Kaiken sen jälkeen, mitä Napoleon oli sanonut, noiden vihanpuuskien ja
viimeisten kuivasti lausuttujen sanojen jälkeen: "_je ne vous retiens
plus, général, vous recevrez ma lettre_", uskoi Balashef varmasti,
ettei Napoleon millään muotoa tahdo häntä tavata eikä edes nähdäkään
häntä -- loukattua lähettilästä ja varsinkin hänen säädyttömän
tulisuutensa näkijää. Mutta suureksi ihmeekseen sai Balashef Durocin
kautta samana päivänä kutsut keisarin päivällispöytään.
Päivällisillä oli Bessieres, Caulaincourt ja Berthier.
Napoleon otti Balashevin vastaan iloisen ja ystävällisen näköisenä.
Puhumattakaan siitä, että hänessä olisi huomannut kainostelua tai
moitteen merkkiä itselleen aamullisen äkäisyyden johdosta, koetti hän
päinvastoin saada Balashevia reippaalle tuulelle. Näkyi, että Napoleon
oli ammoin tullut vakaumukseen erehtyväisyytensä mahdottomuudesta ja
että hänen käsityksensä mukaan kaikki se, mitä hän teki, oli hyvää,
mutta ei hyvää siksi, että se vastasi hänen kuvitteluaan hyvän ja pahan
suhteesta, vaan siksi, että _hän_ sen teki.
Keisari oli erittäin iloisella päällä ratsastusmatkansa jälkeen
Vilnassa, sillä suuret kansajoukot olivat riemuiten ottaneet hänet
vastaan ja saattaneet pitkin katuja. Kaikkien niiden katujen
ikkunoihin, joiden kautta hän kulki, oli ripustettu mattoja, lippuja ja
hänen nimitaulujaan ja puolalaiset naiset huiskuttivat hänelle
tervehdykseksi liinojaan.
Napoleon asetti Balashevin päivällispöydässä viereensä ja kohteli häntä
ei ainoastaan ystävällisesti, vaan niin kuin olisi pitänyt
Balasheviakin omana hovimiehenään, henkilönä, joka hyväksyi hänen
suunnitelmansa ja aikeensa ja jonka piti iloita hänen menestyksestään.
Muun keskustelun ohessa hän alkoi puhua myöskin Moskovasta, kyseli
Balashevilta Venäjän pääkaupunkia eikä ainoastaan uteliaan matkailijan
tavoin, joka tiedustelee uusia seutuja, joissa hän aikoo käydä, vaan
aivan kuin vakuutettuna siitä, että Balashevin venäläisenä miehenä
pitäisi tuntea ääretöntä mielihyvää tuosta tiedustelusta.
-- Paljoko on Moskovassa asukkaita, paljoko taloja? Onko totta, että
Moskovaa kutsutaan _Moscou le sainte_![30] Paljoko kirkkoja on
Moskovassa? -- kyseli hän.
Ja vastaukseen, että kirkkoja on kolmatta sataa, sanoi hän:
-- Miksi mokoma paljous kirkkoja?
-- Venäläiset ovat hyvin uskonnollisia, -- vastasi Balashef.
-- Luostarien ja kirkkojen suuri paljous on muuten merkki siitä, että
kansa on takapajulla, -- sanoi Napoleon katsahtaen Caulaincourtiin,
miten tämä arvostelisi hänen väitettään.
Balashef rohkeni kunnioittavasti olla erimieltä Ranskan keisarin
käsityksestä.
-- Kussakin maassa ovat omat tapansa, -- sanoi hän.
-- Mutta ei missään muualla Europassa tavata semmoista, -- huomautti
Napoleon.
-- Anteeksi, Teidän Majesteettinne, -- sanoi Balashef, -- paitsi
Venäjällä on myöskin Espanjassa yhtä paljon luostaria ja kirkkoja.
Tätä Balashevin vastausta, jossa oli vihjaus ranskalaisten äskettäin
kärsimään tappioon Espanjassa, pidettiin erittäin sattuvana, kuten
Balashef kertoi, keisari Aleksanterin hovissa, mutta nyt Napoleonin
päivällispöydässä ei se ollut mistään kotosin ja haihtui
huomaamattomiin.
Herrojen marsalkkojen välinpitämättömistä ja kahdenvaiheilla olevista
kasvoista näki, etteivät he oivaltaneet, mikä vastauksessa oli
sukkelaa. "Jos siinä olikin jotain sukkelaa, niin emme sitä käsittäneet
tai se oli sitte kömpelö sukkeluus", puhuivat marsalkkojen kasvot. Niin
vähän välitettiin Balashevin vastauksesta, ettei Napoleon sitä edes
huomannutkaan ja hän kysyi Balashevilta huolettomasti, minkä kaupunkien
kautta meni täältä tie Moskovaan. Balashef, joka koko päivällisten ajan
oli hyvin varuillaan, vastasi, että _comme tout chemin mène à Rome,
tout chemin mène à Moscou_,[31] että on koko joukko teitä ja että
"niiden eri teiden joukossa on tie _Pultavaan_, jonka Kaarle XII
oli valinnut", -- sanoi Balashef ja vasten tahtoaan hätkähti
tyytyväisyydestä onnistuneen vastauksensa johdosta. Vaan eipä oikein
ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja Balashef, kun Caulaincourt samassa
rupesi puhelemaan Pietarista Moskovaan vievien teiden kehnoudesta ja
pietarilaisista muistoistaan.
Päivällisen jälkeen siirryttiin juomaan kahvia Napoleonin kabinettiin,
joka neljä päivää sitte oli ollut keisari Aleksanterin kabinettina.
Napoleon istuutui sevresiläistä kahvikuppiaan hämmentäen ja osotti
Balasheville tuolin, joka oli hänen vieressään.
Päivällisen jälkeen valtaa ihmisen eräänlainen mielentila, joka kaikkia
järkisyitä voimakkaimmin pakottaa hänet tuntemaan tyytyväisyyttä
itseensä ja pitämään kaikkia ystävinään. Napoleon oli nyt tuossa
mielentilassa. Hänestä tuntui, että hänen ympärillään oli henkilöjä,
jotka jumaloivat häntä. Hän oli vakuutettu, että Balashevkin hänen
päivällistensä jälkeen oli hänen ystävänsä ja jumaloitsijansa. Napoleon
kääntyi häneen miellyttävästi, vain hieman ivallisesti hymyillen.
-- Tämä on sama huone, kuten minulle on kerrottu, jossa keisari
Aleksanteri asui. Eikö teistä tunnu omituiselta, kenraali? -- sanoi hän
nähtävästi epäilemättä, etteivät hänen sanansa miellyttäneet hänen
puhetoveriaan, koska ne todistivat hänen, Napoleonin, etevämmyyden
Aleksanterin rinnalla.
Balashef ei osannut virkkaa tähän mitään, vaan ääneti painoi päänsä
alas.
-- Niin, tässä huoneessa neuvotteli neljä päivää sitte Wintzingerode ja
Stein, -- jatkoi Napoleon terävästi, itsetietoisesti hymyillen. -- Yksi
asia on kuitenkin olemassa, jota minä en käsitä, -- sanoi hän, -- ja se
on se, että keisari Aleksanteri on koonnut ympärilleen kaikki minun
persoonalliset vihamieheni. Sitä minä en ... käsitä. Eikö hänen
mieleensä ole johtunut, että minä voin tehdä samoin? -- kysäsi hän
Balashevilta ja tämä muisto näytti sysäävän hänet takasin aamullisen
vihansa tuoreille jälille.
-- Ja tietäköön hän, että minä teen sen, -- sanoi Napoleon
nousten seisomaan ja tyrkäten kuppia kädellään. -- Minä ajan pois
Saksasta hänen württembergiläiset, badenilaiset ja weimarilaiset
sukulaisensa ... -- niin, minä ajan heidät. Valmistakoon hän heille
Venäjällä turvapaikan!
Balashef kumarsi päänsä alas ja osotti kasvoillaan, että hän haluaisi
lähteä ja kuunteli vain siksi, ettei hän voinut olla kuuntelematta,
mitä puhuttiin. Napoleon ei huomannut tätä. Hän ei kohdellut Balashevia
vihollisensa lähettiläänä, vaan ihmisenä, joka nyt oli täydellisesti
hänen vallassaan ja jonka täytyi iloita entisen herransa
halventamisesta.
-- Ja miksi keisari Aleksanteri on ottanut vastaan joukkojen
päällikkyyden? Mitä hyötyä siitä on? Sota on minun ammattini, vaan
hänen toimensa on -- hallita eikä komentaa sotajoukkoja. Miksi on hän
ottanut kannettavakseen semmoisen vastuunalaisuuden?
Taas otti Napoleon nuuskarasian, käveli ääneti jonkun aikaa lattialla,
vaan äkkiä astui Balashevin eteen ja hieman hymyillen sekä niin
vakuuttavasti, nopeasti ja kursailematta, kuin olisi tehnyt
Balasheville ei ainoastaan tärkeän, vaan myöskin mieleisen teon, hän
nosti kätensä neljäkymmenvuotisen venäläisen kenraalin poskelle,
tarttui korvaan ja nykäsi siitä keveästi hymähtäen ainoastaan
huulillaan.
"_Avoir l'oreille tirée par l'Empereur_"[32] pidettiin mitä suurimpana
kunniana ja armona Ranskan hovissa.
-- _Eh bien, vous ne dites rien, admirateur et courtisan de l'Empereur
Alexandre?_[33] -- sanoi hän, aivan kuin olisi ollut hassua olla hänen
näkyvissään jonkun muun paitsi hänen, Napoleonin, _courtisan_ ja
_admirateur_. -- Ovatko hevoset valjastetut kenraalille? -- lisäsi hän
hieman päätään nyökäten vastaukseksi Balashevin kumarrukseen. --
Antakaa hänelle minun hevoseni, hänellä on _pitkä matka_...
Balashevin tuoma kirje oli viimeinen Napoleonin kirje Aleksanterille.
Keskustelu kerrottiin Venäjän keisarille yksityiskohtiaan myöten ja
sota alkoi...