Vuoden 1811 lopulla alettiin kiihkeästi asestaa ja keskittää
Länsi-Europan sotavoimia ja vuonna 1812 siirtyivät nämä voimat --
miljoonittain ihmisiä (nekin yhteenlaskettuina, jotka kulettivat ja
ruokkivat armeijaa) -- lännestä itään Venäjän rajoille, jonne myöskin
vuodesta 1811 alkoi vetäytyä Venäjän voimia. Kesäkuun kahdentenatoista
päivänä marssivat Länsi-Europan sotavoimat Venäjän rajojen yli ja sota
alkoi eli toisin sanoen tapahtui ihmisjärkeä ja koko inhimillistä
luontoa vastaan sotiva tapaus. Miljoonat ihmiset harjoittivat toisiaan
vastaan niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta,
varkautta, väärennystä ja väärän rahan liikkeellelaskemista, ryöstöä,
murhapolttoa ja murhia, ettei niitä kokonaisina vuosisatoinakaan jaksa
mitkään maailman tuomio-istuimet aikakirjoihinsa kerätä. Mutta tänä
aikana eivät ihmiset, jotka niin tekivät, pitäneet niitä rikoksina.
Mikä synnytti tämän summattoman tapauksen? Mitkä olivat sen syyt?
Historioitsijat sanovat lapsellisella varmuudella, että tuon tapauksen
syynä oli: Oldenburgin herttuaa vastaan tehty loukkaus, se, ettei
noudatettu mannermaan sulkemissääntöä, Napoleonin vallanhimo,
Aleksanterin järkähtämättömyys, diplomatien erehdykset j.n.e.
Jos Metternich, Rumjantsef tai Talleyrand olisi jolloinkulloin
juhlapäivällisten ja hallitsijan tulon lomassa huolellisesti ja
taidokkaasti sommitellut sopimuksen tai Napoleon kirjottanut
Aleksanterille: "_Monsieur mon frère, je consens à rendre le duché au
duc d'Oldenbourg_"[1] -- niin ei olisi sotaa syttynyt.
On selvää, että asia esiintyi tämmöisenä sen ajan ihmisille. On selvää,
että Napoleonista näytti sodan syynä olevan Englannin vehkeet (kuten
hän sen sanoikin St. Helenan saarella). On selvää, että Englannin
edustajahuoneen jäsenistä tuntui sodan syynä olevan Napoleonin
vallanhimo; että Oldenburgin prinssistä tuntui sodan syynä olevan häntä
vastaan tehty väkivalta; kauppiaista mannermaan sulkemissääntö, joka
kuristi Europaa; vanhoista sotamiehistä ja kenraaleista tuntui sodan
pääsyynä olevan se, että heille täytyi saada toimintaa; sen ajan
legitimisteistä, että oli välttämätöntä palauttaa _les bons principes_;
sen ajan diplomateista taas tuntui kaikki tapahtuneen siitä, ettei
Venäjän ja Itävallan liittoa 1809 oltu tarpeeksi taitavasti salattu
Napoleonilta ja että memorandum N:o 178 oli kirjotettu kömpelösti. On
selvää, että nämä ja lisäksi lukemattomat muut syyt, joiden mittaamaton
määrä riippuu katsantokantojen määrättömästä eroavaisuudesta, olivat
aikalaisten nähtävinä. Vaan meistä, jälkeläisistä, jotka syvennymme
toteutuneen tapahtuman suuruuteen koko laajuudessaan ja työnnämme
siihen selvän ja ankaran ajatuksemme tutkaimen, näyttävät nämä syyt
riittämättömiltä. Me emme käsitä, että miljoonat kristityt ihmiset
surmasivat ja kiduttivat toisiaan sen tähden, että Napoleon oli
vallanhimoinen, Aleksanteri järkähtämätön, Englannin politika kavala ja
Oldenburgin herttua loukattu. On mahdoton käsittää, mitä yhteyttä on
näillä seikoilla itse surmaamisen ja väkivallan tosiasian kanssa. Miksi
siitä syystä, että herttua oli kärsinyt loukkauksen, tuhannet Europan
etäisten perien eläjät surmasivat ja tuhosivat Smolenskin ja Moskovan
läänien asukkaita tai saivat surmansa näiltä?
Meistä, jotka emme ole historioitsijoita, joita ei viehätä tutkimuksen
kehityskulku ja jotka sen vuoksi samentumattomin, tervein järjin voimme
tarkastella tapausta, esiintyvät sen syyt lukemattomana sarjana. Kuta
syvemmälle tunkeudumme syiden etsiskelyyn, sitä enemmän niitä eteemme
avautuu ja jokainen erikseen otettu syy tai kokonainen syiden sarja
näyttää meistä itsessään yhtä oikeutetulta, mutta myös yhtä väärältä
mitättömyydessään tapauksen suuruuteen verrattuna ja yhtä väärältä
kelpaamattomuuteensa nähden (jolleivät mitkään muut yhteensattuvat syyt
ole mukana) synnyttämään tapahtunutta tapausta. Samallaiselta syyltä,
kuin Napoleonin kieltäytyminen siirtää väkensä Veikselin toiselle
puolen ja luovuttaa takasin Oldenburgin herttuakunta, näyttää meistä
myöskin ensimäisen ranskalaisen korpraalin halu tai haluttomuus astua
uudestaan palvelukseen. Sillä jos hän ei olisi halunnut astua
palvelukseen eikä olisi halunnut toinen eikä kolmas eikä tuhanneskaan
korpraali tai sotamies, olisi Napoleonilla ollut näin paljo vähemmän
väkeä joukoissaan eikä sotaa olisi saattanut syttyä.
Ellei Napoleon olisi loukkautunut siitä, että häntä vaadittiin
peräytymään Veikselin taa ja ellei hän olisi käskenyt joukkojensa
hyökätä eteenpäin, ei sotaa olisi syttynyt. Vaan jollei yksikään
kersantti olisi tahtonut ryhtyä toistamiseen palvelukseen, ei siinäkään
tapauksessa olisi voinut syttyä sotaa. Aivan samoin olisi sota voinut
jäädä syttymättä, jos ei Englanti olisi vehkeillyt eikä olisi ollut
Oldenburgin prinssiä, ei Aleksanterin loukkautuneita tunteita, ei
Venäjän itsevaltaista hallitusvaltaa, ei Ranskan vallankumousta eikä
sen tuottamaa hirmuvaltaa eikä keisarikuntaa j.n.e. Ellei yhtä näistä
syistä olisi ollut olemassa, ei olisi mitään voinut tapahtua. Siis
kaikki nämä syyt -- miljaardit syyt -- kasaantuivat yhteen tekemään
sen, minkä ne tekivät. Niin ikään ei mikään ollut erityissyynä, vaan
tapauksen täytyi tapahtua vain sen tähden, että sen täytyi tapahtua.
Miljoonien ihmisten täytyi riistäytyä irti inhimillisistä tunteistaan
ja järjestään ja lähteä lännestä itään tappamaan itsensä kaltaisia,
aivan samoin kuin muutama vuosisata sitte idästä vaelsi kansajoukkoja
länteen itsensä kaltaisia surmaten.
Napoleonin ja Aleksanterin toimet, joiden sanasta näytti riippuvan,
tapahtuako tapauksen tai ei, olivat yhtä vähän omavaltaisia kuin
jokaisen sotamiehen toimi, joka läksi sotaan arvan tai kutsunnan
kautta. Muuten ei voinut olla, koska Napoleonin ja Aleksanterin (niiden
miesten, joista tapaus tuntui riippuvan) tahdon täyttämistä varten oli
välttämätöntä, että lukemattomia asianhaaroja sattui yhteen, ja jos
yksikään näistä olisi puuttunut, ei tapaus olisi voinut tapahtua. Oli
välttämätöntä, että miljoonat ihmiset, joiden käsissä varsinainen voima
oli -- sotamiehet, jotka ampuivat, kulettivat muonaa ja tykkiä -- että
nämä suostuivat täyttämään noiden yksityisten ja heikkojen henkilöiden
tahdon ja tämän joutuivat he tekemään monimutkaisten, erilaisten syiden
suunnattoman paljouden perusteella.
Fatalismia ei historiassa voi välttää, kun selitetään järjettömiä
ilmiöitä s.o. niitä, joiden järjellisyyttä me emme ymmärrä. Kuta
enemmän me pyrimme järkiperäisesti selittämään näitä historian
ilmiöitä, sitä järjettömämmiksi ja käsittämättömämmiksi ne käyvät
meille.
Kukin ihminen elää itseään varten, nauttii vapautta saavuttaakseen omat
henkilölliset tarkotuksensa ja hän tuntee koko olennollaan, että hän
voi minä hetkenä hyvänsä suorittaa tai olla suorittamatta määrätyn
toimen. Mutta niin pian kuin hän on sen suorittanut, ei tekoa, joka on
tehty tunnettuna ajanhetkenä, voida enää palauttaa, vaan siirtyy se
historian omaksi, jossa sillä ei ole vapaata merkitystä, vaan ennalta
määrätty.
Kaksi puolta on kunkin ihmisen elämässä: omakohtainen elämä, joka on
sitä vapaampi, kuta abstraktisemmat hänen harrastuksensa ovat ja sitte
yleinen yhteiselämä, jossa ihminen ehdottomasti täyttää hänelle
määrätyt lait.
Ihminen elää itsetietoisesti itseään varten, mutta itsetiedottomasti
hän on välikappaleena historiallisten, yleisinhimillisten
tarkoitusperien saavuttamiseen. Tehtyä tekoa ei takasin saa ja ihmisen
toiminta saa tapahtuessaan samaan aikaan muiden ihmisten miljoonien
toimintojen kanssa historiallisen merkityksen. Kuta ylempänä ihminen
seisoo yhteiskunnan astuimilla, kuta korkeimpien ihmisten kanssa hän on
tekemisissä, sitä enemmän on hänellä valtaa muihin ihmisiin, sitä
silmiinpistävämpi on hänen jokaisen tekonsa ennalta määrättävyys ja
välttämättömyys.
"Hallitsijan sydän on Jumalan kädessä".
Hallitsija on -- historian orja.
Historia, s.o. itsetiedoton, yhteinen, ihmiskunnan yhdys-elämä, käyttää
hyväkseen jokaista hallitsijoiden elämänhetkeä vain itseään varten,
aseena omiin tarkotuksiinsa.
Vaikka Napoleonista juuri nyt, vuonna 1812, jos milloinkaan, tuntui,
että hänestä riippui _verser_ tai ei _verser le sang de ses peuples_[2]
(kuten Aleksanteri oli hänelle viime kirjeessään kirjottanut), oli hän
nyt juuri ehdottomasti niiden välttämättömien lakien alainen, jotka
pakottivat hänet (toimiessaan itsensä suhteen, kuten hänestä tuntui,
vapaan tahtonsa mukaisesti) tekemään yleistä asiaa, historiaa varten
sen, minkä täytyi tapahtua.
Lännen ihmiset liikkuivat itään tappamaan toisiaan. Syiden
yhteensattuvaisuuden lain mukaan tuhannet pikku syyt joutuivat
väärennyksen alaisiksi ja sattuivat yhteen tuon tapauksen kanssa
synnyttääkseen tuon liikkeen ja sodan: moitteet siitä, ettei noudatettu
mannermaan sulkemissääntöä; Oldenburgin herttua; sotajoukkojen
marssittaminen Preussiin, johon (kuten Napoleonista tuntui) oli
ryhdytty vain siksi, että olisi saavutettu aseellinen rauha; Ranskan
keisarin rakkaus ja tottumus sotaan, jotka sattuivat yhteen hänen
kansansa mielialan kanssa; innostuminen suuremmoisiin valmistuksiin ja
menot näihin; semmoisten etujen saavuttaminen, jotka olisivat
korvanneet nämä menot; huumaavat ja petolliset kunnianosotukset
Dresdenissä; diplomatiset keskustelut, joita aikalaisten katsantokannan
mukaan pidettiin totisessa halussa saada syntymään rauha, mutta jotka
vain loukkasivat kummankin puolen itserakkautta; ja miljoonien
miljoonat muut syyt.
Kun omena on kypsynyt, putoaa se. Miksi se putoaa? Siksikö, että maa
vetää sitä puoleensa; siksikö, että ruoti on kuivunut; siksikö, että
aurinko sitä jouduttaa, että se tulee raskaaksi, että tuuli sitä
heiluttaa; siksikö, että puun alla seisovan pojan mieli tekee sitä?
Mikään näistä ei ole syy. Kaikki tämä on vain niiden seikkojen
yhteensattumista, joiden vallitessa tapahtuu jokainen elollinen,
elimellinen yhteistapaus. Se luonnontutkija, joka sanoo, että omena
putoo siksi, että kudossolut kuivuvat ja märkänevät ynnä muuta
semmoista, on yhtä oikeassa kuin se lapsi, joka puun alla seisoessaan
sanoo, että omena on pudonnut siksi, että hänen mieli teki sitä syödä
ja että hän oli rukoillut sen putoamisen tähden. Yhtä oikeassa tai
väärässä on sekin, joka sanoo, että Napoleon meni Moskovaan siksi, että
hän niin tahtoi ja tuhoutui siksi, että Aleksanteri oli tahtonut hänen
tuhoaan, -- yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että
miljoonien puutien painoinen vuori, joka on kallistunut siitä, että sen
juuria on kaivettu, kaatuu siksi, että viimeinen työmies oli kuokallaan
kolhaissut sen juuria. Historiallisissa tapauksissa ovat niin kutsutut
suuret miehet nimilappuja, joiden mukaan tapausta nimitetään ja joilla,
kuten nimilapuillakin, on kaikista vähimmin yhteyttä itse tapauksen
kanssa.
Jokainen heidän toimensa, joka heistä tuntuu omatahtoiselta itselleen,
ei ole historiallisessa merkityksessä omatahtoinen, vaan on yhteydessä
historian koko kulun kanssa ja ikuisesti määrätty.