Mrs Pendyce tunsi olevansa varsin heikko rientäessään pois Chelseasta.
Hän oli kestänyt monta tuntia kovaa mielenliikutusta, mitään syömättä.
Kuin pilvet auringon laskussa tai helmiäisen värit, niin vaihtuvat,
sanotaan, ihmisten mielialat -- toisiinsa kietoutuneina kuin
koruompeleen langat, horjuvampina kuin huhtikuun sää, ja kuitenkin
niillä on aina oma poljentonsa, jonka tahtia vain kukaan ei ole osannut
tulkita.
Kuppi teetä kotimatkalla, ja hänen mielensä virkistyi! Hänestä näytti
äkkiä kuin olisi ollut paljon melua tyhjästä! Kuin olisi joku tietänyt,
miten typeriä ihmiset voivat olla, ja sepittänyt näytelmän tästä
aiheesta. Mutta tämä mielen hilpeys haihtui, kun hänelle esiintyi
kysymys, mitä hänen nyt oli tehtävä.
Hän saapui hotelliinsa ilman että oli tehnyt päätöstään. Hän istuutui
lukuhuoneeseen kirjoittamaan Gregorylle, ja hänen istuessaan siinä
kynä kädessään valtasi hänet peloittava halu sanoa hänelle katkeria
asioita, koska Gregory oli saattanut tämän kaiken heidän niskoilleen
sen vuoksi, ettei nähnyt ihmisiä sellaisina kuin he olivat. Mutta
hänellä oli niin vähän tottumusta katkeruuksien sanomiseen, ettei hän
keksinyt mitään kyllin sievää muotoa, ja lopuksi hänen oli pakko jättää
ne kokonaan pois. Lopetettuaan kirjeen ja lähetettyään sen hän tunsi
olonsa helpommaksi. Ja hänen mieleensä välähti äkkiä, että jos hän heti
säälisi tavaransa, ehtisi hän juuri 5.55 junassa kotiin.
Samoin kuin poistuessaan kotoaan niin hän kotiin palatessaankin
noudatti vaistoaan, ja hänen vaistonsa käski hänen välttää tarpeetonta
melua ja kärsimystä.
Aseman raihnaiset rattaat, homeiset ja tallilta hajuavat, kantoivat
hänet melkein rakkaasti kotia kohti. Vanha kuski, jolla oli sileäksi
ajetut, iloiset linnunkasvot, ajoi melkein vimmaisella vauhdilla, sillä
vaikka hän ei mitään tietänyt, tunsi hän, että kahden ja puolen päivän
poissaolo oli mrs Pendycelle vallan riittävä. Veräjätuvalla istui vanha
Roy, ja sen nähdessään alkoi mrs Pendycen sydän täristä, kuin olisi hän
vasta nyt tajunnut, että oli tulossa kotiin.
Kotiin! Pitkä, kapea, linjasuora tie, sumu ja hiljaisuus, sadekuurot
ja helteiset, kirkkaat iltapäivät; puuhiilen ja heinän haju ja
hänen kukkiensa tuoksu; kartanonherran ääni, niittokoneiden kuiva
rätinä, koirien haukunta ja puimakoneen etäinen jyske. Ja sunnuntain
äänet -- kirkonkellot ja naakat ja mr Barterin saarna; ja maut --
ruokienkin maut! Ja kaikki nämä äänet ja hajut ja maut ja ilmanhenki
hänen poskillaan tuntuivat aina olleen menneisyydessä ja aina olevan
tulevaisuudessa.
Hän punastui ja kalpeni vuorotellen eikä tuntenut iloa eikä surua,
sillä entinen elämä huuhtoi kuin laine hänen ylitseen. Hän meni suoraan
miehensä työhuoneeseen odottamaan tämän tuloa. Kun tämä käheästi
äännähti, alkoi hänen sydämensä lyödä kiivaasti, ja vanha Roy ja
John-koira murisivat hiljaa toisilleen.
"John", sopersi mrs Pendyce, "eikö sinusta ole hauska nähdä minua?"
Mutta koira ei liikkunut, vaan huiskutti häntäänsä isäntänsä jalkaa
vasten.
Kartanonherra kohotti lopulta päätään.
"No, Margery?" Sen enempää hän ei sanonut.
Mrs Pendycen mielestä hän näytti äkkiä vanhentuneelta ja hyvin
väsyneeltä.
Päivälliskello alkoi soida, ja kuin olisi sen yksitoikkoinen soitto
sitä houkutellut, lensi pääskynen sisään kapeasta akkunasta ja
liihotteli ympäri huonetta. Mrs Pendycen silmät seurasivat sen lentoa.
Kartanonherra astui äkkiä eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.
"Älä enää lähde luotani, Margery!" sanoi hän ja kumartui suutelemaan
hänen kättään.
Tämä teko, joka niin poikkesi hänen miehensä tavoista, sai mrs Pendycen
punastumaan kuin tytön. Hänen silmänsä katsoivat miehen harmaaseen,
lyhyttukkaiseen päähän kiitollisina siitä, ettei hän saanut moitetta
osakseen, ja näyttivät iloitsevan hyväilystä.
"Minulla on uutisia kerrottavana sinulle. Helen Bellew on jättänyt
Georgen."
Kartanonherra päästi hänen kätensä.
"Se ei tosiaan ollut liian aikaisin", sanoi hän. "Tietenkin George on
kieltäytynyt ottamasta eropassia vastaan! Hän on itsepintainen kuin
muuli."
"Kun minä tapasin hänet, oli hän peloittavassa tilassa."
Mr Pendyce kysyi levottomana:
"Mitä? Mitä sinä tarkoitat?"
"Hän näytti niin epätoivoiselta."
"Epätoivoiselta?" toisti kartanonherra ärtyneesti ihmetellen.
Mrs Pendyce jatkoi:
"Oli peloittavaa nähdä hänen kasvojaan. Minä olin hänen luonaan tänään
iltapäivällä --"
Kartanonherra sanoi äkkiä:
"Ei kai hän ole sairas?"
"Ei, ei sairas. Oh, Horace, etkö ymmärrä? Minä pelkäsin, että hän
tekisi jotakin harkitsematonta. Hän oli niin -- onneton."
Kartanonherra alkoi kävellä edestakaisin.
"Onko hän -- onko hän rauhallinen nyt?" puhkesi hän sanomaan.
Mrs Pendyce painui äkisti istumaan lähimmälle tuolille.
"Kyllä", sanoi hän vaivalloisesti. "Minä -- minä luulen niin."
"Luulet! Mitä se meitä auttaa? Mitä --. Voitko huonosti, Margery?"
Mrs Pendyce, joka oli sulkenut silmänsä, lausui:
"En, rakkaani, voin aivan hyvin."
Mr Pendyce tuli hänen luokseen, ja koska hänen vaimonsa tällä hetkellä
ennen kaikkea kaipasi ilmaa ja lepoa, kumartui hän hänen ylitseen
ja koetti kaikin keinoin saada häntä nousemaan; ja mrs Pendyce,
joka halusi jäädä yksin, tunsi myötätuntoa miestään kohtaan, sillä
hän tiesi, että oli luonnollista, että hän teki näin. Huolimatta mr
Pendycen ponnistuksista meni heikkous ohitse ja mrs Pendyce tarttui
miehensä käteen ja siveli sitä kiitollisena.
"Mitä on tehtävä nyt, Horace?"
"Tehtävä!" huusi kartanonherra. "Hyvä Jumala! Kuinka minä sen
tietäisin. Tässä sinä nyt olet tuollaisessa tilassa vain tuon kirotun
Bellew'n ja hänen kirotun vaimonsa vuoksi. Päivällistä sinä nyt
tarvitset."
Niin sanoen hän kiersi käsivartensa vaimonsa ympäri ja puoleksi
talutti, puoleksi kantoi hänet omaan huoneeseensa.
Päivällisellä he puhuivat hyvin vähän ja senkin yhdentekevistä
asioista, mrs Barterista, Peacockista, ruusuista ja Beldamen jalasta.
Vain kerran he hipaisivat sitä seikkaa, mitä vaisto käski heidän
välttää, sillä kartanonherra lausui äkkiä:
"Kai sinä tapasit tuon naisen?"
Ja mrs Pendyce sopersi:
"Kyllä!"
Hän meni pian huoneeseensa ja oli tuskin päässyt vuoteeseen, kun
kartanonherra seurasi perässä ja lausui ikäänkuin hämillään:
"Minä taidan tulla liian aikaisin."
Mrs Pendyce makasi kauan valveilla, ja silloin tällöin kartanonherra
kysyi häneltä: "Joko sinä nukut, Margery?" toivoen, että tämä olisi
vaipunut uneen, sillä itse hän ei voinut nukkua. Ja mrs Pendyce tiesi,
että hänen miehensä tahtoi olla ystävällinen hänelle, ja hän tiesi
myös, että tämä makasi valveilla kääntelehtien kyljeltä toiselle
ja ajatellen kuin hänkin: "Mitä nyt on tehtävä?" ja että hänenkin
mielikuvituksessaan kummitteli pystyhartiainen mies, jolla oli pienet
hehkuvat silmät, punainen tukka ja kalpeat, kesakkoiset kasvot.
Sillä lukuunottamatta sitä, että George oli onneton, ei mitään ollut
muuttunut, ja koston pilvi riippui yhä Worsted Skeynesin yllä. Kuin
jotakin ikävää läksyä toisteli mrs Pendyce ajatuksissaan: "Nyt Horace
voi vastata kapteeni Bellew'n kirjeeseen ja kertoa hänelle, että George
ei tahdo -- eikä edes voi -- tavata hänen vaimoaan enää. Hänen _täytyy_
vastata siihen. Mutta tekeekö hän sen?"
Hän koetti päästä käsiksi miehensä luonteen salaisiin lähteisiin ja
väänsi ja käänsi ja koetti ymmärtää, keksiäkseen parhaimman tavan,
millä lähestyä häntä. Eikä hän päässyt selville, sillä kaikkien hänen
pienten ulkonaisten luonteenominaisuuksiensa takana, jotka hänestä
olivat kummallisia, vaikka hän saattoikin ne ymmärtää, oli jotakin,
joka näytti hänestä tuntemattomalta, läpitunkemattomalta kuin pimeys,
jonkinmoista sielullista paksuutta, jotain kovaa, barbaarista --
mitä se lieneekin ollut? Ja samoin kuin hänen ommellessaan korujaan
neulanterä usein pysähtyi kankeata kanvasia vastaan, niin nyt hänen
sielunsa terä töksähti hänen miehensä sielua vastaan. "Kenties",
ajatteli hän, "tuntee Horace tässä asiassa samalla tavoin kuin minä".
Näin hänen ei olisi tarvinnut ajatella, sillä kartanonherra ei
tietänyt koruompeleista mitään eikä hänen sielunsa neula tehnyt mitään
löytöretkiä.
Vielä seuraavan päivän puoliväliin mennessä hän ei ollut uskaltanut
sanoa sanaakaan. "Jos minä en sano mitään", ajatteli hän, "niin kenties
hän kirjoittaa omasta aloitteestaan".
Miehensä huomiota herättämättä hän senvuoksi piti häntä silmällä
kaiken aamua. Hän näki hänen istuvan kirjoituspöydän ääressä pidellen
kädessään rypistettyä kirjettä, jonka hän tiesi olevan Bellew'n, ja
hän kierteli miehensä ympärillä, tuli hiljaa huoneeseen ja meni taas
ulos ja toimitti pikku töitään siellä täällä huoneessa ja eteisessä.
Mutta kartanonherra oli yhtä liikkumaton kuin John-koira, joka makasi
lattialla kuono käpäliensä välissä.
Puolisen jälkeen ei mrs Pendyce voinut hillitä itseään.
"Mitä sinun mielestäsi nyt on tehtävä, Horace?"
Kartanonherra katsoi häneen kiinteästi.
"Jos sinä kuvittelet", sanoi hän vihdoin, "että minä aion ryhtyä
mihinkään tekemisiin tuon Bellew'n kanssa, niin olet suuresti
erehtynyt".
Mrs Pendyce järjesteli kukkia maljakkoon, ja hänen kätensä tärisi niin,
että hiukan vettä läikähti liinalle. Hän otti nenäliinansa ja kuivasi
sen.
"Sinä et ole vastannut hänen kirjeeseensä, ystäväni."
Kartanonherra painoi selkänsä pöytää vasten, ja hänen jäykässä
vartalossaan, laihassa kaulassaan ja suuttuneissa silmissään, joiden
terät olivat pienet kuin nuppineulan päät, oli eräänlaista arvokkuutta.
"Mikään ei saa minua sitä tekemään", sanoi hän, ja hänen äänensä
oli tuima ja ankara, kuin puhuisi hän jollekin mahtavammalle kuin
itselleen. "Minä olen ajatellut sitä kaiken aamua, ja hitto minut
periköön, jos sen teen! Tuo mies on roisto. Minä en aio antaa nutistaa
itseäni!"
Mrs Pendyce liitti kätensä yhteen.
"Oh, Horace", sanoi hän, "mutta sehän koskee meitä kaikkia! Anna
hänelle vain tuo lupaus!"
"Ja anna hänen hypätä minun niskaani!" huusi kartanonherra. "Kautta
Jumalan, ei!"
"Mutta Horace, sitähän sinä juuri tahdoit Georgen tekevän. Sinä
kirjoitit hänelle ja vaadit häneltä lupausta."
Kartanonherra vastasi:
"Sinä et ymmärrä siitä mitään, Margery; sinä et tunne minua ensinkään.
Luuletko sinä, että minä aion mennä kertomaan hänelle, että hänen
vaimonsa on hylännyt minun poikani -- antaa hänen pidellä minua kuin
kalaa koukussa koko tämän ajan ja sitten lopuksi antaa hänen voittaa.
Ei, vaikka minun pitäisi lähteä maanpakoon -- ei vaikka --"
Hän lopetti siihen, kuin olisi kuvaillut mieleensä kohtaloista
katkerimman.
Mrs Pendyce tarttui hänen takkinsa rintapieliin ja kumartui hänen
puoleensa. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat
kyyneleisinä. Ja hänen seisoessaan siinä uhosi hänestä lämpöä ja
tuoksua ja suloa, kuin hän olisi nuori taas, kuin muotokuva, jonka alla
he seisoivat.
"Etkö, vaikka _minä_ pyytäisin sinua, Horace?"
Kartanonherran kasvot saivat tumman värin; hän puristi kätensä nyrkkiin
ja näytti epäröivän.
"Ei, Margery", sanoi hän käheästi; "se on -- se on -- minä en voi!"
Ja hän kääntyi pois vaimostaan ja lähti huoneesta.
Mrs Pendyce katseli hänen jälkeensä; hänen sormensa, jotka oli temmattu
irti takista, alkoivat punoutua toinen toisensa ympäri.