"The Firsissä" oli hiljaista, ja hiljaisessa talossa, missä vain
viisi huonetta oli käytännössä, istui vanha miespalvelija puutuolilla
tarjoiluhuoneessa ja luki "Maamiehen lehdessä" olevaa kirjoitusta.
Kukaan ei ollut häntä häiritsemässä, sillä isäntä nukkui, ja
taloudenhoitaja ei ollut vielä saapunut valmistamaan päivällistä.
Hän luki verkkaan silmälasiensa lävitse, kuin olisi tahtonut painaa
sanat ainaiseksi muistiinsa. Hän luki pöllön ruumiinrakennuksesta ja
elintavoista: "Ruskeassa pöllössä esiintyy haarautumisilmiö: haaraluu,
joka ei läheskään yhdy rintalastaan, on kokoonpantu kahdesta osasta,
jotka eivät edes kohtaa toisiaan, kun sen sijaan rintalastan takaosassa
on kaksi paria ulokkeita ja niiden välissä vastaavat syvennykset."
Vanha miespalvelija keskeytti lukunsa ja kiinnitti räpyttelevät
silmänsä kalpeaan auringonjuovaan, joka lankesi kapean akkunan
kehyksistä huoneeseen, ja pieni lintu, joka akkunalaudalta katseli
häntä, lensi tiehensä.
Vanha miespalvelija luki taas: "Photodiluksen pterylogiset
luonteenominaisuudet eivät ole lopullisesti selvitetyt, mutta
on havaittu, että siltä puuttuu nilkan köyristys samoin kuin
haarautumisilmiö ja että sen solisluut eivät yhdy haaraluuksi eivätkä
kohtaa rintalastaa, ja rintalastan takaosassa on ulokkeita ja
syvennyksiä aivan niinkuin ruskealla lajilla." Taas hän keskeytti, ja
hänen katseensa oli tyydytetty ja lempeä.
Ylhäällä pienessä tupakkahuoneessa lojui hänen isäntänsä nahkatuolissa
ja nukkui. Jalkansa, joissa oli pölyiset ratsastussaappaat, hän oli
ojentanut eteensä. Hänen huulensa olivat suljetut, mutta toisessa
suupielessä olevasta pienestä aukosta kuului heikko huokuva ääni.
Lattialla hänen vieressään oli tyhjä lasi, hänen jalkojensa välissä
espanjalainen verikoira. Hänen päänsä yläpuolella olevalla hyllyllä
oli muutamia kuihtuneita ja kellastuneita romaaneja, joilla oli
urheilumaiset nimet ja joita ihmiset olivat kirjoittaneet heikkoina
hetkinään. Kamiinan yläpuolella oli kuva mr Jorrockista, joka pakotteli
hevostaan menemään yli joen.
Ja nukkuvan Jaspar Bellew'n kasvot olivat sellaisen miehen kasvot, joka
on ratsastanut kauas, päästäkseen vapaaksi omasta itsestään, ja jonka
huomenna taas on ratsastettava kauas. Hänen vaihtuvien uniensa mukana
värähdyttivät hänen kellahtavat kulmakarvansa hänen kalmankalpeaa,
kesakkoista ihoaan esiinpistävien poskipäiden yläpuolella; silloin
tällöin näyttäytyi nukkuvan kasvoilla ilme, kuin hän olisi
ratsastaessaan saapunut veräjälle.
Talon takana olevassa tallissa oli tamma, joka oli kantanut häntä
ratsastusretkillä, hakenut suuhunsa viimeiset jyvät ja sitten nosti
turpansa ja pisti sen pilttuunsa säleiden väliin nähdäkseen, mitä ori,
joka ei ollut kantanut isäntää tänä helteisenä iltapäivänä, puuhasi, ja
huomattuaan, että se oli hereillä, se keveästi korskahti kertoakseen,
että oli ukkosta ilmassa. Kaikki muu oli tallissa kuolemanhiljaista,
pikku puisto ympärillä oli hiljaa, ja äänettömässä talossa nukkui
isäntä.
Mutta puutuolinsa reunalla hiljaisessa tarjoiluhuoneessa istui vanha
palvelija ja luki: "Tämä lintu on suursyömäri", hän keskeytti taas ja
räpytteli silmiään ja nipisti huulensa yhteen, sillä hän oli osittain
ymmärtänyt...
Mrs Pendyce oli tulossa poikki vainioiden. Hänellä oli yllään
kauneimmat vaatteensa, harmaa silkkipuku, ja hän katseli vähän
pelokkaana taivaalle. Lännestä lähestyi myrsky ja ajoi edellään
kalpenevaa päivänpaistetta. Sen purppurahohtoa vasten kuvastuivat
puut mustanvihreinä. Kaikki oli hyvin hiljaista, eivät poppelitkaan
värähtäneet, ja kuitenkin tuo tumma hohto yltyi uhkaavan,
muuttumattoman nopeasti. Mrs Pendyce tarttui molemmin käsin hameisiinsa
ja riensi eteenpäin ja pani merkille, että karja oli kerääntynyt puiden
alle.
"Miten peloittavan näköisiä pilviä!" ajatteli hän. "Näinköhän minä
ehdin The Firsiin, ennenkuin se puhkeaa?" Mutta vaikka hänen pukunsa
yllytti häntä kiiruhtamaan, pakotti hänen sydämensä hänet pysähtymään,
se tykytti niin ja oli niin täysi. Mitähän jos mr Bellew ei ollut
selvä? Hän muisti miehen pienet hehkuvat silmät, jotka niin olivat
peloittaneet häntä kerran päivällisillä Worsted Skeynesissä, silloin
kun hän kotimatkalla oli pudonnut rattailta. Jonkinmoinen sadunomaisen
pahansuopuuden sävy oli liittynyt tämän miehen nimeen.
"Mitähän jos hän kohtelee minua huonosti!" ajatteli mrs Pendyce.
Hän ei voinut nyt enää kääntyä takaisin; mutta hän toivoi -- kuinka
toivoikaan! -- että kaikki olisi ohi. Kuuma pisara läiskähti hänen
hansikkaalleen. Hän meni poikki tien ja avasi veräjän. Luoden
pelokkaita silmäyksiä taivaalle hän kiiruhti pihatietä eteenpäin.
Tummanpunaiset pilvet lepäsivät kuin peite puiden latvojen yllä,
ja nämä olivat ruvenneet huojumaan ja huokaamaan kuin olisivat
kamppailleet ja itkeneet kohtaloaan. Muutamia pisaroita lämmintä
sadetta putoili. Salama välkähti yli taivaan. Mrs Pendyce kiiruhti
portista sisään.
"Mitenkähän kauan se kestää?" ajatteli hän. "Minä olen niin peloissani!"
Hyvin vanha palvelija, jonka kasvot olivat pelkkiä ryppyjä, avasi äkkiä
oven katsellakseen rajuilmaa, mutta nähdessään mrs Pendycen hän katseli
sensijaan häntä.
"Onko kapteeni Bellew kotona?"
"Kyllä, rouva. Kapteeni on työhuoneessa. Me emme käytä salia nykyään.
Kova rajuilma on tulossa, rouva -- kova rajuilma. Tahdotteko olla niin
hyvä ja istuutua hetkiseksi, sill'aikaa kuin minä menen ilmoittamaan
kapteenille?"
Eteinen oli matala ja pimeä, koko talo oli matala ja pimeä ja
hajusi hieman homeelta. Mrs Pendyce ei istuutunut, vaan seisoi
kolmesta ketunpäästä tehdyn seinäkoristeen alla, missä riippui kaksi
ratsuruoskaa. Ja näiden elukoiden päät virittivät hänen mielessään
ajatuksen: "Mies raukka! Hänen täytyy olla kovin yksinäinen täällä!"
Hän hätkähti. Jokin hieroi itseään hänen polviaan vasten: se oli vain
tavattoman kookas verikoira. Hän kumartui taputtamaan sitä, ja kerran
alettuaan oli hänen mahdoton sitä lopettaa, sillä niin pian kuin hän
otti kätensä pois, painautui elukka häntä vasten, ja hän oli peloissaan
pukunsa takia.
"Poika poloinen -- poika poloinen!" sopersi hän vain. "Tahtoiko se
vähän ystävällisyyttä?"
Ääni lausui hänen takanaan:
"Mene tiehesi, Sam! Pahoittelen, että olette saanut odottaa. Ettekö
tahdo astua sisään?"
Vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten astui mrs Pendyce matalaan,
pieneen, laudoilla vuorattuun huoneeseen, joka hajusi sikareilta ja
alkoholilta. Pieniruutuisesta akkunasta hän saattoi nähdä, kuinka sade
syöksyi maahan, ja pensaat, jotka kumartuivat ja valuivat vettä kuuron
alla.
"Ettekö tahdo istua?"
Mrs Pendyce istuutui. Hän oli liittänyt kätensä yhteen; nyt hän kohotti
silmänsä ja katsoi arasti isäntäänsä.
Hän näki hoikan, pystyharteisen vartalon, vähän hajallaan olevat käyrät
jalat, pörröisen, kellahtavan tukan, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja
pienet, tummat, räpyttelevät silmät.
"Olen pahoillani, että huoneet ovat niin pahassa siivossa. Niillä ei
usein ole iloa nähdä hienoa naista. Minä olin nukkumassa -- niin minä
tavallisesti vietän päiväni tähän vuodenaikaan!"
Kankeat punaiset viikset kääntyivät, kuin huuli olisi hymyillyt.
Mrs Pendyce mutisi jotakin epämääräistä.
Hänestä tämä kaikki tuntui unenomaiselta, ilkeältä houreelta.
Ukkosenjyrähdys sai hänet peittämään kasvonsa.
Bellew astui akkunan ääreen, katsahti taivaalle ja palasi lieden luo.
Hänen pienet palavat silmänsä näyttivät katsovan vieraan läpi. "Jos
en minä nyt heti rupea puhumaan", ajatteli mrs Pendyce, "niin en saa
puhutuksi ensinkään".
"Minä olen tullut", alkoi hän, ja näin sanoessaan hän tunsi pelkonsa
haihtuvan; ääni, joka tähän saakka oli ollut niin epävarma, kaikui
taas lujana, ja silmät, jotka olivat melkein pelkkää terää, katsoivat
tummina ja lempeinä mieheen, jonka vallassa he kaikki olivat -- "olen
tullut kertomaan teille jotain, kapteeni Bellew!"
Lieden ääressä seisova mies kumarsi, ja kuin joku ilkeä lintu liiteli
pelko taas mrs Pendycen harteille. Oli kauheaa, oli barbaarista, että
hänen, että kenenkään piti puhua sellaisista asioista, oli barbaarista,
että miehet ja naiset ymmärsivät niin väärin toisensa, että heissä
oli niin vähän myötätuntoa ja hienoutta; oli barbaarista, että hänen,
Margery Pendycen, piti puhua tästä asiasta, joka oli heille kummallekin
tuottava niin paljon tuskaa. Kaikki oli niin viheliäistä ja karkeata ja
jokapäiväistä! Hän otti nenäliinansa ja pyyhkäisi sillä huuliaan.
"Suokaa anteeksi, että minä sanon sen. Teidän vaimonne on hylännyt
minun poikani, kapteeni Bellew!"
Bellew ei liikahtanut.
"Hän ei rakasta häntä; hän kertoi sen minulle itse! Poikani ei tule
enää koskaan tapaamaan häntä!"
Miten kauheaa, miten inhottavaa!
Ja yhä vieläkin seisoi Bellew ääneti ja ahmi häntä pienillä silmillään;
eikä hän voinut sanoa, kuinka kauan tätä kesti.
Bellew kääntyi äkkiä selin ja nojautui uuninreunustaan.
Mrs Pendyce pyyhkäisi kädellä kulmiaan päästäkseen epätodellisuuden
tunteesta, joka häntä vaivasi.
"Siinä kaikki", sanoi hän.
Hänen oma äänensä kuului hänestä oudolta.
"Jos siinä todellakin on kaikki", ajatteli hän, "on minun luullakseni
noustava ja mentävä!" Ja hänen mielessään välähti: "Poloinen pukuni
menee pilalle!"
Bellew kääntyi ympäri.
"Tahdotteko lasin teetä?"
"Ei kiitos; en luule saavani sitä juoduksi."
"Minä kirjoitin kirjeen miehellenne!"
"Niin."
"Hän ei vastannut siihen."
"Ei."
Mrs Pendyce näki, että Bellew tuijotti häneen, ja epätoivoinen
kamppailu alkoi hänen rinnassaan. Pyytäisikö hän tuota lupausta, nyt
kun George --? Eikö hän ollut sen vuoksi tullut? Eikö hänen pitänyt --
eikö hänen pitänyt heidän kaikkien takia?
Bellew astui pöydän ääreen, kaatoi vähän whiskyä lasiin ja joi sen.
"Te ette pyydä minua lopettamaan oikeusjuttua", sanoi hän.
Mrs Pendycen huulet olivat raollaan, mutta mitään ääntä ei niiltä
lähtenyt. Hänen mustat silmänsä tuijottivat värähtämättä hänen
kalpeista kasvoistaan; hän ei äännähtänytkään.
Bellew pyyhkäisi kädellä kulmiaan.
"Hyvä, minä teen sen", sanoi hän, "teidän tähtenne. Te olette ainoa
hieno nainen, jonka tunnen."
Bellew puristi hänen hansikoituja sormiaan, riensi hänen ohitseen, ja
mrs Pendyce näki olevansa yksin.
Yksin hän otti selvän uloskäytävästä, ja kyyneleet virtasivat pitkin
hänen kasvojaan. Hyvin hiljaa hän sulki eteisen oven.
"Poloista pukuani!" ajatteli hän. "Voisinkohan minä jäädä tänne vähäksi
aikaa? Sade näyttää kohta menevän ohi!"
Tummanpunerva pilvi oli mennyt ohitse ja painunut talon taakse, ja
loistavasta valkeasta pilvestä valui välkkyvää sadetta; kaistale
syvänsinistä taivasta näkyi tienvieressä olevien mäntyjen takaa.
Rastaat olivat jo liikkeellä matoja hakemassa. Pitkin oksaa hyppivä
orava pysähtyi katselemaan mrs Pendyceä, ja mrs Pendyce katseli
hajamielisesti oravaa pienen nenäliinan takaa, jolla hän kuivasi
silmiään.
"Miesraukka!" ajatteli hän -- "poloinen, yksinäinen olento! Kas siinä
tulee aurinko!"
Ja hänestä tuntui, kuin aurinko nyt olisi ensi kertaa näyttäytynyt koko
tänä kauniina, lämpimänä vuonna. Hän tarttui taas hameeseen molemmin
käsin, lähti kulkemaan pihatietä poispäin ja oli pian taas vainioiden
keskellä.
Kaikki vihanta välkähteli, ja ilman oli sade niin huuhtonut, että
kaikki kesäiset tuoksut olivat haihtuneet ja jäljellä oli vain se
kristallinen tuoksu, joka ei ole mitään tuoksua ensinkään. Mrs Pendycen
kengät olivat pian läpimärät.
"Kuinka minä olen onnellinen!" ajatteli hän. -- "Kuinka iloinen ja
onnellinen minä olen!"
Ja tunne, joka oli näitä sanoja epämääräisempi, valtasi hänen mielensä
ja tunki tieltään kaikki muut tunteet täällä sateesta vettyneillä
vainioilla.
Pilvi, joka niin kauan oli riippunut Worsted Skeynesin yllä, oli
hajonnut ja haihtunut. Jokainen ääni oli kuin musiikkia, jokainen liike
kuin tanssia. Hän ikävöi päästä aikaisten ruusujen luo näkemään, kuinka
sade oli pidellyt niitä. Hänen oli mentävä porraspuun yli ja siitä
onnellisesti päästyään hän pysähtyi hetkeksi ja otti lujemmin kiinni
hameistaan. Hän oli kotivainiolla nyt, ja suoraan hänen edessään oli
kartano. Pitkänä ja matalana ja valkeana se seisoi siinä lumoavassa
iltavalaistuksessa, ja kaksi loistavaa akkunaa, joille aurinko lankesi,
valvoi kuin kaksi silmää yli sen maitten; ja sen takana, vasemmalla,
oli kyläkirkko leveänä, tanakkana ja harmaana jalaviensa välissä.
Ylt'ympäri joka puolella oli hiljaista -- englantilaisen iltapäivän
unelias, usvainen rauha.
Mrs Pendyce käveli kohti puistoansa. Tultuaan sitä lähelle hän näki
oikealla puolellaan kartanonherran ja mr Barterin. He seisoivat
yhdessä katsellen erästä puuta, ja -- kuin palvelevan alaluokan
vertauskuvana -- John-koira istui hännällään ja sekin katsoi kohti
puuta. Kirkkoherran ja mr Pendycen kasvot muodostivat kumpikin yhtä
suuren kulman ylöspäin, ja niin erilaiset kuin nämä kasvot ja vartalot
olivatkin, edustaessaan kahta ikuisesti kilpailevaa perikuvaa,
hämmästytti mrs Pendyceä kuitenkin heidän oleellinen yhtäläisyytensä.
Oli kuin henki, hakiessaan itselleen ruumista, olisi kohdannut
nämä kaksi hahmoa ja epätietoisuudessaan päättänyt ottaa asuntonsa
kumpaankin.
Mrs Pendyce ei huiskuttanut heille, vaan astui kiireesti marjakuusien
lomaan ja veräjästä sisään.
Hänen puutarhassaan putosi yksitellen kirkkaita pisaroita joka
ruusunlehdeltä, ja joka ruusun terässä oli vesihelmiä. Vähän pitemmällä
hän huomasi rikkaruohoa; hän katsoi tarkemmin ja keksi sitä paljonkin.
"Oh", ajatteli hän, "kuinka kauheasti he ovatkaan antaneet
rikkaruohon... Minun täytyy tosiaan puhua Jackmanille!"
Hänen itsensä istuttama ruusupensas hänen vieressään värähti, ja siitä
putosi kokonainen pisarasade.
Mrs Pendyce kumartui ja tarttui valkoiseen ruusuun. Hymyilevin huulin
hän suuteli sen terää.