miekkaansa kömpelösti kannattaen hän meni
Tshernishovin luo ja kysyi saksaksi, missä hallitsija oli. Hän näytti
haluavan käydä huoneet niin joutuin kuin mahdollista, suorittaa
tervehdykset ja istuutua työskentelemään kartan ääreen, jossa hän tunsi
olevansa omalla paikallaan. Hän nyökytteli nopeasti päätään
Tshernishovin sanoille ja hymyili pilkallisesti kuullessaan, että
hallitsija oli tarkastamassa varustuksia, joille hän, itse Pfuel, oli
perustuksen laskenut teoriansa mukaan. Hän mutisi jotain syvällä
bassolla ja jyrkästi, kuten itseensä luottavien saksalaisten on tapana:
_Dummkopf_ ... tai: _zu Grunde die ganze Geschichte_ ... tai: _s'wird
was gescheites d'raus werden_...[36] Ruhtinas Andrei ei erottanut sanoja
selvästi ja aikoi nousta, mutta Tshernishof tutustutti hänet Pfueliin
muistettuaan, että ruhtinas Andrei oli saapunut Turkista, jossa sota oli
päättynyt onnellisesti. Pfuel katsahti päin, mutta jonkunverran ruhtinas
Andrein ylitse ja virkkoi naurahtaen: "_da muss ein schöner taktischer
krieg gewesen seim_".[37] -- Halveksivasti nauraen hän meni huoneeseen,
josta kuului ääniä.
Näkyi, että Pfuel, joka aina oli valmis pilkalliseen ärtyisyyteen, oli
nyt erityisen ärtynyt siitä, että ilman häntä uskallettiin tarkastaa ja
arvostella hänen leiriään. Ruhtinas Andrei ehti muodostaa tämän
lyhyenkin kohtauksen nojalla Pfuelin kanssa ja Austerlitzin muistot
mielessä selvän luonnekuvan tästä miehestä. Pfuel oli yksi niitä
toivottomasti ja marttyyrikuolemaan asti lujasti itseensä luottavia
miehiä, jommoisia voivat olla vain saksalaiset ja juuri siitä syystä,
että vain saksalaiset ovat itseensä luottavia abstraktisen aatteen --
tieteen -- eli toisin sanoen täydellisen totuuden luullun tietämisen
pohjalla. Ranskalainen on itseensä luottava sen vuoksi, että hän pitää
itseään niin älyllisesti kuin ruumiillisestikin yhtä vastustamattoman
tenhoavana sekä miehille että naisille. Englantilainen luottaa itseensä
siksi, että hän on maailman parhaimmin järjestetyn valtakunnan
kansalainen ja sen vuoksi hän englantilaisena tietää aina, mitä hänen
on tehtävä ja tietää, että kaikki, minkä hän englantilaisena tekee, on
ehdottomasti hyvin. Italialainen luottaa itseensä siitä syystä, että
hän on kiihkeä ja helposti unohtaa itsensä sekä muut. Venäläinen taas
on itseensä luottava nimenomaan siksi, ettei hän tiedä mitään eikä
tahdokaan tietää, sillä hän ei usko, että jotain voisi tietää.
Saksalainen on itseensä luottava kaikkia muita huonoimmin, lujimmin ja
vastenmielisimmin, koska hän luulottelee tuntevansa totuuden --
tieteen, jonka hän itse on keksinyt, mutta joka hänelle on
absoluuttinen totuus.
Tämmöinen oli kaikesta päättäen Pfuel. Hänellä oli tieteensä --
näennäisen liikkeen teoria, jonka hän oli johtanut Fredrik Suuren
sotien historiasta ja kaikki, joka häntä kohtasi uusimmassa
sotahistoriassa, tuntui hänestä tyhjänpäiväisyydeltä, raakalaisuudelta,
joutavalta sekamelskalta, jossa kummaltakin puolen oli tehty niin
paljon erehdyksiä, ettei noita sotia saattanut sodiksi kutsuakaan,
koska ne eivät soveltuneet teoriaan eivätkä voineet olla tieteen
esineenä.
Vuonna 1806 oli Pfuel yksi sen sodan suunnitelman luojia, joka päättyi
Jenalla ja Auerstädtillä. Mutta tämän sodan päättyessä ei hän huomannut
pienintäkään todistusta teoriansa kelpaamattomuudesta. Hänen
teoriastaan tehdyt poikkeukset olivat hänen mielestään nimenomaan
ainoana syynä tappioon ja sen vuoksi sanoi hän ähittelevän
pilkallisesti: "_ich sagte ja, das die ganze Geschichte zum Teufel
gehen werde_".[38] Pfuel oli niitä teoreetikolta, jotka rakastavat niin
kovasti teoriaansa, että unohtavat teorian tarkotuksen -- sen
sovittamisen käytäntöön. Rakkaudessaan teoriaan hän vihasi kaikkea
käytännöllistä eikä tahtonut tietää siitä mitään. Hän suorastaan
iloitsi tappiosta, koska tappio, joka oli aiheutunut siitä, että
teoriasta oli poikettu käytännössä, todisti vain hänelle hänen
teoriansa pätevyyden.
Hän puheli muutaman sanan ruhtinas Andrein ja Tshernishovin kanssa
nykyisestä sodasta kuten henkilö, joka tietää etukäteen, että kaikki
menee nurin ja ettei hän siitä edes ole milläänkään. Takaraivolla
törröttävät suorimattomat hiusvanukkeet ja hätäkäteen silitetyt ohimot
todistivat tätä erityisen kaunopuheliaasti.
Hän meni toiseen huoneeseen, josta samassa alkoi kuulua hänen syvän
bassonsa äreä ääni.