VI.

Vaikka Balashef olikin tottunut hovin juhlallisuuteen, hämmästytti

häntä Napoleonin hovin loisto ja uhkeus.

Kreivi Turenne vei hänet suureen vastaanottohuoneeseen, jossa oli

odottamassa paljo kenraaleja, kamariherroja ja puolalaisia ylimyksiä,

joita Balashef oli nähnyt useita Aleksanterin hovissa. Duroc sanoi,

että keisari Napoleon ottaa vastaan venäläisen kenraalin ennen

ratsastusmatkaansa.

Muutaman hetken odotuksen perästä saapui suureen vastaanottohuoneeseen

päivystävä kamariherra, joka kohteliaasti kumarrettuaan Balasheville

pyysi tätä tulemaan jälestään.

Balashef astui pieneen odotushuoneeseen, josta yksi ovi vei

kabinettiin, siihen samaan kabinettiin, josta Venäjän keisari oli hänet

lähettänyt. Parisen minuuttia odotti Balashef. Oven takaa kuului

rivakoita askelia. Kummatkin ovipuolet avautuivat yhdellä

vilahduksella, kaikki hiljeni, sitte kaikui kabinetista toisien, lujien

ja päättävien askelten ääntä: se oli Napoleon.

Hän oli vast'ikään päättänyt pukeutumisensa ratsastusmatkaa varten.

Hänellä oli sininen puku, auki valkeiden liivien kohdalta, jotka

verhosivat pyöreätä vatsaa, valkeat säämyskähousut kiinteinä lyhyiden

jalkojen lihavissa reisissä ja ratsusaappaat jalassa. Lyhyt tukka oli

nähtävästi äsken kammattu, mutta yksi hiuskiemura oli laskeutunut alas

keskelle leveää otsaa. Hänen valkea, paksu niskansa erosi räikeästi

nutun mustasta kauluksesta; hän tuoksui odekolonille. Nuorehkoilla,

täyteläisillä kasvoilla, joista leuka jykevänä pisti ulos, kuvastui

armollinen, majesteetillinen keisarin tervehdys.

Hän astui nopeasti joka askeleella hieman hytkyen ja pää jonkunverran

takakenossa. Koko hänen lihottuneella, lyhyellä vartalollaan leveine,

paksuine harteineen ja väkisin eteenpäin painuneine vatsoineen ja

rintoineen oli se komea, arvokas muoto, jonka saavuttavat hienoissa

oloissa asuvat neljänkymmenen vuotiset ihmiset. Sitä paitsi huomasi,

että hän oli tänään mitä parhaimmalla tuulella. Balashevin syvään,

kunnioittavaan kumarrukseen hän nyökäytti päätään ja astuttuaan hänen

luokseen alkoi heti puhelun, kuten henkilö, jolle jokainen tuokio

ajastaan on kallis ja joka ei ryhdy valmistelemaan puhettaan, vaan joka

on varma siitä, että hän aina sanoo hyvin ja sen, mikä on sanottava.

-- Hyvää päivää, kenraali! -- sanoi hän. -- Sain keisari Aleksanterin

kirjeen, jonka te toitte ja minulla on suuri ilo nähdä teidät. -- Hän

katsahti Balashevin kasvoihin suurilla silmillään, vaan samassa alkoi

katsoa hänen ohitsensa.

Huomasi heti, ettei häntä Balashevin persoona huvittanut vähän vähää.

Näki, että vain se, mikä liikkui _hänen_ sisässään, oli hänelle kaikki

kaikessa. Kaikella sillä, mikä oli ulkopuolella häntä, ei ollut häneen

nähden mitään merkitystä, sillä kaikki maailmassa, kuten hänestä

tuntui, riippui yksistään hänen tahdostaan.

-- En halua enkä ole halunnut sotaa, -- sanoi hän, -- mutta minut on

siihen pakotettu. Olen _nytkin_ (hän lausui tämän sanan painavasti)

valmis ottamaan vastaan kaikki selitykset, jotka te voitte minulle

antaa.

Ja hän alkoi selvästi ja lyhyesti esittää syitä tyytymättömyyteensä

Venäjän hallitusta kohtaan. Siitä maltillisen tyynestä sävystä, jolla

Ranskan keisari puhui, päätti Balashef varmasti, että hän halusi rauhaa

ja aikoi ryhtyä keskusteluihin.

-- _Sire! L'Empereur, mon maître_[22] -- alkoi Balashef ammoin opitun

puheensa, kun Napoleon puheensa lopetettuaan katsahti kysyvästi

venäläiseen lähettilääseen. Mutta keisarin silmien häneen kohdistama

katse vei hänet hämilleen. Oli kuin olisi Napoleon sanonut Balashevin

pukua ja miekkaa silmäillen ja tuskin huomattava hymy huulien pielissä;

"olette hämillänne -- laittakaa itsenne kuntoon".

Balashef laittoi ja alkoi puhua. Hän sanoi, ettei keisari Aleksanteri

pitänyt riittävänä syynä sotaan sitä, että Kurakin oli vaatinut takasin

valtakirjansa, että Kurakin oli menetellyt niin omasta mielijohteestaan

ja hallitsijan suostumuksetta, ettei keisari Aleksanteri halunnut sotaa

ja ettei Englannin kanssa ollut minkäänlaista yhteyttä.

-- Ei _vielä_, -- huomautti Napoleon väliin ja aivan kuin peläten

antautuvansa tunteensa valtaan hän rypisti kasvojaan ja hieman

nyökäytti päätään merkiksi siitä, että Balashef saa jatkaa.

Puhuttuaan kaiken sen, mikä hänen oli käsketty puhumaan, sanoi

Balashef, että keisari Aleksanteri toivoi rauhaa, mutta ei ryhdy

keskusteluihin muuten kuin sillä ehdolla, että... Tässä Balashef

hämmentyi: hänelle muistuivat mieleen ne sanat, joita keisari

Aleksanteri ei ollut kirjottanut kirjeeseen, vaan jotka hän oli

käskenyt ehdottomasti panna Saltykovin reskriptiin ja jotka hän oli

käskenyt Balashevin kertomaan Napoleonille. Balashef muisti nämä sanat:

"niin kauan kuin ei ainoatakaan aseellista vihollista ole Venäjän

maalla", mutta jokin sekava tunne pidätti häntä. Hän ei voinut sanoa

noita sanoja, vaikka tahtoikin. Hän sotkeutui ja sanoi: "ehdolla, että

ranskalaiset joukot peräytyvät Niemenin taa".

Napoleon huomasi Balashevin hämmennyksen tämän sanoessa viimeisiä

sanojaan: hänen kasvonsa vavahtivat, vasemman jalan pohe alkoi

tahdikkaasti väristä. Paikaltaan liikahtamatta alkoi Napoleon puhua

entistä kovemmalla ja nopeammalla äänellä. Puheen kestäessä loi

Balashef useita kertoja silmänsä alas ja tahtomattaan katsoi Napoleonin

vasemman jalan pohkeen väräjämistä, joka kiihtyi sitä mukaa, kuin hän

korotti ääntään.

-- Minä haluan rauhaa yhtä paljon kuin keisari Aleksanteri, -- alkoi

hän. -- Enkö ole kahdeksantoista kuukauden aikana tehnyt kaikkea,

saadakseni sen aikaan? Kahdeksantoista kuukautta olen odotellut

selityksiä. Mutta mitä minulta vaaditaan keskustelujen alkamiseksi? --

sanoi hän kulmiaan rypistäen ja tehden pienellä, valkealla, lihavalla

kädellään kiivaan kysyvän liikkeen.

-- Joukkojen siirtymistä Niemenin taa, hallitsija, -- sanoi Balashef.

-- Niemenin taa? -- toisti Napoleon. -- Nyt te siis tahdotte, että

peräydyttäisiin Niemenin taa -- ainoastaanko Niemenin taa? -- toisti

Napoleon katsahtaen suoraan Balashevin silmiin.

Balashef kumarsi kunnioittavasti.

-- Sen sijaan, että neljä kuukautta sitte oli vaadittu peräytymistä

Pommerista, vaaditaan nyt peräytymistä vain Niemenin taa. -- Napoleon

pyörähti nopeasti ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

-- Te sanotte, että minua vaaditaan peräytymään Niemenin taa, jotta

keskustelut voitaisiin alkaa. Mutta minua vaadittiin samalla tavalla

kaksi kuukautta sitte peräytymään Oderin ja Veikselin taa ja siitä

huolimatta te suostutte keskusteluihin.

Hän kulki ääneti yhdestä huoneen nurkasta toiseen ja pysähtyi sitte

uudelleen Balashevin eteen. Balashef huomasi, että Napoleonin vasen

jalka vapisi entistä kiihkeämmin ja kasvot aivan kuin kivettyivät

ankarassa muodossaan. Vasemman pohkeensa värisemisen Napoleon tiesi.

"_La vibration de mon mollet gauche est un grand signe chez moi_",[23]

kertoi hän sittemmin.

-- Semmoisia ehdotuksia, kuin puhdistaa Oderin ja Veikselin seudut, voi

tehdä Badenin prinssille, vaan ei minulle, -- sanoi Napoleon melkein

huutamalla aivan odottamatta itselleenkin. -- Antakaa te minulle vaikka

Pietari ja Moskova, en noihin ehtoihin suostuisi. Te sanotte, että minä

aloin tämän sodan! Vaan kuka ensimäisenä saapui armeijaan? Keisari

Aleksanteri, vaan en minä. Ja te ehdotatte minulle keskusteluja,

silloin kun minä olen kuluttanut miljoonia, kun te olette liitossa

Englannin kanssa ja kun teidän asemanne on huono. Te esitätte minulle

keskusteluja! Mikä on teidän liittonne tarkotus Englannin kanssa? Mitä

se on teille antanut? -- puhui hän nopeasti ja nähtävästi ohjaten

puheensa siten, että vain saisi todistaa oman oikeutensa ja oman

voimansa ja toiselta puolen Aleksanterin oikeudettomuuden ja erehdykset

eikä ollenkaan haluten lausua mitään rauhan solmimisesta tai pohtia sen

mahdollisuutta.

Hän oli alkanut puheensa nähtävästi siinä tarkotuksessa, että osottaisi

asemansa edullisuuden ja että hän siitä huolimatta hyväksyy

keskustelujen alkamisen. Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmin

hän kykeni hallitsemaan puhettaan.

Nyt tarkotti hänen puheensa nähtävästi kokonaan sitä, että vain olisi

voinut kohottaa itseään ja loukata Aleksanteria eli tehdä juuri se,

mitä hän vastaanoton alussa oli kaikista vähimmin tahtonut.

-- Kerrotaan, että te olette tehneet rauhan Turkin kanssa?

Balashef nyökäytti päätään myöntävästi.

-- Rauha on tehty... -- alkoi hän.

Mutta Napoleon ei antanut hänen puhua. Näytti, että yksistään hän itse

tarvitsi puhua ja hän jatkoi sillä kaunopuheisuudella ja avoimella

ärtyisyydellä, johon hemmotellut ihmiset ovat taipuvaisia.

-- Tiedän kyllä, että olette tehneet rauhan Turkin kanssa, mutta ette

ole saaneet Moldauta ettekä Valakiaa. Vaan minä olisin antanut teidän

hallitsijallenne nuo maakunnat, kuten annoin hänelle Suomenkin.

Niin, -- jatkoi hän, -- minä lupasin ja olisin antanutkin keisari

Aleksanterille Moldaun ja Valakian, mutta nyt hän ei tule omistamaan

noita mainioita maakuntia. Hän olisi kuitenkin voinut yhdistää ne omaan

valtakuntaansa ja yhtenä hallituskautena hän olisi laventanut Venäjän

Pohjan lahden periltä aina Tonavan suulle saakka. Katarina Suuri ei

olisi saattanut tehdä enempää, -- puhui Napoleon tulistumistaan

tulistuen, kävellen huoneessa edestakasin ja toistaen Balasheville

melkein samat sanat, jotka hän oli Tilsitissä lausunut itselleen

Aleksanterille. -- _Tout cela il l'aurait dû à mon amitié. Ah! quel

beau règne, quel beau règne!_[24] -- toisti hän moneen kertaan,

pysähtyi, otti taskustaan kultaisen nuuskarasian ja veti siitä ahneesti

nenäänsä.

-- _Quel beau règne aurait pu être celui de l'empereur Alexandre!_[25]

Hän loi surkuttelevan katseen Balasheviin, ja kun Balashef oli

huomauttamaisillaan jotain, keskeytti hän tämän taas nopeasti.

-- Mitä sellaista hän on voinut haluta tai etsiä, jota hän ei olisi

löytänyt minun ystävyydessäni?... -- sanoi hän olkapäitään

epätietoisesti kohauttaen. -- Ei mitään, mutta hän on katsonut

parhaaksi ympäröidä itsensä minun vihollisillani -- ja keillä? --

jatkoi Napoleon. -- Hän on kutsunut luokseen Steinit, Armfeltit,

Bennigsenit, Wïntzingerodet. Stein on isänmaastaan karkotettu

kavaltaja; Armfelt on irstailija ja juonittelija; Wintzingerode Ranskan

karannut alamainen; Bennigsen jonkun verran sotaisempi mies kuin kaikki

muut, mutta siitä huolimatta kyvytön, joka ei osannut tehdä mitään

vuonna 1807 ja jonka pitäisi herättää Aleksanterissa pelottavia

muistoja... Otaksutaan, että he olisivat kykeneviä, silloin voisi heitä

käyttää, -- jatkoi Napoleon hädin tuskin ehtien pukea sanoiksi

tulvimalla tulvivia mietteitään, joista hän näki oikeutensa ja voimansa

(joka hänen käsityksensä kannalta oli sama asia) -- mutta he eivät ole

sitäkään: he eivät kelpaa sotaan eivätkä rauhaan! Barclayn sanotaan

olevan heistä toimeliaimman, mutta sitä minä en myönnä päättäen hänen

ensimäisistä liikkeistään. Mutta mitä ne tekevät, mitä tekevät kaikki

nuo hovilaiset? Pfuel esittelee, Armfelt riitelee, Bennigsen tarkastaa,

vaan Barclay, jonka pitäisi toimia, ei tiedä, mistä uskaltaisi alottaa.

Vaan aika kuluu eikä tuota mitään hyötyä. Ainoastaan Bagration on

sotilas. Hän on tosin typerä, mutta hänellä on kokemusta, silmämäärä ja

päättäväisyyttä... Ja mitä osaa näyttelee sitte teidän nuori

hallitsijanne tuossa viheliäisessä joukossa? He kietovat hänet

häpeällisiin selkkauksiin ja ajavat hänen niskoilleen edesvastuun

kaikesta, mitä on tapahtunut. _Un souverain ne doit être à l'armée que

quand il est général_,[26] -- sanoi hän nähtävästi kohdistaen nämä

sanat kuin taisteluvaatimuksena suoraan päin hallitsijan kasvoja.

Napoleon tiesi, että keisari Aleksanteri halusi olla sotapäällikkönä.

-- Nyt on jo kulunut viikkokausi siitä, kun alkoi sota, ettekä te ole

kyenneet puolustamaan Vilnaa. Te olette eristetyt kahteen osaan ja

karkotetut Puolan maakunnista. Teidän armeijanne napisee.

-- Päinvastoin, Teidän Majesteettinne, -- sanoi Balashef tuskin ehtien

muistaa kaikkea sitä, mitä hänelle sanottiin ja vaivoin jaksaen seurata

tuota sanojen ilotulitusta, -- sotaväki palaa halusta...

-- Minä tiedän kaikki, -- keskeytti Napoleon, -- minä tiedän kaikki ja

tiedän teidän pataljoonienne lukumäärän yhtä varmasti kuin omienikin.

Teillä ei ole sotaväkeä 200 tuhatta, vaan minulla on kolme vertaa

enemmän. Annan teille kunniasanan, -- sanoi Napoleon unohtaen, ettei

hänen kunniasanallaan voinut olla mitään merkitystä, -- annan teille

_ma parole d'honneur que j'ai cinq cent trente hommes de ce coté de la

Vistule_.[27] Turkkilaisista ei teille ole apua: he eivät kelpaa

mihinkään ja sen he ovat osottaneet solmimalla rauhan teidän kanssanne.

Ruotsalaiset taas -- heidän kohtalonsa on se, että heitä hallitsevat

hullut kuninkaat. Heidän kuninkaansa oli vähämielinen. He vaihtoivat

hänet ja ottivat toisen -- Bernadotten, joka heti menetti järkensä, sen

tähden että ainoastaan hullu ja ruotsalainen voi rakentaa liittoja

Venäjän kanssa.

Napoleon hymähti ilkeästi ja taasen nosti nuuskarasian sieramiensa

alle.

Balashef halusi vastata jokaiseen Napoleonin väitteeseen ja hänellä

olikin yhtä ja toista vastattavaa. Hän teki lakkaamatta liikkeitä,

kuten se, jota haluttaa jotain sanoa, mutta Napoleon myötäänsä

keskeytti hänet. Ruotsalaisten vihamielisyyttä vastaan aikoi Balashef

sanoa, että Ruotsi on saari, kun Venäjä on sen puolella, mutta Napoleon

huudahti vihaisesti tukehduttaakseen hänen äänensä. Napoleon oli siinä

ärtymyksen mielentilassa, jolloin täytyy puhua, puhua ja puhua vain

sitä varten, että todistaisi itselleen oman oikeutensa. Balashevin tuli

vaikea olla: lähettiläänä pelkäsi hän kadottavansa arvonsa ja sen

vuoksi tunsi hän pakkoa vastustaa, mutta ihmisenä hän lyyhistyi

henkisesti mitättömäksi Napoleonin aiheettoman vihan vimman edessä. Hän

tiesi, ettei yhdelläkään Napoleonin sanomalla sanalla ollut merkitystä

ja että hän tyynnyttyään itsekin häpeäisi niitä. Balashef seisoi silmät

maahan luotuina, katseli Napoleonin paksuihin, liikkuviin jalkoihin ja

koetti välttää hänen katsettaan.

-- Ja mitä välitän minä teidän liittolaisistanne? -- virkkoi Napoleon.

-- Minullakin on liittolaisia -- puolalaiset; heitä on 80 tuhatta ja he

tappelevat kuin pedot. Heitä tulee olemaan kolmatta sataa tuhatta.

Ja nähtävästi yhä enemmän kiivastuen siitä, että nyt hän ei puhunut

totta ja että Balashef nöyränä ja kohtaloonsa alistuen ääneti seisoi

entisessä asennossaan hänen edessään, pyörähti hän yht'äkkiä taapäin,

astui aivan Balashevin kasvojen eteen ja kiivaasti ja nopeasti

valkoisilla käsillään huitoen hän melkein ärjyi:

-- Tietäkää, että jos te horjutatte Preussia minua vastaan, niin

pyyhkäisen minä sen pois Europan kartalta, -- sanoi hän vihasta

kalpein, vääristynein kasvoin ja kiivaasti lyöden valkeaa kättään

toista vasten. -- Niin, minä viskaan teidät Dvinan ja Dnjeperin taa

ja pystytän uudelleen teitä vastaan sen seinän, jonka Europa

rikollisuudessaan ja tyhmyydessään salli hävittää. Siihen te joudatte,

sen te olette voittaneet, kun luovuitte minusta, -- sanoi hän ja kulki

ääneti muutamia kertoja lattian poikki paksuja olkapäitään nytkytellen.

Hän pani nuuskarasian liivinsä taskuun, otti sen uudestaan käsiinsä,

vei muutamia kertoja sieramiensa alle ja pysähtyi Balashevin eteen.

Vähään aikaan hän ei virkkanut mitään, katsoi vain ivallisesti

Balashevia silmiin, vaan sitte sanoi hiljaa:

-- _Et cependant quel beau règne aurait pu avoir votre maître!_[28]

Balashef tunsi, että hänen täytyy väittää vastaan ja hän sanoikin,

etteivät asiat Venäjän puolelta ollenkaan esiinny noin synkässä

valossa. Napoleon ei virkkanut mitään, katsoi vain ilkkuvasti häneen

eikä nähtävästi edes kuunnellutkaan häntä. Napoleon nyökäytti leppeästi

päätään aivan kuin sanoen: "tiedän, että teidän velvollisuutenne on

puhua noin, mutta te ette usko sitä itsekään, siitä olen minä saanut

teidät vakuutetuksi".

Balashevin puheen päätyttyä otti Napoleon nuuskarasiansa, veti nenäänsä

ja kopahutti pari kertaa jalallaan permantoon. Ovi avautui.

Kunnioittavasti kumarteleva kamariherra ojensi keisarille lakin ja

sormikkaat, toinen antoi nenäliinan. Heihin katsomatta kääntyi Napoleon

Balasheviin:

-- Vakuuttakaa minun puolestani keisari Aleksanterille, -- sanoi hän

lakkia ottaessaan, -- että olen edelleenkin hänen ystävänsä: minä

tunnen hänet perinpohjin ja pidän suuressa arvossa hänen korkeita

ominaisuuksiaan. _Je ne vous retiens plus, général, vous recevrez ma

lettre à l'Empereur_.[29]

Napoleon meni nopeasti ovelle. Odotushuoneesta hyöksähtivät kaikki

rappuja myöten alas.