Toukokuun 29 p:nä läksi Napoleon Dresdenistä, jossa hän oli viipynyt
kolme viikkoa, hovinsa ympäröimänä, joka oli muodostunut prinsseistä,
herttuoista, kuninkaista ja vieläpä yhdestä keisaristakin. Ennen
lähtöään osotti Napoleon suosiotaan niille prinsseille, kuninkaille ja
keisarille, jotka olivat sitä ansainneet; moitti taas niitä kuninkaita
ja prinssejä, joihin hän oli tyytymätön; lahjoitti omia eli toisin
sanoen muilta kuninkailta otettuja jalokiviä ja kalleuksia Itävallan
keisarinnalle ja hellästi syleiltyään Maria Louisea, kuten hänen
historioitsijansa kertoo, jätti tämän niin syvän surun valtaan, ettei
hän -- tuo Maria Louise, jota pidettiin hänen puolisonaan, vaikka
Parisissa oli toinenkin puoliso -- näyttänyt jaksavan kantaa eron
katkeruutta. Siitä huolimatta, että diplomatit vielä lujasti luottivat
rauhan mahdollisuuteen ja tarmokkaasti työskentelivät sen eduksi; siitä
huolimatta, että keisari Napoleon itse kirjoitti kirjeen keisari
Aleksanterille kutsuen tätä _Monsieur mon frère_[3] ja vakuuttamalla
vakuuttaen, ettei hän tahdo sotaa ja että hän aina tulee häntä
rakastamaan ja kunnioittamaan, -- hän kuitenkin matkusti armeijaan ja
jakeli jokaisella asemapaikalla uusia määräyksiä, joiden tarkotuksena
oli jouduttaa armeijan kulkua lännestä itään. Hän ajoi tavallisilla
matkavaunuilla, joita kuusivaljakko veti ja joita ympäröi pashia,
adjutanttia ja vartiasto, Posenin, Thornin, Danzigin ja Königsbergin
seutujen kautta. Kussakin näistä kaupungeista ottivat tuhannet ihmiset
hänet vastaan riemuin ja vavistuksin.
Armeija liikkui lännestä itään ja kuusivaljakot, joita tavan takaa
muutettiin, kiidättivät häntä samalle taholle. Kesäkuun 10 p:nä hän
saavutti armeijan ja vietti yönsä Vilkovishin metsässä häntä varten
varustetussa kortteerissa erään puolalaisen kreivin maatilalla.
Sivuutettuaan armeijan ajoi Napoleon seuraavana päivänä avovaunuilla
Niemenin rannalle, jonne hän pysähtyi ja pukeutui puolalaiseen pukuun
voidakseen tarkastaa ylimenopaikkaa.
Nähtyään joen toisella puolen _les cosaques_[4] ja arojen aavat ääret
(_les steppes_), joiden keskellä oli _Moscou, la ville sainte_,[5]
kuten se skytialaisen valtakunnan pääkaupunki, jossa makedonialainen
Aleksanteri kävi, -- antoi Napoleon etenemiskäskyn kenenkään
aavistamatta ja vastoin kaikkia sekä strategisia että diplomatisia
edellytyksiä. Seuraavana päivänä alkoivat hänen joukkonsa mennä
Niemenin poikki.
12 p:nä hän astui aikaiseen aamulla ulos teltastaan, joka tänä päivänä
oli pystytetty Niemenin vasemman rannan jyrkälle äyräälle ja tähysteli
kaukoputkellaan Vilkovishin metsästä sukeltavien sotalaumojensa
vyöryämistä, joka haarautui kolmelle Niemenin poikki pystytetylle
sillalle. Sotajoukot tiesivät keisarinsa läsnäolon, etsivät häntä
katseillaan, ja kun he huomasivat korkealla äyräällä teltan edustalla
muusta seurueesta hieman syrjempänä seisovan henkilön, viskelivät he
lakkiaan ilmaan ja huusivat: "_Vive l'Empereur_!"[6] Ja toinen
toisensa perästä tulvi ja yhä tulvi ehtymättömänä virtana suunnattoman
metsän kätköistä esiin väkeä, joka kolmena haarana kiiruhti siltojen
yli toiselle rannalle.
-- _On fera du chemin cette fois ci. Oh! quand il s'en mêle lui même,
ça chauffe... Nom... de Dieu... Le voilà!... Vive l'Empereur!... Les
voilà donc les steppes de l'Asie! Vilain payst tout de même. -- A
revoir, Beauchê, je te réserve le plus beau palais de Moscou. -- A
revoir! Bonne chance... -- L'as tu vu, l'Empereur? Vive l'Empereur ...
preur! -- Si on me fait gouverneur aux Indes, Gerard, je te fais
ministre du Gachemir, c'est arrêté, -- Vive l'Empereur! Vive! Vive!
Vive! -- Les gredins de cosaques, comme ils filent. Vive l'Empereur! Le
voilà! Le vois tu! Je l'ai vu deux fois comme je te vois. Le petit
caporal!... Je l'ai vu donner la croix à l'un des vieux... -- Vive
l'Empereur_![7] -- kertoivat vanhat ja nuoret, joiden luonne ja
yhteiskunnallinen asema oli mitä kirjavin. Kaikkien noiden miesten
kasvoilla heijasti yksi yhteinen ilontunne kauan odotetun sotaretken
alkamisesta ja riemu ja uskollisuus harmaanuttuista henkilöä kohtaan,
joka jyrkänteellä seisoi.
Kesäkuun 13 p:nä talutettiin Napoleonin eteen pieni, aitoarabialainen
ratsu. Hän nousi sen selkään ja ajoi eräälle Niemenin yli vievälle
sillalle. Koko ajan kaikui hänelle riemuhuutoja, joita hän nähtävästi
sieti vain siksi, ettei väkeä voinut kieltää noilla huudoillaan
ilmaisemasta rakkauttaan häntä kohtaan. Mutta kun huudot seurasivat
häntä kaikkialla, tuskastuttivat ne häntä ja siirsivät hänen
ajatuksensa pois sotahuolista, jotka olivat hänet vallanneet siitä
hetkestä pitäen, jolloin hän liittyi joukkoihinsa. Hän ratsasti erästä
veneiden varassa notkuvaa siltaa myöten toiselle puolelle, kääntyi
äkkijyrkkään vasemmalle ja laski neliä Kovnoon päin. Hänen edellään
ratsasti onnen ja riemun huumeesta menehtymäisillään olevia kaartin
ratsujääkäriä, jotka puhdistivat tietä jalkajoukoille. Saavuttuaan
leveän Veikselin rannalle pysähtyi hän puolalaisen ulanirykmentin luo,
joka oli asettunut rannalle.
-- _Vivat_! -- huusivat puolalaisetkin yhtä riemuissaan, työntyivät
ulos rintamasta ja sulloivat toisiaan saadakseen nähdä hänet.
Napoleon tarkasteli jokea, laskeutui ratsulta ja istuutui puunrungolle,
joka virui rannalla. Äänettömän merkin johdosta tuotiin hänelle
kaukoputki, jonka hän asetti erään hänen luoksensa juosseen, onnellisen
pashin selälle ja alkoi katsella toiselle puolen. Sitte hän syventyi
tutkimaan kartan lehteä, joka oli levitetty puunrunkojen väliin.
Päätään nostamatta hän virkkoi jotain ja samassa läksi kaksi
adjutanttia ratsastamaan puolalaisten ulanien luo.
-- Mitä? Mitä hän sanoi? -- kyseltiin puolalaisten ulanien riveissä,
kun toinen adjutanteista oli saapunut heidän luokseen.
Oli käsketty etsiä kahlauspaikka ja mennä toiselle puolelle jokea.
Puolalainen ulani-eversti, kaunis, vanha mies, joka punastui ja
sotkeutui sanoissaan mielenliikutuksen tähden, kysyi adjutantilta,
sallittaisiko hänen uida ulanineen joen poikki kahlauspaikkaa
etsimättä. Kauhun kalpeus kasvoilla siitä, että ei sallittaisi, pyysi
hän, kuten pyytää poika lupaa saada nousta hevosen selkään, että hänen
suotaisiin uida joen yli keisarin nähden. Adjutantti sanoi, että
keisari ei luultavasti tule tyytymättömäksi semmoisesta ylenpalttisesta
alttiuden osotuksesta.
Tuskin oli adjutantti saanut sanotuksi tämän, kun viiksevä upseeri
onnellisin kasvoin ja säihkyvin silmin kohotti miekkansa ylös ja huusi:
"_vivat_!" sekä samassa komensi ulanit seuraamaan itseään, kannusti
hepoaan ja ratsasti rannalle. Tuimana työnsi hän murjoutunutta
hevostaan jokeen, pulskahti veteen ja otti suunnan suoraan virran
väkevintä juoksua kohti. Sadat ulanit kiidättivät perästä. Joen
keskellä ja vuolaimmalla paikalla oli kylmää ja kaameaa. Ulanit
tarttuivat toisiinsa kiinni, useita putoili selästä. Muutamia hevosia
hukkui, hukkui miehiäkin, vaan muut koettivat uida, ken satulassa, ken
hevosen harjassa riippuen. He koettivat uida suoraan toiselle rannalle
ja vaikka puolen virstan päässä oli ylimenopaikka, ylpeilivät he siitä,
että he uivat ja hukkuvat tähän jokeen sen miehen nähden, joka istui
puunrungolla, vaan joka ei edes katsonutkaan sitä, mitä he tekivät. Kun
adjutantti sitte sopivana hetkenä rohkeni huomauttaa keisarille
puolalaisten alttiudesta häntä kohtaan, nousi pieni, harmaanuttuinen
mies ylös ja kutsuttuaan luokseen Berthierin, hän alkoi tämän kanssa
kävellä edestakasin pitkin rantaa antaen määräyksiä ja toisinaan
tyytymättömästi vilkaisten uppoaviin ulaneihin, jotka siten häiritsivät
hänen ajatuksiaan.
Hänelle ei ollut uutta se vakaumus, että hänen läsnäolonsa maailman
kaikilla äärillä, Afrikasta hamaan Moskovan aroihin saakka, samalla
tavalla saa ihmiset haltioihinsa ja itsensä unohtamisen mielettömään
tilaan. Hän käski tuomaan ratsun ja läksi asemapaikkaansa.
Vähilleen 40 ulania hukkui jokeen, vaikka veneitäkin lähetettiin apuun.
Suurin osa kääntyi takasin lähtörannalle. Eversti ja jokunen muukin ui
ylitse ja vaivoin jaksoi nousta toiselle rannalle. Mutta heti kuivalle
päästyään huusivat he veden virtanaan valuessa likomäristä puvuista:
"_vivat_!" ja ihastuksissaan katsoivat siihen paikkaan, jossa Napoleon
oli seisonut, vaan joka nyt oli tyhjä. Ja onnellisina pitivät he
itseään tuona hetkenä.
Iltapuoleen Napoleon kahden muun määräyksen välillä, -- joista toinen
koski sitä, että kiiruimman kaupalla oli toimitettava käsille
vartavasten valmistetut venäläiset väärät rahat Venäjälle vietäviksi ja
toinen, että oli ammuttava eräs saksilainen, jolta tavatussa kirjeessä
oli huomattu olevan tietoja Ranskan armeijalle annetuista käskyistä, --
antoi kolmannen määräyksen siitä, että tarpeettomasti jokeen syössyt
puolalainen eversti on otettava jäseneksi kunnialegionaan (_légion
d'honneur_), jonka päämies Napoleon itse oli.
_Quos vult perdere -- dementat_.[8]