Davoust oli keisari Napoleonin Araktshejef -- ei pelkuri Araktshejef,
vaan yhtä säntillinen, ankara ja kykenemätön ilmaisemaan
uskollisuuttaan muuten kuin ankaruudella.
Valtionelimistön koneistossa tarvitaan tämmöisiä miehiä, kuten
tarvitaan susia luonnon elimistössä. Ja aina niitä on, aina niitä
ilmestyy ja pysyy näyttämöllä, niin luonnottomalta kuin heidän
olemisensa ja läheisyytensä hallituksen ylimpään päähän tuntuukin. Vain
tämän välttämättömyyden kautta on selitettävissä se, että ankara ja
sivistymätön Araktshejef, joka omin kourinsa oli kiskonut krenatöriä
viiksistä, joka hermojensa heikkouden tähden ei voinut nähdä vaaraa ja
joka ei ollut mikään hovimies, voi pysyä semmoisessa vallassa ja
voimassa Aleksanterin ritarillisen jalon ja hellän luonteen
lähettyvillä.
Balashef tapasi marsalkka Davoustin maalaismökin aitasta, jossa hän
istui pienellä tynnörillä ja oli kirjotustöissä (hän tarkasti tilejä).
Adjutantti seisoi vieressä. Oli kyllä ollut mahdollista löytää
parempikin asunto, mutta marsalkka Davoust oli niitä miehiä, jotka
vallanvasten asettavat itsensä elämän synkimpiin oloihin sitä varten,
että heillä olisi oikeus olla synkkiä. Samasta syystä he myöskin
toimivat joutuin ja itsepintaisesti. "Kuinka tässä voisi ajatella
elämän onnellista puolta, kun minä, kuten näette, istun tynnörillä
likaisessa aitassa ja työskentelen", puhui hänen kasvojensa ilme.
Tämmöisten henkilöiden suurin tyydytys ja tarve on siinä, että kun he
tapaavat elämää vilkastavia, elostavia kohtia, he heittävät tuota
elostumista vasten silmiä omalla synkällä, itsepintaisella
työteliäisyydellään. Tämmöistä tyydytystä nautti Davoust, kun hänen
luokseen tuotiin Balashef. Yhä syvemmälle upposi hän työhönsä, kun
venäläinen kenraali astui sisään ja vilkaistuaan silmälasiensa yli
Balashevin kasvoihin, joilla kuvastui eloisuutta ihanan aamun ja
Muratin kanssa tapahtuneen keskustelun vaikutuksesta, ei hän noussut
seisomaan, ei edes hievahtanutkaan, vaan entistä enemmän rypistelihe ja
hymähti ilkeästi.
Kun Davoust huomasi, että hänen vastaanottonsa nosti Balashevin
kasvoille tyytymättömän ilmeen, nosti hän päätään ja kysyi kylmästi,
mitä hän tahtoi.
Arvellen, että häntä kohdeltiin tällä tavoin vain sen tähden, ettei
Davoust tiennyt, että hän oli keisari Aleksanterin kenraali-adjutantti,
vieläpä hänen edustajansa Napoleonin edessä, kiiruhti Balashef
ilmaisemaan arvonsa ja tarkotuksensa. Mutta vastoin hänen odotustaan
muuttui Davoust vielä tylymmäksi ja raaemmaksi.
-- Missä teidän pakettinne on? -- kysyi hän. -- _Donnez le moi, je
l'enverrai à l'Empereur_.[21]
Balashef virkkoi, että hän on saanut käskyn antaa sen mieskohtaisesti
itselleen keisarille.
-- Teidän keisarinne käskyt täytetään teidän armeijassanne, vaan
täällä, -- sanoi Davoust, -- teidän on tehtävä, niin kuin täällä
käsketään.
Ja aivan kuin antaakseen venäläisen kenraalin yhä enemmän tuta sitä,
että hän on riippuvainen raa'asta voimasta, lähetti Davoust
adjutanttinsa hakemaan päivystäjää.
Balashef veti esille paketin, jossa oli hallitsijan kirje ja pani sen
pöydälle, jona oli kahden tynnyrin päälle kaadettu ovi törröttävine
saranoineen. Davoust otti kirjeen ja luki osotekirjotuksen.
-- Teillä on täysi oikeus osottaa tai olla osottamatta minulle
kunnioitusta, -- sanoi Balashef. -- Mutta sallikaa minun huomauttaa
teille, että minulla on kunnia omistaa Hänen Majesteettinsa
kenraali-adjutantin arvo.
Davoust katsahti häneen mitään virkkamatta ja nautti vain Balashevin
kasvoille kohahtaneesta harmista ja hämmästyksestä.
-- Teille osotetaan sitä, mitä teille tulee osottaa, -- sanoi hän ja
pistettyään kirjeen taskuunsa läksi aitasta.
Hetken kuluttua tuli marsalkan adjutantti herra de Castre ja saattoi
Balashevin häntä vasten varattuun huoneeseen.
Balashef söi samana päivänä päivällistä marsalkan kanssa aitassa
samaisella ovipöydällä.
Seuraavana päivänä oli Davoust aikaiseen valveilla. Hän kutsutti
Balashevin luokseen ja ilmotti jyrkästi, että hän pyytää häntä pysymään
täällä, liikkumaan tavarakuormien mukana, jos hän saa siihen käskyn ja
olemaan puhelematta kenenkään muun paitsi herra de Castren kanssa.
Neljä päivää kestäneen yksinäisyyden, ikävän ja vallanalaisuutensa ja
mitättömyytensä tuntemisen jälkeen, joka painoi häntä sitäkin kovemmin,
kun hän äsken oli ollut keskellä vallan mahtavuutta, muutamien matkojen
jälkeen marsalkan tavaroiden mukana ranskalaisten joukkojen kanssa,
jotka olivat vallanneet koko seudun, tuotiin Balashef Vilnaan, joka nyt
oli ranskalaisten vallassa, samalle portille, jonka kautta hän neljä
päivää sitte oli lähtenyt matkalleen.
Seuraavana päivänä saapui Balashevin luo keisarillinen kamariherra
_monsieur_ de Turenne ja ilmaisi hänelle, että keisari Napoleon
suvaitsee ottaa hänet puheilleen.
Neljä päivää sitte oli sen talon luona, jonne Balashef nyt vietiin,
seisonut Preobrashenskin rykmentin vartiosotilaita. Nyt seisoi siinä
kaksi ranskalaista krenatöriä rinnan kohdalta avoimissa, sinisissä
puvuissa ja pitkäkarvaiset lakit päässä, saattoparvi husareja ja
ulaneja sekä loistava seurue adjutantteja, paashia ja kenraaleja, jotka
odottivat Napoleonin ilmestymistä rappujen edessä seisovan ratsun ja
hänen mamelukkinsa Rustanin ympärillä. Napoleon otti Balashevin vastaan
samassa talossa Vilnassa, josta Aleksanteri oli hänet lähettänyt.