IX.

Ruhtinas Andrei saapui armeijan pääkortteeriin kesäkuun lopulla.

Ensimäisen armeijan joukot, sen armeijan, jonka mukana hallitsija oli,

olivat sijottuneet linnotettuun leiriin Drissan varrelle. Toisen

armeijan joukot peräytyivät koettaen yhdistyä ensimäisen armeijan

kanssa, josta -- kuten kerrottiin -- sen olivat eristäneet vahvat

ranskalaisjoukot. Kaikki olivat tyytymättömiä sotatoimien yleiseen

kulkuun Venäjän armeijassa. Mutta sitä vaaraa, että venäläiset läänit

joutuisivat hyökkäyksen esineeksi, ei kukaan osannut ajatella. Ei

kukaan edes otaksunut, että sota tulisi ulottumaan etemmä Puolan

läntisiä lääniä.

Ruhtinas Andrei tapasi Barclay de Tollyn, jonka luokse hänet oli

määrätty palvelemaan, Drissan rannalla. Kun leirin lähettyvillä ei

ollut ainoatakaan suurta kylää eikä kauppalaa, oli armeijassa olevien

kenraalien ja hovimiesten suunnaton lauma täytynyt sijottaa 10 virstan

alueelle parhaimpiin taloihin, mitä pienissä kylissä oli, kummallakin

puolen jokea. Barclay de Tolly majaili 4 virstan päässä hallitsijasta.

Hän otti Bolkonskin vastaan kuivasti ja kylmästi ja sanoi saksalaisella

ääntämistavallaan, että hän ilmottaa hänestä hallitsijalle

virantoimituksen määräämistä varten, vaan toistaiseksi pyytää

palvelemaan hänen esikunnassaan. Anatol Kuragin, jonka ruhtinas Andrei

luuli löytävänsä armeijasta, ei ollutkaan täällä: hän oli Pietarissa.

Tämä tieto oli Bolkonskin mieleen. Kun suuren sodan keskustan

harrastukset ja toimet jännittivät ruhtinas Andrein ajatuksia, oli hän

iloinen vapautuessaan joksikuksi aikaa siitä kiihtymyksestä, jota hän

aina tunsi, kun Kuragin oli hänen mielessään. Neljän ensimäisen päivän

kuluessa, jona aikana ruhtinas Andreita ei vaadittu mihinkään,

liikkui hän linnotetun leirin ristiin rastiin ja tietojensa sekä

keskustelujensa avulla asiantuntevien henkilöiden kanssa hän koetti

luoda itselleen selvän käsityksen leiristä. Mutta kysymys siitä, oliko

tämä leiri edullinen tai epäedullinen, jäi ruhtinas Andreille

hämäräksi. Sotakokemuksensa perusteella oli hän jo ehtinyt tulla

siihen vakuutukseen, etteivät sotatoimissa merkitse mitään

syvämietteisimmästikään harkitut suunnitelmat (kuten hän oli sen nähnyt

Austerlitzin taistelussa), että kaikki riippuu siitä, miten osataan

vastata vihollisen äkkiarvaamattomiin ja ennalta aavistamattomiin

liikkeisiin, että kaikki riippuu siitä, kuka toimien kokonaisuutta

johtaa ja miten. Päästäkseen selville tästä viimeisestä kysymyksestä

koetti ruhtinas Andrei asemaansa ja tuttavuuksiaan hyväkseen käyttäen

syventyä armeijan hallituksen luonteeseen, sen henkilöihin ja

puolueisiin ja hän saikin seuraavan käsityksen asioiden tilasta.

Silloin kun hallitsija vielä oli Vilnassa, oli armeija jaettu kolmeen

osaan: 1:nen armeija oli Barclay de Tollyn komennossa, 2:nen

Bagrationin, 3:as Tormasovin. Hallitsija oli ensimäisessä armeijassa,

mutta ei ollut ylipäällikkönä. Päiväkäskyissä sanottiin, että

hallitsija ei tule komentamaan, vaan sanottiin vain, että

hallitsija tulee olemaan armeijassa. Sitä paitsi ei hallitsijalla

ollut suoranaista ylipäällikön esikuntaa, vaan keisarillisen

pääkortteerin esikunta. Hänen luonaan oli keisarillisen esikunnan

päällikkö, kenraali-majotusmestari ruhtinas Volkonski, kenraaleja,

sivus-adjutantteja, diplomaattisia virkamiehiä ja suuri joukko

ulkomaalaisia, mutta ei armeijan esikuntaa. Tätä paitsi oli hallitsijan

luona ilman erityistä virkaa: Araktshejef -- entinen sotaministeri,

kreivi Bennigsen -- arvoltaan vanhin kenraaleista, suuriruhtinas

tsesarevitsh Konstantin Pavlovitsh, kreivi Rumjantsef -- kansleri,

Stein -- entinen preussilainen ministeri, Armfelt -- ruotsalainen

kenraali, Pfuel -- sotasuunnitelman päälaatija, Paulucci --

kenraali-adjutantti ja sardinialainen tulokas ynnä paljon muita. Vaikka

näillä henkilöillä ei ollutkaan sotilasvirkoja armeijassa, oli heillä

asemansa vuoksi kuitenkin vaikutusvaltaa ja useinkaan ei armeijaosaston

päällikkö eikä edes ylipäällikkökään tiennyt, minä miehenä kyseli ja

neuvotteli yhtä ja toista joko Bennigsen tai suuriruhtinas tai

Araktshejef tai ruhtinas Volkonski, eikä myöskään tiennyt näidenkö

nimissä vai hallitsijalta oli saapunut se ja se käsky ja oliko se

pantava täytäntöön tai ei. Tämä on kuitenkin kuvan ulkopuoli.

Hallitsijan ja kaikkien mainittujen henkilöiden läsnäolon varsinainen

merkitys oli hovikannalta katsoen (hallitsijan läsnäollessahan ovat

kaikki hovilaisia) kaikille selvä. Se oli seuraava: hallitsija ei

ottanut itselleen ylipäällikön arvonimeä, mutta hänellä oli toimivalta

kaikkien armeijojen yli; henkilöt, jotka häntä ympäröivät, olivat hänen

apulaisiaan. Araktshejef oli järjestyksen uskollinen toimeenpanija ja

valvoja sekä hallitsijan henkivartija. Bennigsen oli tilanomistaja

Vilnan läänistä ja oli aivan kuin maan _les honneurs_, vaan itse

asiassa kelpo kenraali, hyödyllinen neuvojen mies ja tarpeen myöskin

siksi, että häntä pidettiin aina valmiina astumaan Barclayn sijaan.

Suuriruhtinas oli mukana siksi, että hän halusi olla. Entinen ministeri

Stein oli täällä sen tähden, että hänkin oli hyödyksi neuvoissa ja että

keisari Aleksanteri piti suuressa arvossa hänen persoonallisia

ominaisuuksiaan. Armfelt oli Napoleonin äkäinen vihamies ja itseensä

luottava kenraali, joka seikka aina vaikutti Aleksanteriin. Paulucci

oli täällä sen vuoksi, että hän oli rohkea ja päättävä sanoissaan.

Kenraali-adjutantit olivat täällä siksi, että he olivat kaikkialla,

missä keisarikin ja viimein -- päämies -- Pfuel siitä syystä, että hän

oli laatinut sotasuunnitelman Napoleonia vastaan ja että hän johti koko

sodan kulkua pakotettuaan Aleksanterin uskomaan suunnitelmansa

tarkotuksenmukaisuuteen. Pfuelilla oli apulaisena Wolzogen, joka

selitti Pfuelin ajatukset paljon käsitettävämmässä muodossa kuin Pfuel

itse, tuo jyrkkä, kaiken halveksimiseen saakka itseensä luottava

kabinettiteoreetikko.

Paitsi näitä henkilöitä, venäläisiä ja ulkomaalaisia (varsinkin

ulkomaalaisia, jotka rohkeasti, kuten ainakin vieraan maan

palveluksessa olevat ihmiset, joka päivä esittivät uusia, ihmeellisiä

ajatuksia), oli vielä paljon toisarvoisia henkilöitä, jotka olivat

saapuneet armeijaan sen tähden, että heidän päämiehensä olivat täällä.

Niiden monilukuisten ajatusten ja nimien joukosta, jotka vallitsivat

tässä tavattomassa, loistavassa, levottomassa ja ylpeässä maailmassa,

erotti ruhtinas Andrei seuraavat tavallista jyrkemmät ajatussuuntien ja

puolueiden jaotukset.

Ensimäinen puolue oli: Pfuel ja hänen kannattajansa, sotateoreetikot,

jotka uskoivat, että on olemassa sotatiede ja että tällä tieteellä on

omat järkkymättömät lakinsa, liikkeiden, saarron y.m. lait. Pfuel ja

hänen kannattajansa vaativat peräytymistä maan sydämeen niiden

matemaattisten lakien mukaisesti, jotka luuloteltu sotateoria oli

säätänyt, ja jos vähääkään poikkesi tästä teoriasta, osotti se heidän

mielestään raakalaisuutta, sivistymättömyyttä ja paha-aikeisuutta.

Tähän puolueeseen kuuluivat saksalaiset prinssit Wolzogen,

Wintzingerode y.m., kaikki enimmäkseen saksalaisia.

Toinen puolue oli edellisen vastapuolue. Kuten aina on tavallista, oli

yhden äärimäisen suunnan ohella toinen yhtä äärimäinen. Tämän puolueen

miehet olivat niitä, jotka vaativat hyökkäystä Vilnasta Puolaan ja

vapautumista kaikista ennalta luoduista suunnitelmista. Tämän puolueen

miehet olivat sekä rohkean toiminnan että kansallisuuden edustajia,

jonka tähden he väittelyissä pysyivät sitäkin yksipuolisempina. Näitä

olivat venäläiset: Bagration, äsken ylenemään alkanut Jermolof y.m.

Tähän aikaan oli liikkeellä Jermolovin laskema sukkeluus, että hän muka

olisi anonut hallitsijalta yhtä ainoata armonosotusta -- ylennystään

saksalaiseksi. Tämän puolueen miehet sanoivat Suvorovia muistellen,

ettei pitäisi aikailla eikä puhkoa neuloilla karttoja, vaan tapella,

lyödä vihollista, ei laskea sitä Venäjälle eikä sallia joukkojen

kuhnailla.

Kolmanteen puolueeseen, joka nautti hallitsijan suurinta luottamusta,

kuului kumpaakin edellistä puoluetta sovittavia hovimiehiä. Tämän

puolueen miehet, joista enimmät eivät olleet sotilaita ja joihin kuului

Araktshejef, ajattelivat ja puhuivat, kuten tavallisesti puhuvat

ihmiset, joilla ei ole vakaumusta, mutta jotka eivät tahdo näyttää

semmoisilta. Nämä sanoivat, että sota, varsinkin semmoisen neron kanssa

kuin Bonaparten (häntä kutsuttiin taas Bonaparteksi) ehdottomasti

vaatii mitä syvämielisintä harkintaa, tieteen tarkkaa tuntemista ja

siinä kohden oli Pfuel nerokas. Mutta toisekseen täytyy tunnustaa sekin

puoli, että teoreetikot ovat usein yksipuolisia ja sen vuoksi

ei näihin aina ole luottamista, vaan täytyy tarkoin ottaa huomioon,

mitä Pfuelin vastustajat ja käytännölliset, sota-asioihin perehtyneet

henkilöt sanovat ja kaikesta tästä ottaa keskiparas. Tämän suunnan

miehet pitivät tuiki välttämättömänä, että Drissan leiri olisi

saatava pysymään omissa käsissä Pfuelin suunnitelman mukaisesti ja

muiden armeijojen liikkeet muutettavat. Vaikkakaan tämmöisellä

menettelytavalla ei olisi saavutettu kumpaakaan tarkotusta, tuntui se

näistä miehistä kuitenkin otollisimmalta.

Neljäs suunta oli se, jonka huomattavin edustaja oli suuriruhtinas

perintöruhtinas tsesarevitsh, joka ei ollut voinut unohtaa Austerlitzin

luona kärsimäänsä häpeää, jolloin hän ratsasti kaartin etunenässä

kypäräpäin kuin paraadissa ja luuli sankarillisesti musertavansa

ranskalaiset, vaan yht'äkkiä jouduttuaan eturintamaan töintuskin

pelastui yleisen sekasorron myllerryksestä. Tämän puolueen miesten

arvosteluissa oli sekä vilpittömyyttä että sen puutetta. He pelkäsivät

Napoleonia, näkivät hänessä väkevyyttä, itsessään heikkoutta ja

lausuivat sen suoraan julki. He sanoivat: "tästä sodasta ei koidu

mitään muuta kuin surua, häpeää ja onnettomuutta! Nyt jo olemme

jättäneet Vilnan, jättäneet Vitebskin ja jätämme myöskin Drissan. Ainoa

järkevä teko meidän puoleltamme on rauhan solmiminen ja niin pian kuin

mahdollista, ettei meitä ehdittäisi karkottaa Pietaristakin!"

Tämä katsantokanta, joka oli hyvin yleinen armeijan korkeimmissa

piireissä, sai kannatusta Pietarissakin ja kansleri Rumjantsevissa,

joka muiden valtakunnallisten asioiden tähden myöskin oli rauhan

puolella.

Viidentenä oli Barclay de Tolly puoluelaisineen. Hän oli saanut

kannattajia etupäässä sen tähden, että oli sotaministeri ja

ylipäällikkö. Nämä sanoivat: "olipa hän minkälainen tahansa (näin aina

alettiin), on hän kuitenkin rehellinen, toimelias mies eikä häntä

parempaa ole. Antakaa hänen käsiinsä oikea valta, sillä eihän sodassa

tule aikaan eikä menesty päällikkyyden kokonaisuudetta ja hän näyttää,

mitä hän kykenee tekemään, kuten näytti Suomessakin. Jos armeijamme on

kunnossa ja voimakas ja on peräytynyt Drissajoelle saakka vaurioita

kärsimättä, niin saamme siitä kiittää ainoastaan Barclayta. Jos nyt

Barclayn sijaan pannaan Bennigsen, niin on kaikki hukassa! Näyttihän

Bennigsen kykenemättömyytensä jo vuonna 1807", puhuivat tämän puolueen

miehet.

Kuudennet, bennigseniläiset, väittivät päinvastoin, ettei ollut ketään

Bennigseniä kokeneempaa eikä toimeliaampaa ja että kävipä yli tai

ympäri, häneen täytyi lopultakin palata. "Tehkööt nyt virheitä!" ja

tämän puolueen miehet todistelivat, että peräytyminen Drissajoelle

saakka oli mitä häpeällisin tappio ja katkeamaton sarja erehdyksiä.

"Kuta enemmän he tekevät erehdyksiä, sitä parempi; ainakin he saavat

sen joutuimmin nähdä, ettei semmoinen pitemmältä kelpaa", sanoivat he.

"Joku Barclay ei ole ollenkaan sopiva, vaan tarvitaan Bennigsenin

laista miestä, joka osotti kykynsä vuonna 1807 ja jolle itse

Napoleonkin antoi tunnustuksen, ja semmoinen mies on ainoastaan

Bennigsen."

Seitsemäntenä olivat ne, joita aina on olemassa varsinkin nuorten

hallitsijoiden ympärillä ja joita oli tavattoman kosolta keisari

Aleksanterinkin ympärillä -- kenraaleja ja kenraali-adjutantteja, jotka

olivat sanomattomasti kiintyneet hallitsijaan, mutta ei keisarina, vaan

ihmisenä, jota he kaikesta sydämestään ja omaa voittoa pyytämättä

jumaloivat, kuten häntä vuonna 1805 oli Rostof jumaloinut, ja jossa he

eivät nähneet ainoastaan kaikkia inhimillisiä avuja, vaan myöskin

kaikki ominaisuudet. Vaikka nämä henkilöt ihailivatkin hallitsijan

vaatimattomuutta, kun tämä oli kieltäytynyt rupeamasta sotajoukkojen

ylipäälliköksi, moittivat he kuitenkin tuota vaatimattomuutta, koska se

oli heidän mielestään liiallista. He halusivat ja vaativat kiihkeästi

vain sitä, että jumaloitu hallitsija hylkäisi liian luottamattomuutensa

itseensä, julistaisi kaikkien kuullen, että hän astuu joukkojen

etunenään, järjestäisi ympärilleen ylipäällikön esikuntakortteerin ja

neuvotellen tarpeellisissa asioissa kokeneiden teoreetikkojen ja

käytännöllisten henkilöiden kera itse johtaisi joukkojaan, jotka

yksistään jo tämä seikka innostaisi ylimmilleen.

Kahdeksas ja suurin henkilöryhmä, joka tavattoman suurelta

lukumäärältään suhtautui muihin, kuten 99 yhteen, oli muodostunut

henkilöistä, jotka eivät välittäneet sodasta enemmän kuin rauhastakaan,

ei etenemisliikkeistä, ei puolustusleiristä Drissan luona eikä missään

muuallakaan, ei Barclaysta, ei hallitsijasta, ei Pfuelista, ei

Bennigsenistä, vaan heidän mielessään oli yksi ainoa halu: saavuttaa

itselleen mitä suurimpia etuja ja nautintoja. Niiden risteilevien ja

sotkuisten juonien sameassa vedessä, joita kuohumalla kuohui

hallitsijan pääkortteerissa, saattoi pyydystää paljon semmoista, joka

muuhun aikaan olisi ollut sula mahdottomuus. Yksi, joka ei tahtonut

menettää edullista asemaansa, oli tänään yhtä mieltä Pfuelin kanssa,

huomenna hänen vastustajansa kanssa, ylihuomenna taas vakuutteli, ettei

hänellä ollut mitään mielipidettä jostakusta tunnetusta asiasta ja

pelkästään sen tähden, että olisi välttänyt vastuunalaisuutta ja

kelvannut keisarille. Toinen, jonka mieli teki saavuttaa etuja, herätti

hallitsijan huomiota sillä, että hän pitäen suurta suuta samasta

asiasta, josta hallitsija oli edellisenä päivänä maininnut, väitteli ja

huusi neuvottelussa rintoihinsa lyöden ja vaatien mukautumattomia

kaksintaisteluun sekä täten osottaen, että hän on valmis uhrautumaan

yhteisen hyvän tähden. Kolmas tinki itselleen neuvottelujen väliajoilla

ja vihollistensa poissaollessa rahapalkkiota uskollisesta

palveluksestaan tietäen, ettei nyt ollut aikaa kieltää häneltä sitä.

Neljäs tahallaan satuttelihe hallitsijan näkyviin työtaakastaan

nääntyneenä. Viides, joka oli kauan odotellut hallitsijan päivällisiä,

todisteli vimmatusti jonkun äsken lausutun mielipiteen oikeutta tai

vääryyttä.

Kaikki tämän puolueen miehet pyydystelivät ruplia, kunniamerkkiä,

arvoasteita ja tässä pyydystelyssään pitivät tarkoin silmällä

keisarillisen armon viirin suuntaa. Niin pian kuin he olivat

huomanneet, että viiri kääntyi johonkuhun suuntaan, alkoi tämä armeijan

kuhnuriparvi puhaltaa samaan suuntaan, niin että hallitsijan oli kahta

työläämpi kääntää se toiseen suuntaan. Kun asema oli epämääräinen ja

vakava vaara uhkasi, joka löi kaikkeen erittäin levottoman leimansa,

kun juonet, itsekkyys, vastakkaisten näkökantojen ja tunteiden

törmäykset toisiinsa liikkuivat äkäisinä vihureina ja kun nuo

monilukuiset henkilöt olivat useata eri kansallisuutta, -- loi tämä

kahdeksas, kaikista suurin puolue, jonka jäsenet ajoivat itsekkäitä

pyyteitä, suurta sekaannusta ja rauhattomuutta yhteiseen asiaan.

Nousipa mikä kysymys tahansa, hetipaikalla ja suutaan loppuun

soittamatta entisestäkään kysymyksestä lennähti tämä kuhnuriparvi jo

toiseen asiaan ja tukahutti ja sotki surinallaan vakavasti väittelevät

äänet.

Kaikista näistä puolueista muodostui samaan aikaan kun ruhtinas Andrei

saapui armeijaan vielä yhdeksäskin, joka alkoi nostaa ääntään

kuuluviin. Tämä oli vanhojen, järkevien ja valtakunnan asioissa

kokeneiden miesten puolue, jotka kallistumatta mihinkään vastakkaisista

virtauksista, osasivat abstraktisesti katsoa kaikkeen, mitä

pääkortteerin esikunnan keskuudessa tapahtui ja harkita keinoja päästä

irti sekavuudesta, epöröimisestä, heikkoudesta ja epämääräisyydestä.

Tämän puolueen miehet ajattelivat ja puhuivat, että kaikki paha tulee

etupäässä hallitsijan olosta hovineen armeijan keskuudessa; että

armeijaan on siirtynyt se epämääräinen, sovinnainen ja huojuva

suhteiden höllyys, joka kyllä menee mukiin hovissa, vaan on

vahingollinen armeijassa; että hallitsijan on hallittava eikä

johdettava sotajoukkoja; että ainoa pääsy tästä asemasta on hallitsijan

poistuminen hovineen armeijasta; että yksistään hallitsijan läsnäolo

pakottaa 50 tuhatta miestä toimettomuuteen, koska heidät tarvitaan

pitämään huolta hänen persoonallisesta turvallisuudestaan ja että

kehnoinkin, mutta kenestäkään riippumaton ylipäällikkö on parempi

semmoista parhainta, jonka kädet ovat sidotut hallitsijan läsnäolon ja

vallan kautta.

Juuri siihen aikaan, kun ruhtinas Andrei eleli toimettomana Drissan

leirissä, kirjotti Shishkof, entinen valtakunnan sihteeri ja yksi tämän

puolueen etevimpiä edustajia, hallitsijalle kirjeen, jonka Balashef ja

Araktshejef suostuivat allekirjottamaan. Koska hän oli saanut

hallitsijalta suostumuksen lausua mielipiteensä asioiden yleisestä

kulusta, käytti hän nyt tätä suostumusta hyväkseen ja kunnioittavasti

ja sillä syyllä, että hallitsijan on välttämätöntä saada pääkaupungin

asukkaat innostumaan sotaan, ehdotti hän hallitsijalle, että tämä

jättäisi armeijan.

Kansan innostaminen hallitsijan kautta ja siihen vetoaminen isänmaan

puolustamiseksi, -- sama kansan innostaminen (mikäli sitä saatiin

aikaan hallitsijan Moskovassa olon kautta), joka oli oleva pääsyynä

Venäjän iloon, esitettiin hallitsijalle ja hän suostui siihen

armeijasta lähdön tekosyyllä.