Sattui niin, että John-koira -- joka hajusi kanervalle tai keksille
herätessään yöunestaan -- joutui epäsuosioon sinä torstaina. Kesti
kauan, ennenkuin sen pitkään ja kapeaan päähän pääsi tunkeutumaan
mikään uusi ajatus, ja vasta neljäkymmentä tuntia sen jälkeen kuin
mrs Pendyce oli mennyt, se täysin tajusi, että jotakin todella oli
tapahtunut sen isännälle. Niiden kiihottuneiden minuuttien kuluessa,
jolloin tämä vakaumus alkoi siinä kiteytyä, se oli ankarassa työssä.
Se otti kaksi ja puoli tusinaa isäntänsä kenkiä ja tohveleita ja
asetti ne tavallisuudesta poikkeaviin paikkoihin, sitten se makasi
niiden päällä, kunnes ne olivat lämpimät, jätti ne sitten jollekin
toiselle haudottavaksi ja kääntyi mrs Pendycen oveen päin. Kaiken
tämän johdosta sanoi kartanonherra useampia kertoja: "John!" ja uhkasi
sitä partaveitsen teroitushihnalla. Ja osaksi sen vuoksi, että se
ei sietänyt jättää isäntäänsä hetkeksikään, -- kuritus oli saanut
sen rakastamaan häntä niin kovasti -- ja osaksi tämän uuden aatteen
johdosta, joka ei antanut sille mitään rauhaa, se makasi odotellen
eteisessä.
Se oli kerran kiihkeässä nuoruudessaan tullut ajattelemattomuudesta
seuranneeksi kartanonherran hevosta, ja tätä tekoa ei kukaan saanut
sitä enää toistamaan. Se sekä tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä
tätä tarpeettoman isoa ja nopeaa eläinmuotoa kohtaan että epäili sen
tarkoitusperiä isäntänsä suhteen; sillä kun eläin oli ottanut isännän
selkäänsä, ei hänestä tuntunut hajua enää missään -- ei henkäystäkään
siitä mieluisesta hajusta, joka teki hänet koiran sydämelle niin
kalliiksi. Niin pian kuin hevonen tuli näkyviin, oli senvuoksi
John-koiran tapana laskeutua vatsalleen makaamaan, etukäpälät kuonoa
vasten painettuina ja kuono maata vasten, ja niin kauan kuin hevonen
oli näkyvissä, ei sitä saatu liikahtamaan tästä asennosta, jossa se
muistutti lepäävää sfinksiä.
Mutta tänä iltana se seurasi isäntäänsä kohtuullisen välimatkan päässä,
häntä riippuvana, huuli nuokkuvana, hartiat kovassa työssä, kuono
kohotettuna paheksumisen merkiksi sen naurettavan ja tarpeettoman
korkeuden vuoksi, missä sen isäntä istui.
Mr Pendyce ratsasti verkkaan; hänen hyvinharjattuihin kenkiin puetut
jalkansa ja Bedford-housuihin ja mahonginvärisiin sääryksiin verhotut
säärensä liikkuivat hevosen ravin tahdissa. Pitkäliepeinen takki
putosi sievästi hänen lanteilleen, hänen selkänsä ja hartiansa olivat
hiukkasen verran kumarruksissa liikunnan helpottamiseksi, ja hänen
siistin, valkean kaulaliinansa ja korkean harmaan hattunsa välissä
näkyivät hänen laihat, harmaan poskiparran ja viiksien koristamat
kasvonsa, joiden synkkä katse tuijotti itseensävaipuneena. Hänen
hevosensa, ruskea, puhdasrotuinen tamma, ravasi levollisesti,
ojentaen päätään eteenpäin, ja huiskutti häntäänsä. Ja niin he kaikki
kolme kesäkuun päivänpaisteessa taivalsivat lehväistä tietä Worsted
Scottoniin...
Tiistaina, sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce oli lähtenyt -- oli
kartanonherra tullut kotiin tavallista myöhemmin, sillä hänen
mielestään ei pieni kylmäkiskoisuus edellisen illan väittelyn jälkeen
ollut vahingoksi. Paljastuksen jälkeinen ensimmäinen tunti oli ollut
kuin yksi ainoa sekava ja kiihottunut minuutti ja se oli päättynyt
hermopurkaukseen ja sähkösanomaan, jonka hän oli lähettänyt kenraali
Pendycelle. Hän lähetti itse sähkösanoman, ja hänen palatessaan
kylästä oli hänen päänsä kumarruksissa ja hän tunsi äkillistä häpeää
-- outo ja peloittava tunne, jota hän ei muistanut koskaan ennen
kokeneensa; se oli jonkinmoista lähimmäisten pelkoa. Hän olisi halunnut
kulkea jotakin syrjätietä, mutta mitään sellaista ei ollut, oli vain
valtamaantie ja polku, joka kylän kentän ja kirkkomaan kautta vei hänen
omalle hevospihalleen. Muuan vanha torppari seisoi tienristeyksessä,
ja kartanonherra kulki häntä kohti pää kumarruksissa kuin härkä päin
aitaa. Hän oli aikonut sivuuttaa miehen ääneti, mutta hänen ja tämän
vanhan murtuneen maamiehen välillä oli monen vuoden tekemä side. Vaikka
henki olisi ollut kysymyksessä, ei mr Pendyce olisi voinut sivuuttaa
miestä, jonka isät olivat raataneet hänen isiensä hyväksi, syöneet
hänen isiensä leipää ja kuolleet hänen isiensä kanssa, sanomatta sanaa
ja huiskauttamatta kättään.
"Iltaa, herra; kaunis ehtoo. Hyvä heinäilma!"
Ääni oli epäröivä ja värähtelevä.
Mr Pendyce nosti käden hattuunsa.
"Iltaa, Hermon. Tosiaan hyvä heinäilma! Mrs Pendyce on lähtenyt
Lontooseen. Ollaan poikamiehiä, hah!"
Hän jatkoi tietään.
Vasta kun hän oli jonkin matkaa edennyt, käsitti hän, miksi oli
tämän ilmoituksen tehnyt. Hänen yksinkertaisesti täytyi kertoa se
jokaikiselle; silloin ei kukaan saattanut hämmästyä.
Hän kiiruhti kotiin pukeutumaan päivälliseksi ja näyttääkseen, että
kaikki oli tolallaan. Seitsemän ruokalajia oli hänelle tarjottava,
vaikka taivas olisi murtunut; mutta hän söi vähän ja joi enemmän
punaviiniä kuin hänen oli tapana. Päivällisen jälkeen hän istui
työhuoneessaan avattujen akkunoiden ääressä, ja päivän- ja lampunvalon
sekaantuessa toisiinsa hän uudelleen luki vaimonsa kirjeen. Samoin kuin
John-koiran, samoin oli hänen isäntänsä laita -- uusi ajatus pääsi vain
hitaasti tunkeutumaan hänen pitkään ja kapeaan päähänsä.
Margery oli ilmeisesti aivan suunniltaan Georgen takia; hän ei tajunnut
mitä teki, mutta hän oli kyllä pian tuleva tietoihinsa. Hänen,
Horace Pendycen, asia ei ollut ryhtyä toimenpiteisiin. Ja mihinkäpä
toimenpiteisiin hän olisi voinut ryhtyä, ilman että hän siten tunnusti,
että hän, Horace Pendyce, oli mennyt liian pitkälle, että Horace
Pendyce oli väärässä? Se ei ollut koskaan ollut hänen tapanaan, ja
tapaansa hän ei voinut muuttaa nyt. Jos Margery ja George mieluummin
pysyivät itsepintaisina, saivat he kantaa seuraukset ja selviytyä niin
hyvin kuin taisivat.
Hiljaisessa lampunvalossa, joka pehmenemistään pehmeni silkkisen
vihreän kaihtimen alla, hän istui ajattelemassa menneisyyttä sekavasti.
Ja kuin olisi jokin ilkeä loihtu hänet vallannut, ei näihin mykkiin
unelmiin sekaantunut yhtään muuta kuin mieluisia muistoja, yhtään
muita kuin viehättäviä kuvia. Hän koetti ajatella vaimoaan tylysti,
hän koetti maalata hänet mustaksi; mutta ikäänkuin se nurinkurisuus,
joka oli syntynyt maailmaan hänen syntyessään ja oli kuoleva hänen
kuollessaan, olisi ilvehtinyt hänen kanssaan, tuli hänen vaimonsa hänen
luoksensa kuin lempeyden hengetär vallitakseen hänen mielikuvitustaan.
Hän tuli hänen luokseen suloisia tuoksuja uhoten, silkin kahistessa,
ja hänen kysyvä äänensä kuului sanovan: "No, rakkaani?" kuin ei hän
olisi ensinkään pahoillaan. Hän muisti, kuinka oli tuonut mrs Pendycen
ensi kertaa Worsted Skeynesiin kolmekymmentäneljä vuotta sitten "niin
arkana ja ruusunhentona, mutta ylimysnaisena kiireestä kantapäähän, se
kullanmuru", kuten hänen vanha hoitajansa oli lausunut.
Hän muisti hänet Georgen syntymästä, jolloin hän oli valkea ja
läpikuultava kuin vaha, silmät pelkkää terää ja huulilla epämääräinen
hymy. Hän muisti niin monta muuta kuvaa hänestä näiltä vuosilta, mutta
ei koskaan kuihtuneena eikä vanhana naisena, ei koskaan naisena,
joka oli elänyt aikansa. Nyt kun hänellä ei häntä enää ollut,
ymmärsi mr Pendyce ensi kertaa, ettei hänen vaimonsa koskaan ollut
tullut vanhaksi, että hän yhä vielä oli "arka ja ruusunhento, mutta
ylimysnainen kiireestä kantapäähän, se kullanmuru". Eikä hän saattanut
sietää tätä ajatusta; se sai hänet tuntemaan olonsa niin viheliäiseksi
ja yksinäiseksi lampunvalossa, jonka ympärillä harmaat sääsket
leijuivat, ja John-koiran nukkuessa hänen jalallaan.
Siksi hän tarttui kynttiläänsä ja lähti ylös nukkumaan. Ovet, joiden
takana olivat palvelijain huoneet, oli suljettu. Avaran talon koko
muussa osassa hänen kynttilänsä oli ainoa valo, hänen askeleensa ainoa
ääni. Hän nousi portaita verkkaan kuten oli tehnyt monia tuhansia
kertoja, mutta ei koskaan niinkuin nyt, ja varjon lailla asteli hänen
takanaan John-koira.
Ja luonto-emo, joka tuntee ihmisten ja koirain sydämet, josta kaikki
tulevat ja johon kaikki taas palaavat, se valvoi, ja pian sen jälkeen
kuin kumpikin oli laskeutunut levolle, toinen yksinäiselle vuoteelleen,
toinen siniselle liinatyynylle ovennurkkaan, se vaivutti heidät uneen.
Mutta keskiviikko saapui ja sen mukana keskiviikon velvollisuudet.
Ne, jotka ovat kulkeneet Stoalaisten klubin ohi ja nähneet
Stoalaisten istuvan siellä, saavat helposti piintyneitä päähänpistoja
maataomistavien luokkien joutilaasta elämästä. Nämä kuvitelmat
eivät suo heille lepoa, eivät päästä katkeruutta väistymään heidän
kieleltään, sillä he itse kaipaavat kiihkeästi tuota "joutilasta"
elämää. Mutta vaikka harhaluulot lienevät meidän osamme tässä
sumuisessa maassa, niin että me ajattelemme kierosti lähimmäisistämme
ja ihastelemme itseämme, ei "joutilas"-sana tässä ole paikallaan.
Monet raskaat velvollisuudet olivat Worsted Skeynesin herran
hartioilla. Ensin oli käytävä tallissa päättämässä, oliko Beldamen
polvi poltettava tai oliko uusi raudikko myytävä, kosk'ei se vetänyt
ihmisiä kyllin hyvällä vauhdilla, ja sitten tukala kysymys Brugganin
tai Bealin kauroista, mikä oli käsiteltävä Bensonin kanssa, joka
oli kuin mikäkin lihava valkopartainen poika nahkavyössään ja
paitahihasillaan. Sitten pitkä istumahetki työhuoneessa muistiinpanojen
ja laskujen ääressä, jotka kaikki oli huolellisesti tarkistettava,
jottei se-ja-se antaisi liian vähän liian vähästä tai liian vähän
liian paljosta; sitten oli pikimmältään pistäydyttävä Jarvisin,
ensimmäisen metsänvartijan luona kyselemässä uusien unkarilaisten
lintujen vointia ja tekemässä suunnitelmaa, minkä avulla niin
monta kuin mahdollista näistä elukoista, jotka hän oli kasvattanut
poikasista saakka, estettäisiin ensi ajojahdissa lentämästä hänen
ystävänsä lordi Quarrymanin alueelle. Ja tämä kesti kauan, sillä
Jarvisin tunteet pakottivat hänet sanomaan kuuteen kertaan: "Niin, mr
Pendyce, sen minä sanon, meidän ei olisi pitänyt menettää niin monta
lintua tässä viime ajossa"; ja mr Pendycen vastaamaan: "Ei, Jarvis,
ei tosiaankaan. No, mitä te ehdotatte?" Ja sitten tuo toinen tukala
kysymys -- miten saada paljon fasaaneja ja paljon kettuja elämään
yhdessä täydessä sopusoinnussa -- ja sitä käsiteltiin hartaasti ja
loppumattomiin, sillä, kuten kartanonherran oli tapana sanoa: "Jarvis
on täysin luotettava mitä kettuihin tulee." Hän ei sietänyt, että hänen
metsästysmaansa riistettiin puhtaiksi.
Sitten sukkelaan takaisin syömään aamiaista tai kenties ei mitään
aamiaista ensinkään, jotta ruumis pysyisi jäntevänä; ja ulos taas heti
ratsain tai jalan kotikartanolle tai kauemmaksi, minne oli tarvis, ja
sitten tuli pitkä iltapäivä, jolloin tarkastettiin mullien kylkiluita,
lanttujen väriä tai joidenkin seinien tai veräjien ulkoasua.
Sitten takaisin kotiin teen ja _Timesin_ ääreen, joka tähän saakka
oli saanut osakseen vain ohimeneviä silmäyksiä, ja silloin oli
tarkkaavaisuus huolellisesti kohdistettava niihin Parlamentin
toimenpiteisiin, jotka sisälsivät kaukaista uhkaa vallitsevaa
olotilaa vastaan, lukuunottamatta tietysti tulevaa vehnätullia,
joka oli niin tarpeellinen Worsted Skeynesin vaurastumiseen. Sitten
sattui, että hänen luokseen lähetettiin maankiertäjiä, ja heille
hän huomautti vain: "Kädet esiin, mies", ja jos havaittiin, ettei
niitä mikään kunniallinen työ ollut karkaissut, lähetettiin heidät
oikopäätä putkaan. Päinvastaisessa tapauksessa mr Pendyce kävi vallan
neuvottomaksi ja asteli edestakaisin, koettaen vakavasti harkita, mikä
oli hänen velvollisuutensa heitä kohtaan. Oli myös sellaisia päiviä,
jotka kokonaan kuluivat oikeudenistuntoihin, jolloin monenkarvaiset
rikkojat tulivat hänen eteensä, ja heille hän sääti oikeutta heidän
rikkomuksensa suuruuden mukaan, alkaen pahimmasta, salametsästyksestä,
keveimpään, vaimon pahoinpitelyyn; sillä vaikka hän oli inhimillinen
mies, ei perinnäistapa sallinut hänen katsoa viimeksi mainitunlaista
urheilua varsinaisesti rikolliseksi -- ei ainakaan näin maalla.
Tosin nuori ja harjaantunut järki olisi selvittänyt nämä asiat
murto-osassa samaa aikaa, mutta tämä olisi loukannut perinnäistapaa,
järkyttänyt kartanonherran varmaa vakaumusta, että hän täytti
velvollisuuttaan, ja antanut juoruaville kielille aihetta puhua
kevytmielisyydestä. Ja vaikkakin kaikki tämä aherrus suoranaisesti
tai välillisesti palveli hänen omia etujaan, niin täyttihän hän siinä
velvollisuutensa maata kohtaan ja tuki jokaisen englantilaisen oikeutta
olla maalaismainen mistä hinnasta hyvänsä!
Mutta tänä keskiviikkona oli elämä ikäänkuin menettänyt makunsa. Olla
aivan yksinään keskellä vainioitaan -- kenenkään välittämättä siitä,
tekikö hän yhtään mitään, ilman että hän saattoi kenellekään tunnustaa,
että Beldamen jalka oli poltettava, että Peacock vaati lisää veräjiä --
se oli enemmän kuin hän saattoi kestää. Hän olisi halunnut sähköttää
tyttärilleen, että he tulisivat kotiin, mutta hän ei olisi pystynyt
vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Gerald oli Gibraltarissa! George
-- George ei ollut hänen poikansa! Ja hänen ylpeytensä kielsi häntä
kirjoittamasta vaimolle, joka näin oli jättänyt hänet yksinäisyyteen ja
häpeään. Sillä häpeää se oli, mitä kartanonherra syvällä itsepintaisen
suuttumuksen alla tunsi, -- häpeää siitä, että hänen täytyi kaihtaa
naapureitansa, jotteivät nämä tekisi hänelle kysymyksiä, joihin hänen
oma hyvä maineensa ja hänen ylpeytensä pakotti häntä vastaamaan
valheella; häpeää siitä, ettei hän ollut herra talossaan -- ja vielä
suurempi olisi häpeä ollut, jos joku olisi sen havainnut. Tosin
hän ei ollut tietoinen siitä, että hän tunsi häpeää, sillä hän oli
itsehavaintoon tottumaton, hän kun oli aina torjunut sen luotaan.
Sillä hän oli aina tottunut ajattelemaan henkilökohtaisesti, kuten
esimerkiksi, kun hän aamiaispöydässä sattui katsahtamaan ylös eikä
nähnyt vaimoaan, vaan Besterin, joka valmisti kahvia, jolloin hän
ajatteli: "Tuo on kyllä kaikesta selvillä, se on varma!" ja häntä
harmitti, kun hän ajatteli niin. Nähdessään mr Barterin tulevan
kartanoon päin hän ajatteli: "Peijakas! en minä voi tavata häntä" ja
pujahti ulos, ja häntä harmitti, että hän näin oli kartellut häntä. Kun
hän skottilaisessa puutarhassa kohtasi Jackmanin, joka kasteli ruusuja,
sanoi hän tälle: "Rouva on mennyt Lontooseen" ja kääntyi äkisti pois,
ja häntä harmitti, että jokin salaperäinen yllyke oli pakottanut hänet
kertomaan tämän.
Tällaista oli kautta koko pitkän murheellisen päivän, ja ainoa mikä
tuotti hänelle lohtua, oli pyyhkiä jälkisäädöksestä poikaansa koskevat
kohdat ja ahertaa uuden, niiden sijalle kirjoitettavan pykälän kimpussa:
Sen johdosta, että vanhin poikani on gentlemannille ja Pendycen
nimen kantajalle arvottoman käytöksensä kautta osoittautunut
luottamustani ansaitsemattomaksi, ja koska minä mielipahakseni en
voi muuttaa tilani perintöjärjestystä, säädän täten, ettei hänen
missään muodossa pidä päästä osalliseksi muun omaisuuteni eikä
henkilökohtaisten varojeni jakoon, lujasti vakuutettuna siitä, että
velvollisuuteni on tehdä niin perheeni ja maan etujen kannalta, ja
minä teen tämän säädöksen vihasta vapaana.
Sillä kaiken vihan, minkä häntä esti vaimoa kohtaan tuntemasta se, että
hän niin suuresti kaipasi häntä, sen hän lisäsi siihen, mitä hän jo
ennestään tunsi poikaansa kohtaan.
Seuraava posti toi kirjeen kenraali Pendyceltä. Hän avasi sen sormin,
jotka olivat yhtä tärisevät kuin hänen veljensä käsiala.
Armeijan ja laivaston klubi.
Rakas Horace!
Mikä hitto sai sinut lähettämään tuollaisen sähkösanoman? Se
tärveli minulta aamiaisen ja sai minut täyttä vauhtia rientämään
Margeryn luo, joka jaksoi mainiosti. Jos hän olisi ollut
huonovointinen tai muuta sellaista, olisin tehnyt sen mielihyvällä,
mutta nyt hän oli täydessä puuhassa pukujensa takia tai mitä hän
lienee puuhannut, ja varmastikin hän piti minua mielipuolena, kun
tulin hänen luokseen sellaiseen aikaan aamulla. Sinun ei pidä
ottaa tavaksesi lähettää sähkösanomia. Sähkösanoma merkitsee aina
jotain tärkeää -- ainakin olen minä aina luullut niin. Minä tapasin
Georgen, kun hän tuli kovaa kyytiä äitinsä luota. En voi nyt
kirjoittaa tämän enempää. Minun pitää juuri mennä syömään.
Harras veljesi _Charles Pendyce_.
Margery voi hyvin. Hän oli tavannut Georgen. Paatuvin sydämin meni
kartanonherra levolle.
Ja keskiviikko päättyi...
Ja torstaina, iltapäivällä, kantoi ruskea tamma mr Pendyceä ajotietä
myöten, ja häntä seurasi John-koira. He sivuuttivat "The Firsin", missä
Bellew asui, kääntyivät siitä jyrkästi oikealle ja alkoivat kohota
kylän yhteismaalle. Heidän mukanaan kulki sen miehen kuva, joka oli
tämän kaiken takana -- kuva, joka nyttemmin aina asusti kartanonherran
mielessä, kummittelija, jolla oli korkeat hartiat, pienet, hehkuvat
silmät, lyhyeksi leikatut punaiset viikset, hoikat, väärät sääret.
Hän oli ruma tahra tässä järjestelmässä, jota kartanonherra rakasti,
perintöoikeuden häpeäpaalu, vitsaus kuin hunnien Attila, rikollinen
irvikuva kaikesta siitä, mitä maalais-aatelismiehen pitäisi olla --
hänen urheilun ja ulkoilman harrastuksestaan, hänen "sisustaan" ja
rohkeudestaan, hänen itsetuntemuksestaan, hänen kyvystään juoda lasinsa
pohjaan miehen lailla, hänen ritarillisuudestaan, joka nyt oli käynyt
vanhanaikaiseksi. Niin -- tiesi mikä jätkä miehekseen, kummittelija
keskellä koiraparveaan, huono luonne -- mies, joka entisaikoina olisi
ammuttu, juopotteleva kalpeanaamainen piru, joka halveksi Horace
Pendyceä, jota Horace Pendyce vihasi, mutt'ei oikein voinut halveksia.
"Sellainen on aina joka metsästysseudussa!" Kyllä olikin lurjus
laatuaan!
Kartanonherra pääsi huipulle, ja koko Worsted Scotton oli näkyvissä. Se
oli hiekkaista tannerta, joka kasvoi kanervaa ja piikkihernettä, siellä
täällä oli joku yksinäinen mänty; sillä ei ollut mitään arvoa, ja hän
himoitsi sitä kuin poika palasta, jonka joku toinen on näpistänyt hänen
omenastaan. Häntä kiusasi se, että se siinä levisi, hänen omanaan eikä
kuitenkaan hänen, kuin vaimo, joka ei ollut vaimo -- ikäänkuin kohtalo
olisi sillä huvitellut hänen kustannuksellaan. Täten hän ei voinut
muodostaa siitä itselleen mitään selvää kuvaa; sillä kartanonherran
laita oli kuten ihmisten yleensä: se mitä hän rakasti ja omisti, sai
määrätyn hahmon -- hän _näki_ sen. Aina kun sanat "Worsted Skeynes"
olivat hänen mielessään -- ja ne olivat melkein aina -- kohosi hänen
mieleensä täsmällinen ja yksityiskohtainen mielle, vaikka sitä on
vaikea kuvata; mutta mikä tämä kuva olikin, tiesi hän, että Worsted
Scotton tärveli sen. Tosin hän ei voinut keksiä, miten yhteismaata
olisi saattanut käyttää, mutta hän tunsi syvästi, että kaikki oli
vain torpparien pahansuopuutta, ja sitä hän ei voinut sietää; yksi
ainoa elukka ei olisi kahdessa vuodessa voinut lihota sen laihoilla
laitumilla. Vain kolme vanhaa aasia vietti siellä viimeisiä päiviään.
Sylys polttopuita tai vanhoja sanajalkoja, muutama turvemätäs eräästä
erikoisesta paikasta -- siinä kaikki mitä itsekkäät talonpojat sieltä
saivat kokoon. Mutta torpparit eivät olleet niin vaarallisia -- heistä
hän kyllä olisi selvinnyt, tuo Peacock se hänelle tuskan tuotti, vain
siksi, että hänen maansa sattui rajoittumaan yhteismaahan, ja hänen
isänsä olivat käyttäytyneet törkeästi ennen häntä. Mr Pendyce ratsasti
ympäri katsellen aitausta, jonka hänen isänsä oli pystyttänyt, kunnes
hän tuli siihen kohtaan, minkä Peacockin isä oli repinyt alas; ja oudon
sattuman ansiosta -- sellaista kun tapahtuu painetuissa kuvauksissa
-- hän kohtasi Peacockin itsensä, joka seisoi aukossa kuin olisi
edeltäpäin aavistanut kartanonherran käynnin. Tamma pysähtyi itsestään,
John-koira laskeutui kohtuullisen matkan päähän mietiskelemään, ja
pitkän matkan päähän saattoi kuulla sen sitä tekevän ja silloin tällöin
lotkaisevan kielen suuhunsa.
Peacock seisoi kädet housuntaskuissa. Vanha olkihattu oli hänellä
päässään, hänen tihrusilmänsä tuijottivat maahan, ja hänen hevosensa,
jonka hän oli sitonut pystyyn jättämäänsä aidanseipääseen, oli myös
kääntänyt katseensa maahan, sillä se halusi nurmea. Mr Pendycen
kamppailu hänen palavan navettansa pelastamiseksi oli siitä pitäen
alituisesti pysynyt vuokraajan mielessä. Hän tunsi, että hän unohti
sitä päivästä päivään -- että hän pian olisi unohtanut sen kokonaan.
Hän tunsi kuinka hänen vanhat epäilyksensä, jotka hän oli isiltään
perinyt, joka hetki kohosivat hänen mielessään. Ja niin oli hän tullut
tänne katsomaan, mitä aukon näkeminen vaikuttaisi hänen kiitollisuuden
tunteeseensa. Hänen nähdessään kartanonherran alkoivat hänen pienet
silmänsä vilkkua edestakaisin kuin porsaan silmät, kun se saa potkun
takaapäin. Se, että mr Pendyce oli valinnut juuri tämän hetken tänne
tullakseen, oli kuin vihjaus siitä, että kaitselmus, joka tietää
kaiken, tiesi myös, mitä mr Pendycen oli paras tehdä.
"Hyvää iltaa, herra. Kuiva ilma; sadetta on kovasti tarvis. Minä en saa
mitään rehua, jos tätä jatkuu."
Mr Pendyce vastasi:
"Iltaa, Peacock. Teidän pelloillannehan on ensiluokkainen heinä."
He käänsivät nopeasti silmänsä pois, sillä tällä hetkellä he eivät
sietäneet nähdä toisiaan.
Oli äänettömyys; sitten sanoi Peacock:
"Miten käy minun veräjieni, herra?" ja hänen äänensä värähti kuin olisi
kiitollisuus vielä voinut päästä voitolle hänessä.
Kartanonherra loi ärtyisän silmäyksen aitaamattomaan alueeseen oikealla
ja vasemmalla puolellaan, ja hänen mielessään välähti ajatus:
"Jos minä nyt antaisin tuolle lurjukselle hänen veräjänsä, niin
antaisikohan hän minun taas aidata Scottonin?"
Hän katseli tanakkaa, parrakasta miestä, ja pettämätön vaisto, jolle mr
Paramor oli antanut niin ruman nimen, ohjasi häntä:
"Minä tahtoisin tietää, mikä vika _teidän_ veräjissänne on, hyvä mies?"
Peacock katsoi häneen suoraan tällä kertaa; hänen äänensä ei enää
värähdellyt, siinä kaikui jonkinmoinen karkea hyväntuulisuus.
"No, puolet niistä ovat läpimätiä!" sanoi hän ja hengähti
helpotuksesta, sillä hän tiesi, että kiitollisuus oli kuollut hänen
sielustaan.
"Hyvä, minä toivoisin, että omat kotiveräjäni olisivat puoleksi niin
hyvät. Tule, John!" Ja koskettaen tammaa kannallaan kääntyi mr Pendyce
pois, mutta ennenkuin hän oli päässyt kahtatoista askelta, katsoi hän
taakseen.
"Mrs Peacock kai voi hyvin, vai kuinka? Mrs Pendyce on mennyt
Lontooseen."
Ja koskettaen hattuaan ja odottamatta Peacockilta vastausta hän
ratsasti tiehensä. Hän valitsi tien, joka Peacockin talon takaa vei
hevosaitaukselle ja päättyi krikettikentälle, mikä oli eräs hänen
omista pelloistaan, jonka hän oli tähän tarkoitukseen luovuttanut.
Uusintakilpailu Coldinghamin joukkuetta vastaan oli käynnissä, ja
kartanonherra pysähtyi sitä katselemaan, istuen liikkumattomana
hevosensa selässä. Pitkä herrasmies käveli kenttää myöten verkkaan
häntä vastaan. Se oli hänen armonsa Geoffrey Winlow. Mr Pendyce
tukahdutti halunsa, joka käski häntä kääntämään tamman pois ja
ratsastamaan tiehensä.
"Me tulemme antamaan teille selkään, kartanonherra! Kuinka mrs Pendyce
voi? Vaimoni lähetti tervehdyksensä."
Kartanonherran kasvoilla, joihin aurinko lankesi, oli puna, jota
päivänpaiste yksin ei aiheuttanut.
"Kiitos", sanoi hän. "Hän voi varsin hyvin. Hän on lähtenyt Lontooseen."
"Entä te itse, ettekö mene sinne tällä huvikaudella?"
Kartanonherran katse hipaisi toisen levollisia silmiä.
"Luullakseni en", sanoi hän verkkaan.
Winlow palasi täyttämään velvollisuuksiaan.
"Vanha Barter-raukka ei ole saanut ainoatakaan pistettä!" hän sanoi yli
olkansa.
Kartanonherra havaitsi, että mr Barter lähestyi häntä takaapäin.
"Näetkö tuota vasemmanpuoleista miestä?" sanoi hän ja työnsi
alahuulensa esiin. "Katso nyt hänen jalkaansa. Etkö myönnä, että
tuo oli virheellinen pallo? Hän löi minut sellaisella. Hän lyö aina
sellaisia. Tuo Locke kelpaa tuomariksi yhtä vähän kuin --"
Hän keskeytti ja katsoi vakavasti lyöjään.
Kartanonherra ei vastannut, vaan istui kuin patsas tammansa selässä.
Äkkiä karahti hänen kurkkunsa.
"Mitenkä vaimosi jaksaa?" sanoi hän. "Mrs Pendyce oli aikonut tulla
häntä tapaamaan, mutta -- mutta hän lähti Lontooseen."
Kirkkoherra ei kääntänyt päätään.
"Minun vaimoniko? Oh, erinomaisesti! Tuossa vielä yksi! Minä sanon sen,
Winlow, tämä menee liian pitkälle!"
Geoffrey Winlow'n miellyttävä ääni kuului sanovan:
"Olkaa hyvä ja jättäkää puhuminen johtajan kanssa!"
Kartanonherra käänsi tammansa ja ratsasti pois; ja John-koira, joka oli
odottanut kohtuullisen välimatkan päässä, seurasi perässä, kieli suusta
riippuen.
Kartanonherra kääntyi veräjästä kotiviidakon läpi vievälle tielle,
ja John-koira, joka vainusi riistaa sekä vasemmalla että oikealla
puolellaan, liikutti lakkaamatta sekä kuonoaan että häntäänsä.
Viidakossa oli viileätä. Metsän kesäkuinen lehvistö muodosti pitkän
holvin, jonka harjalla mutkitteli sininen kaistale taivasta. Tammien
ja pähkinäpuiden, pyökkien ja jalavien välissä häämötti siellä täällä
koivun runko, jonka nämä vanhemmat puut olivat ikäänkuin ottaneet
vangiksi ja pusersivat piiriinsä, ylpeinä saaliistaan, ikäänkuin
tahtoen estää tätä metsän herkkää henkeä pääsemästä heidän käsistään.
Ne tiesivät, että jos tämä heidän haltiattarensa, joka oli villimpi
ja kuitenkin lauhkeampi kuin ne itse, olisi poistunut, olisivat ne
menettäneet arvonsa ja sulonsa, yhdyskuntansa sielun.
Kartanonherra laskeutui maahan ja sitoi hevosensa ja istui läheisimmän
koivun alle, kaatuneen jalavan rungolle. John-koira istuutui myös ja
katseli häntä rakastavin silmin. Ja näin istuessaan he ajattelivat
ajatuksiaan, mutta ne olivat kummallakin erilaiset.
Sillä tämän koivupuun alla oli Horace Pendyce suudellut vaimoaan
sinä päivänä, jolloin oli tuonut hänet kotiinsa Worsted Skeynesiin,
ja vaikka hän ei havainnut yhtäläisyyttä vaimonsa ja koivun välillä,
mistä joku poloinen kuvittelija olisi voinut huomauttaa, ajatteli hän
nyt kuitenkin tuota iltapäivää. Mutta John-koira ei sitä ajatellut;
hänen muistonsa oli liian usvainen, sillä tämä oli tapahtunut
kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Mr Pendyce istui kauan siinä hevosineen ja koirineen, ja mustasta
kerästä, jonka enemmän kuin puoleksi uneen vaipunut John-koira
muodosti, välkähti aika-ajoin silmä, joka loisti sen isäntää kohti kuin
palvova tähti. Aurinko loisti myös ja kultasi koivunrungon. Linnut ja
nelijalkaiset aloittivat iltapuuhansa viidakossa, ja jänikset, jotka
hypähtivät esiin ajotielle, katsahtivat hämmästyneinä koiraan ja
hyppäsivät takaisin taas. Ne tiesivät, ettei hevosmiehillä ole pyssyjä,
mutta ne eivät uskaltaneet luottaa tuohon mustaan, pörröiseen otukseen,
jonka kuono niin värähteli joka kerta, kun ne tulivat näkyviin. Sääsket
alkoivat tanssia, ja niiden tanssiessa saivat kaikki äänet ja tuoksut
ja hahmot illan leiman. Ja ilta oli kartanonherrankin sydämessä.
Verkkaan ja kankeasti hän nousi rungolta ja lähti ratsastamaan kotiin.
Siellä oli oleva aivan yhtä yksinäistä, mutta talo on sentään parempi
kuin metsä, missä sääsket tanssivat, linnut ja nelijalkaiset puuhaavat
ja varjot pitenevät, missä aurinko hiipii puunrunkoja ylöspäin ja
kaikki ovat välinpitämättömiä omistajaansa, ihmistä, kohtaan.
Kello oli yli puoli seitsemän, kun hän meni työhuoneeseensa. Akkunan
ääressä seisoi joku nainen, ja mr Pendyce sanoi:
"Anteeksi..."
Nainen kääntyi; se oli hänen vaimonsa. Kartanonherra pysähtyi käheästi
äännähtäen ja seisoi paikallaan peittäen kädellään silmänsä.