VIII.

Kun ruhtinas Andrei oli tavannut Pierren Moskovassa, matkusti hän

Pietariin asioille, kuten hän sanoi sukulaisilleen, itse teossa

kuitenkin kohdatakseen siellä ruhtinas Anatol Kuraginin, jota hänen

piti välttämättömästi tavata. Kuragin, jota hän Pietariin saavuttuaan

etsi, ei enää ollut kaupungissa. Pierre oli ilmottanut langolleen, että

ruhtinas Andrei matkusti häntä tapaamaan. Anatol Kuragin sai heti

sotaministeriltä virkamääräyksen ja matkusti Moldaun armeijaan. Tällä

matkallaan tapasi ruhtinas Andrei Pietarissa Kutusovin, entisen, häntä

kohtaan aina ystävällisen kenraalinsa, joka pyysi häntä lähtemään

yhdessä hänen kanssaan Moldaun armeijaan, jonka ylipäälliköksi vanha

kenraali oli nimitetty. Mutta kun ruhtinas Andrei määrättiin

palvelemaan pääkortteerin esikuntaan, matkusti hän Turkkiin.

Ruhtinas Andrei ei pitänyt sopivana vaatia Kuraginia kirjeellisesti

kaksintaisteluun. Antamatta uutta aihetta kaksintaisteluun piti

ruhtinas Andrei vaatimusta omalta puoleltaan semmoisena, joka olisi

saattanut kreivitär Rostovan huonoon huutoon ja sen tähden hän etsi

persoonallista kohtausta Kuraginin kanssa, ja tästä kohtauksesta luuli

hän saavansa uuden aiheen kaksintaisteluun. Mutta hänen ei onnistunut

tavata Turkinkaan armeijassa Kuraginia, joka kohta ruhtinas Andrein

saavuttua Turkin armeijaan oli lähtenyt takasin Venäjälle. Uudella

maaperällä ja uusissa elämänehdoissa alkoi ruhtinas Andreista elämä

tuntua keveämmältä. Sen jälkeen kun hänen morsiamensa oli hänet

pettänyt, mikä musersi häntä sitä voimakkaammin, kuta huolellisemmin

hän koetti kaikilta salata iskun vaikutusta itseensä, olivat hänestä ne

elämänehdot raskaat, joissa hän oli ollut onnellinen ja vieläkin

raskaampi oli vapaus ja riippumattomuus, joita hän ennen oli pitänyt

kalliina. Hän ei edes ajatellut niitä entisiä aatoksiaan, jotka ensi

kerran olivat nousseet hänen mieleensä Austerlitzin tantereella

taivasta tähytessään, joita hän Pierren kanssa oli rakastanut kehittää

ja jotka olivat korvanneet hänen yksinäisyytensä Bogutsharovissa ja

sittemmin Sveitsissä ja Roomassa. Häntä suorastaan pelotti muistellessa

noita ajatuksia, jotka olivat loitsineet hänelle etäisten toivojen

valoisan sarjan. Häntä kiinnittivät nyt vain kaikista lähimmät

käytännölliset toimet, joilla ei ollut mitään tekemistä entisten kanssa

ja joihin hän tarttui sitä ahneemmin, kuta etemmä entiset olivat

jääneet. Oli kuin olisi tuo korkeuksiin häipyvä taivaan laki, joka

ennen häntä kattoi, äkkiä laskeutunut matalaksi, rajalliseksi holviksi,

joka häntä musersi, jossa kaikki oli selvää, mutta ei mitään ijäistä

eikä salaperäistä.

Kaikista hänelle esiintyneistä toiminta-aloista oli sotapalvelus

hänestä helpoin ja tutuin. Ollessaan nyt Kutusovin esikunnan

päivystäjäkenraalin virassa työskenteli hän niin lujasti ja hartaasti,

että Kutusov ihmetteli hänen työintoaan ja täsmällisyyttään. Vaikka

ruhtinas Andrei ei tavannut Kuraginia Turkissa, ei hän pitänyt

välttämättömänä rientää hänen jälissään takasin Venäjälle. Mutta kaiken

tämän ohella hän tiesi, että vieripä aikaa minkä vierikään, hän ei voi

olla kaikista todisteluista huolimatta, joita hän itselleen teki, ettei

hänen muka maksa vaivaa alentua yhteentörmäykseen asti hänen kanssaan,

hän tiesi, ettei hän kohdatessaan hänet voinut olla vaatimatta häntä

kaksintaisteluun, niin kuin ei nälkäinen ihminen voi olla viskautumatta

leivän kimppuun. Ja tämä tietoisuus siitä, ettei loukkaus ollut kostoa

kohdannut, ei vihaa tyhjennetty, vaan sydän sitä täynnä, myrkytti sitä

keinotekoista levollisuutta, jonka ruhtinas Andrei oli itselleen

Turkissa laatinut huoleen taipuvan ja jonkunverran turhamielisen ja

kunnianhimoisen toiminnan puitteisiin.

Kun vuonna 1812 saapui Bukarestiin viesti sodasta Napoleonia vastaan,

pyysi ruhtinas Andrei Kutusovilta siirtoa läntiseen armeijaan. Kutusof,

joka oli saanut kyllänsä Bolkonskista ja tämän toimeliaisuudesta, koska

se ei sopinut hänen joutilaisuutensa rinnalle, laski hänet hyvin

mielellään menemään, toimittaen hänet Barclay de Tollyn luo.

Ennen armeijaan menoaan, joka toukokuussa oli leirillä Drissajoen

varrella, poikkesi ruhtinas Andrei Lisijagoriin, joka oli aivan hänen

matkansa varrella kolmen virstan päässä Smolenskin valtatiestä.

Ruhtinas Andrein elämässä oli kolmena viime vuotena tapahtunut niin

monia muutoksia, niin paljon oli hän ajatellut, tuntenut ja nähnyt (hän

oli kiertänyt lännet ja idät), että häntä oudosti ja aavistamattomasti

hämmästytti Lisijagoriin saapuessaan elämän kulku täällä, vaikka se oli

pienimpiä yksityiskohtiaan myöten entisen kaltaista. Hän ajoi

lehtikujan ja kartanon kiviporttien kautta kuin lumottuun, nukkuvaan

linnaan. Entinen säntillisyys, entinen puhtaus, entinen hiljaisuus

vallitsi talossa, entiset huonekalut, entiset seinät, entiset äänet,

entinen haju ja entiset arat kasvot, hieman vain vanhentuneet.

Ruhtinatar Maria oli yhä sama, arka, ruma, vanhentuva neito, pysynyt

pelossa ja henkisissä kärsimyksissä, hyödyttä ja ilotta elellyt

elämänsä parhaita vuosia. Bourienne oli sama, jokaisesta elämänsä

hetkestä iloisesti nauttiva, täynnä mitä eloisimpia itseensä

kohdistuvia toiveita, itseensä tyytyväinen ja kiemaileva naikkonen. Hän

oli tullut vain entistä varmemmaksi, kuten ruhtinas Andreista näytti.

Hänen Sveitsistä tuomansa kotiopettaja Dessaille oli puettu

venäläiskuosiseen nuttuun, hän puhua solkkasi venäjää palvelijoiden

kanssa, mutta oli yhtä rajotetun älykäs, sivistynyt, siveellinen ja

turhantarkka opettaja kuin ennenkin. Vanha ruhtinas oli muuttunut

ruumiillisesti vain sen verran, että hänen toisesta suupielestään näkyi

tyhjä hampaan sija; henkisesti hän oli sama kuin ennenkin, kuitenkin

entistä paljoa äkäisempi ja luulevaisempi sen todellisuutta kohtaan,

mikä maailmassa tapahtui. Nikolushka vain oli kasvanut, muuttunut

pullakan punaiseksi, saanut tumman kiehkuratukan ja itsensä tietämättä

nosteli nauraen ja ilakoiden sievän suunsa ylähuulta samalla tavoin

kuin pikku ruhtinatarvainaa. Hän yksin ei ollut totellut tämän lumotun,

nukkuvan linnan muuttumattomuuden lakia. Mutta vaikka ulkonaisesti

kaikki olikin pysynyt ennallaan, olivat näiden ihmisten sisäiset

suhteet muuttuneet siitä pitäen, kun ruhtinas Andrei ei ollut heitä

nähnyt. Perheen jäsenet olivat hajonneet kahdeksi leiriksi, vieraiksi

ja vihamielisiksi toisilleen ja kokoutuivat nyt yhteen vain hänen

läsnäollessaan ja hänen tähtensä poikkesivat tavallisista

elämäntavoistaan. Toiseen leiriin kuului vanha ruhtinas, Bourienne ja

arkkitehti ja toiseen ruhtinatar Maria, Dessaille, Nikolushka ja kaikki

lapsenhoitajat ja imettäjät.

Niin kauan kuin hän viipyi Lisijagorissa, söi kotiväki yhdessä

joukossa, mutta kaikki oudoksuivat oloaan ja ruhtinas Andrei tunsi,

että hän oli vieras, jota varten tehtiin poikkeus ja että hän rasitti

kaikkia läsnäolollaan. Ensimäisenä päivänä päivällistä syödessä oli

ruhtinas Andrei melkein vaiti kaikkea tätä tuntiessaan, ja kun vanha

ruhtinas huomasi hänen luonnottoman tilansa, murjotti hänkin suu kiinni

ja heti päivällisen päätyttyä poistui huoneeseensa. Kun ruhtinas Andrei

illansuussa tuli hänen luokseen ja koettaen saada hänet vähän

vilkkaammaksi rupesi kertomaan nuoren kreivi Kamenskin sotaretkestä,

alkoi vanha ruhtinas äkkiä keskustella ruhtinatar Mariasta, jota hän

syytti taikauskosta ja m:lle Bouriennen vieromisesta, joka, kuten hän

mainitsi, oli ainoa hänelle totisesti ystävällinen.

Vanha ruhtinas kertoi, että minkä hän sairastaa, se tapahtuu vain

ruhtinatar Marian tähden, että tämä kiusaa ja ärsyttää häntä tahallaan

ja hemmottelullaan ja tyhmillä puheillaan pilaa pienen ruhtinas

Nikolain. Vanha ruhtinas tiesi vallan hyvin, että hän itse rasittaa

tytärtään ja että tämän elämä on hyvin raskasta. Mutta hän tiesi myös,

että hän ei voinut olla häntä rasittamatta ja että hän sen ansaitsi.

"Miks'ei ruhtinas Andrei, joka näkee tämän, puhu minulle mitään

sisarestaan?" ajatteli vanha ruhtinas. "Mitä hän arvelleekaan, ettäkö

olen ilkiö ja vanha pöllö, syyttä loitonnut tyttärestä ja lähentänyt

luokseni ranskattaren? Hän ei ymmärrä, siksi täytyy hänelle selittää ja

hänen täytyy kuunnella", ajatteli vanha ruhtinas. Ja hän rupesi

selittelemään syitä, joiden tähden hän ei voinut sietää tyttären

tolkutonta luonnetta.

-- Niin, jos te minulta kysytte, -- sanoi ruhtinas Andrei isään

katsomatta (ensi kertaa elämässään hän moitti isäänsä), -- minua ei

haluttanut puhua. Vaan jos te minulta kysytte, niin sanon teille

suoraan mielipiteeni kaikesta. Jos teidän ja Mashan välillä on olemassa

väärinkäsitystä ja kaunaa, niin en mitenkään voi syyttää häntä, sillä

tiedän, kuinka paljon hän teitä rakastaa ja kunnioittaa. Jos te

todellakin kysytte minulta, -- jatkoi ruhtinas Andrei kiihtyen, sillä

viime aikoina hän oli herkkä kiihtymään, -- niin sanon teille yhden

asian: jos väärinkäsityksiä on olemassa, niin on niihin syynä tuo

mitätön nainen, jonka ei pitäisi olla sisaren ystävätär.

Vanhus katsoi alussa tuijottavin silmin poikaansa ja luonnoton hymy

paljasti hampaan tyhjän sijan, johon ruhtinas Andrei ei voinut tottua.

-- Mikä ystävätär? Häh? Oletpa ollut puheissa! Mitä?

-- Isä, en tahtonut olla tuomarina, -- sanoi ruhtinas Andrei

sapekkaalla ja karkealla äänellä, -- mutta te pakotitte minut ja minä

sanoin ja aina sanon, että ruhtinatar Maria ei ole syyssä, vaan syyssä

olet ... syyssä on tuo ranskatar...

-- Aa, vai tuomitsit!... Vai tuomitsit! -- sanoi vanhus hiljaa ja,

kuten ruhtinas Andreista näytti, hämillään. Mutta sitte hän äkkiä

kavahti pystyyn ja kiljasi:

-- Ulos, ulos! Jottapa ei varjoasikaan täällä näkyisi!...

* * * * *

Ruhtinas Andrei aikoi heti matkustaa pois, mutta ruhtinatar Maria sai

hänet jäämään vielä päiväksi. Tänä päivänä ei ruhtinas Andrei nähnyt

isäänsä, joka ei tullut näkyviin eikä laskenut luokseen muita kuin

m:lle Bouriennen ja Tihonin ja kyseli useaan kertaan, oliko hänen

poikansa lähtenyt. Seuraavana päivänä meni ruhtinas Andrei ennen

lähtöään pikku ruhtinas Nikolain puolelle. Terve, äitiinsä

kiharatukkainen poika istuutui hänen polvelleen. Ruhtinas Andrei rupesi

kertomaan hänelle satua Siniparrasta, mutta kesken kertomusta vaipui

mietteisiinsä. Ei ajatellut hän tuota kaunista lasta, kun tämä istui

hänen polvellaan, vaan ajatteli itseään. Kauhuissaan etsi hän itsestään

katumuksen tunteita, että oli vihottanut isänsä, mutta ei löytänyt eikä

hänestä myöskään tuntunut ikävältä, että hän (ensi kertaa elämässään

riidassa) eroaa hänestä. Kaikista tärkeintä oli hänestä se, ettei hän

löytänyt itsestään sitä entistä hellyyttä poikaa kohtaan, jonka hän

toivoi sydämmessään syntyvän hyväillessään ja pitäessään poikaa

polvillaan.

-- No, kerro vielä, -- sanoi tämä.

Ruhtinas Andrei nosti hänet mitään vastaamatta polviltaan ja läksi

huoneesta.

Niin pian kuin ruhtinas Andrei oli jättänyt jokapäiväiset askareensa

tai oikeastaan astunut entiseen olotilaansa, jossa hän oli silloin, kun

hän vielä oli onnellinen, valtasi murhe hänet entisen voimakkaasti ja

sen vuoksi hän koetti karkottaa mitä pikemmin mielestään vanhat muistot

kiiruimman kaupalla etsien jotain askaretta.

-- Olet siis vakavasti päättänyt lähteä, Andrei? -- kysyi sisar

häneltä.

-- Luojan kiitos, että voin lähteä, -- sanoi ruhtinas Andrei, --

minusta on hyvin ikävää, kun sinä et voi.

-- Miksi noin puhut? -- virkkoi ruhtinatar Maria. -- Miksi noin puhut

nyt, kun lähdet kauheaan sotaan ja hän on jo vanha? M:lle Bourienne

kertoi, että hän oli kysellyt sinua...

Heti kun hän alkoi puhua tästä, rupesivat hänen huulensa väräjämään ja

silmistä tihkui kyyneleitä. Ruhtinas Andrei kääntyi poispäin ja alkoi

kävellä huoneessa.

-- Ah, Jumalani, Jumalani! -- sanoi hän. -- Ja kun ajattelee, mikä ja

kuka saattaa olla ihmisten onnettomuuden syynä, niin ompa se mitätöntä!

-- sanoi hän niin vihaisesti, että ruhtinatar Maria säikähti.

Hän käsitti, että kun veli puhui ihmisistä, joita hän tarkotti tuolla

mitättömällä, niin ei hän silloin ajatellut ainoastaan m:lle

Bouriennea, joka oli saattanut hänet, Marian, onnettomaksi, vaan

myöskin sitä henkilöä, joka oli sortanut veljen onnen.

-- Andrei, yhtä asiata sulta pyydän, oikein rukoilen, -- sanoi

ruhtinatar Maria koskettaen hänen kyynärpäätään ja katsoen häneen

kyynelistä kimaltelevin silmin.

-- Minä ymmärrän sinua (ruhtinatar Maria painoi silmänsä alas). Älä

luule, että tuskan ovat tehneet ihmiset. Ihmiset ovat Hänen aseensa. --

Hän katsahti hieman yläpuolitse ruhtinas Andrein pään varmoin,

tottunein silmin, joilla katsellaan tuttuun paikkaan muotokuvaan. --

Tuskan on lähettänyt Hän, vaan eivät ihmiset. Ihmiset ovat Hänen

aseensa, he eivät ole syyssä. Jos sinusta tuntuu, että joku on syyssä

sinun edessäsi, niin unohda se ja anna anteeksi. Meillä ei ole oikeutta

rangaista. Ja sinä käsität anteeksiannon onnen.

-- Jos minä olisin nainen, niin tekisin sen, Maria. Se on naisen avu.

Mutta miehen ei pidä eikä hän voi unohtaa eikä antaa anteeksi, -- sanoi

hän ja vaikka hän ei tähän hetkeen saakka ollut ajatellut Kuraginia,

kuohahti yht'äkkiä hänen sydämmessään kostamatta jääneen vihan

katkeruus.

"Jos ruhtinatar Maria nyt koettaa saada minua antamaan anteeksi, olisi

minun pitänyt aikoja sitte rangaista", ajatteli hän. Ja muuta

vastaamatta ruhtinatar Marialle hän alkoi ajatella sitä riemukasta,

tuimaa hetkeä, jolloin hän kohtaa Kuraginin, joka (sen hän tiesi) oli

armeijassa.

Ruhtinatar Maria pyysi hartaasti veljeä jäämään vielä yhdeksi päiväksi,

puhui siitä, miten hän tiesi isän tulevan onnettomaksi, jos Andrei

lähtee sopimatta hänen kanssaan. Mutta ruhtinas Andrei vastasi, että

hän luultavasti kohta palaa takasin armeijasta, että hän aivan varmaan

kirjottaa isälle ja että kuta kauemmin hän nyt odottaisi, sen

syvemmäksi syöpyisi huonon sovun juopa.

-- _Adieu, André! Rappelez-vous que les malheurs viennent de Dieu, et

que les hommes ne sont jamais coupables_,[34] -- olivat viimeiset

sanat, jotka hän kuuli sisaren huulilta hyvästejä heittäessään.

"Sen siis täytyy olla niin!" ajatteli ruhtinas Andrei ajaessaan ulos

Lisijagorin kartanon lehtikujasta. "Hän, tuo säälittävä, viaton olento

jää siis tuon höperön ukon hivutettavaksi. Vanhus tuntee, että hän on

syyssä, mutta ei voi muuksi muuttua. Minun poikani kasvaa ja iloitsee

elämälle, jossa hän tulee samallaiseksi kuin kaikki muutkin, --

petetyksi ja petettäväksi. Matkustan armeijaan, mutta miksi, en tiedä

itsekään ja toivon tapaavani sen miehen, jota halveksin, sitä varten,

että antaisin hänelle tilaisuuden surmata itseni ja ilkkua minulle!"

Olivathan ennenkin olleet olemassa kaikki nämä asianhaarat, mutta ennen

ne olivat olleet kiinteässä yhteydessä keskenään, nyt sitä vastoin

kaikki hajallaan. Mielettömiä ilmiöitä vain, joilla ei ollut mitään

yhteyttä keskenään, tunkeili yksi toisensa perästä ruhtinas Andrein

ajatuksissa.