Kun Gregory Vigil nimitti mr Paramoria pessimistiksi, johtui se siitä,
että hän yhtä vähän kuin muutkaan ymmärsi tämän sanan sisällystä; sillä
sekapäisyydessään, joka hänellä oli yhteisenä monien, jonakin sumuisena
hetkenä siinneiden ihmisten kanssa, hän ajatteli, että se, joka näki
asiat sellaisina kuin ne ovat, koetti kuvailla ne entistä pahemmiksi.
Gregorylla oli oma tapansa katsella asioita, ja se oli hyvin kallis
hänelle -- niin kallis, että hän mieluummin sulki silmänsä kuin näki
ne muulla tavalla, ja kun asiat eivät hänelle olleet samanlaisia
kuin mr Paramorille, ei oikeastaan voi sanoa, ettei hän olisi nähnyt
niitä sellaisina kuin ne olivat. Mutta hän ei pystynyt näkemään
lokaa kasvoilla, joiden hän toivoi olevan puhtaat; jokin neste hänen
sinisilmissään hajoitti tämän loan, sillä välin kuin kasvojen kuva
oli matkalla verkkokalvolle. Tämä tapahtuma oli tajuton, ja sitä on
nimitetty idealismiksi. Siksi hän tuli yhä varmemmaksi, kuta kauemmin
hän mietti, siitä, että hänen holhokillaan oli oikeus olla uskollinen
rakastamalleen miehelle, oikeus yhdistää elämänsä hänen elämäänsä. Ja
tämän ajatuksen terän hän painoi yhä syvemmälle sydämeensä.
Kello neljän aikaan sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce kävi ateljeessa,
toi juoksupoika hänelle seuraavan kirjeen.
Greenin hotelli, torstaina.
Rakas Grig!
Minä olen tavannut Helen Bellew'n ja olen juuri tullut Georgen
luota. Me olemme kaikki eläneet ilkeän unen vallassa. Hän ei
rakasta Georgea -- kenties hän ei ole häntä koskaan rakastanut.
Minä en tiedä enkä halua tuomita. _Hän on hylännyt Georgen_. En
katso olevani oikeutettu lausumaan mitään sen johdosta. Alusta
loppuun saakka se näyttää niin tarpeettomalta, tarkoituksettomalta,
ristiriitaiselta sekasotkulta. Minä kirjoitan sinulle tämän
kertoakseni kuinka asiat todella ovat ja pyytääkseni sinua, jos
sinulta liikenee hetki, pistäytymään Georgen klubissa tänä iltana
ja ilmoittamaan minulle, onko hän siellä ja mitenkä hänen laitansa
on. Ketään muuta minä en voi pyytää tekemään tätä puolestani. Suo
anteeksi, jos tämä kirje tuottaa sinulle tuskaa.
Harras serkkusi _Margery Pendyce_.
Niille, jotka katsovat kaikkia inhimillisiä asioita kuin yhdellä
silmällä, ahtaasta henkilökohtaisesta näkökulmasta, jotka eivät pysty
näkemään kaiken ihmispuuhan alla piilevää ironiaa ja nauttimaan
siitä, joiden yksinkertaiset sydämet houkuttelevat tämän ironian sen
kaikkein sydämellisimpään hymyyn, jotka tämän ironian voittaminakin
pysyvät kukistumattomina -- niille ei ajan oloon mikään kohtalon
isku, mikään heidän käsityksiensä kumous pysy merkitsevänä. Nuolet
osuvat, värähtävät ja varisevat maahan, kuin ketjupanssarista, kunnes
viimeinen nuoli pääsee tunkeutumaan panssarin alle ja syöpyy sydämeen,
haavoitetun huudahtaessa: "Mitä -- sinäkö? Ei, ei! Minä en usko, että
sinä siinä olet!"
Sellaiset ihmiset ovat tehneet suuren osan siitä, mitä tässä vanhassa
maailmassa on ollut tehtävänä, ja kenties vielä suuremman osan siitä,
mikä olisi ollut tekemättä jätettävä.
Kun Gregory sai tämän kirjeen, käsitteli hän par'aikaa erään morfiinin
valtaan langenneen naisen tapausta. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja
jatkoi työtään. Sen enempää hän ei pystynyt tekemään.
"Tässä on selonteko, mrs Shortman. Ottakoot hänet haltuunsa kuudeksi
viikoksi. Hän palaa sieltä uutena ihmisenä."
Mrs Shortman nojasi laihan päänsä laihoihin kasvoihinsa ja kiinnitti
hehkuvat silmänsä Gregoryyn.
"Minä pelkään, että hän on kadottanut kaiken siveydentunnon", sanoi
hän. "Tiedättekö, mr Vigil, minä melkein pelkään, ettei hänellä koskaan
ole ollutkaan mitään sellaista."
"Mitä te tarkoitatte?"
Mrs Shortman käänsi katseensa pois.
"Toisinaan minä tunnen kiusausta uskoa", sanoi hän, "että on olemassa
sellaisia ihmisiä. Mahdammeko me ottaa kylliksi huomioon sitä! Siltä
ajalta, jolloin olin maalaistyttö, muistan pastorimme tyttären, joka
oli hyvin sievä olento. Hänestä kerrottiin kauhistavia asioita jo
ennenkuin hän meni naimisiin, ja sitten me kuulimme, että hän oli
ottanut eron. Hän tuli Lontooseen ja ansaitsi elantonsa pianonsoitolla,
kunnes hän taas meni naimisiin. Minä en tahdo mainita teille hänen
nimeään, mutta hän on varsin tunnettu, eikä kukaan ole koskaan
havainnut hänen näyttävän vähintäkään hävyn merkkiä. Jos on yksi
sellainen nainen olemassa, saattaa niitä olla tusinoittain, ja minusta
toisinaan tuntuu, että me haaskaamme --"
Gregory sanoi kuivasti:
"Muistan, että te olette ennenkin sanonut niin."
Mrs Shortman puraisi huultaan.
"Minä en luullakseni säästä ponnistuksiani enkä aikaani", sanoi hän.
Gregory nousi nopeasti ja tarttui hänen käteensä.
"Tiedän sen -- oh, tiedän sen", sanoi hän lämpimästi.
Äkkiä kuului, kuinka miss Mallow vimmatusti naputti kirjoituskonetta
nurkassaan. Gregory tempasi hattunsa naulakosta.
"Minun täytyy mennä nyt", sanoi hän. "Hyvää yötä."
Ilman edelläkäypää varoitusta, kuten sydänten on tapana, oli hänen
sydäntänsä alkanut särkeä, ja hän tunsi, että hänen täytyi päästä
ulos raittiiseen ilmaan. Hän ei noussut raitiovaunuun eikä ajuriin,
vaan asteli eteenpäin niin lujasti kuin taisi, koettaen ajatella,
koettaen ymmärtää. Mutta hän saattoi vain tuntea -- sekavia ja suruisia
tunteita, mihin silloin tällöin sekaantui outoja mielihyvän pisaroita,
jotka hävettivät häntä. Tietoisesti tai tietämättään veivät hänen
askeleensa Chelseahin päin, sillä vaikka ihmisen silmät olisivatkin
tähtiin kohotetut, eivät hänen jalkansa voi viedä häntä sinne, ja
Chelsea näytti eri vaihtoehdoista parhaimmalta. Hän ei yksin kulkenut
tätä tietä, vaan moni kulki hänen kanssaan samaan suuntaan, ja moni oli
ollut siellä ja oli nyt paluumatkalla, ja kadut olivat loppumatonta
virtaavaa joukkoa täynnä kesäisenä iltapäivänä. Ja miehet, joita
hän kohtasi, katsoivat häneen, ja Gregory katseli heihin, eivätkä
kummatkaan nähneet toistaan, sillä niin on kirjoitettu, etteivät
ihmiset huomaa muuta kuin omia huoliansa. Aurinko, joka paahtoi hänen
kasvojaan, lankesi heidän selkäänsä, tuuli, joka viillytti hänen
selkäänsä, puhalsi heidän poskilleen. Sillä koko huoleton maailma kulki
rataansa, pitkin kaikkeuden kivitystä, ja yksi miljoonista oli matkalla
Chelseahin ja kohtasi miljoonia, jotka olivat tulossa pois.
"Onko mrs Bellew kotona?"
Hän astui huoneeseen, joka oli viisitoista jalkaa leveä ja kenties
kymmenen korkea, jossa oli murjottava kanarialintu pienessä kullatussa
häkissään, avattu piano, jolla oli esillä oopperapartituuri, sohva,
jolle oli kasattu tyynyjä, ja sillä pahantuulinen nainen, jonka
posket hehkuivat ja kyynärpäät nojasivat polviin, jonka leuka oli
käden varassa ja katse tuijotti tyhjään. Huone oli tämän kokoinen ja
se sisälsi nämä esineet, mutta Gregory toi siihen mukaansa jotakin,
joka saattoi sen näyttämään toisenlaiselta hänen silmissään. Hän
istuutui poiskääntynein silmin akkunan ääreen ja puheli hillityllä
äänellä, missä toisinaan sorahti jotakin mielenliikutuksen tapaista.
Hän aloitti kertomalla morfiinin orjuuteen joutuneesta naisestaan ja
sitten hän kertoi, että hän tiesi kaiken. Sanottuaan tämän hän katsoi
ulos akkunasta, minne rakennusmestarit huolimattomuudessaan olivat
jättäneet kapean kaistaleen taivasta. Ja täten hän vetäytyi näkemästä
Helen Bellew'n kasvojen halveksivaa, kärsimätöntä ilmettä, joka tuntui
sanovan: "Sinä olet hyvä mies, Gregory, mutta koeta taivaan nimessä
kerrankin nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat! Minä olen saanut
kylläkseni tästä!" Ja hän välttyi näkemästä, miten mrs Bellew ojenteli
käsivarsiansa ja haritti sormiansa kuin ärtyisä kissa ojentelee ja
harittaa varpaitaan. Hän kertoi mrs Bellew'lle, ettei hän tahtonut
pahoittaa hänen mieltään, mutta jos hän jotakin tarvitsi, piti hänen
lähettää sana -- hän, Gregory, oli aina käsillä; ja hän katseli mrs
Bellew'n jalkoihin, niin ettei hän nähnyt hänen huulensa käyrää. Hän
kertoi mrs Bellew'lle, että tämä aina oli pysyvä hänen silmissään
samana, ja hän pyysi häntä uskomaan sen. Hän ei nähnyt hymyä, joka
ei koskaan hävinnyt mrs Bellew'n huulilta niin kauan kuin Gregory
oli hänen luonaan -- sitä hymyä hän ei voinut tulkita, koska se oli
elämän hymy ja naisen, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän näki sohvalla
ihastuttavan olennon, jota hän oli vuosikausia kaihonnut, ja sitten
hän meni pois ja jätti hänet seisomaan ovelle, huultansa purren. Ja
koska Gregory vei silmänsä muassaan, ei hän nähnyt, mitenkä mrs Bellew
taas istuutui sohvalle, samaan asentoon kuin ennen hänen käyntiään,
kyynärpäät polvia vasten, leuka kämmenellä, synkät silmät, kuin
pelurin, tuijottamassa etäisyyteen...
Korkeiden talojen välissä, kaduilla, jotka veivät Chelseasta pois,
kulki monta miestä, jotka Gregoryn tavoin isosivat rakkautta, ja
monta, jotka isosivat leipää, -- miehiä, jotka kulkivat parittain
tai kolmisin, joukoissa tai yksinään, ja muutamien katse oli
kiinnitettynä maahan ja toisten suoraan eteenpäin ja toisten
taivaalle, mutta kaikilla oli jonkinlaista rohkeutta ja vilpittömyyttä
poloisissa sydämissään. Sillä kirjoitettu on, että vain rohkeuden
ja vilpittömyyden turvin ihmisten on elettävä, kulkivat he sitten
Chelseahin päin tai sieltä pois. Mutta kaikista näistä miehistä ei
ainoakaan olisi ollut hymyilemättä, jos hän olisi kuullut kuinka
Gregory sanoi itsekseen: "Minulle hän on aina pysyvä samana!" Mutta ei
ainoakaan olisi nauranut...
Stoalaisten päivällisaika lähestyi, kun Gregory pääsi Piccadillylle,
ja toinen Stoalainen toisen jälkeen astui ajurista ja meni klubin
ovesta sisään. Miespoloiset olivat olleet kaiken päivää kovassa työssä
kilpa-ajoissa, krikettikentillä, Hurlinghamissa tai puistossa; muutamat
olivat olleet Kuninkaallisessa Akatemiassa, ja heidän kasvoillaan oli
tyytyväinen ilme: "Ah, hyvä Jumala -- vihdoinkin saamme levätä!" ja
monet heistä eivät olleet syöneet ensinkään aamiaista, toivoen voivansa
pitää painonsa alhaalla, ja monet, jotka olivat murkinoineet, eivät
olleet voineet siitä niin hyvin kuin olisivat toivoneet, ja toiset
olivat voineet liian hyvin, mutta kaikkien sydämissä paloi kirkas
toivo, että he voisivat paremmin päivällispöydässä, sillä heidän
jumalansa _oli_ hyvä, ja hän asui Stoalaisten klubin keittiön ja
kellarin välissä. Ja kaikki -- sillä heillä oli kaikilla runollisuutta
sieluissaan -- katselivat eteenpäin kohti niitä paratiisillisia
hetkiä, jolloin he sikari hampaissa ja hyvää viiniä edessään uneksivat
sitä jokapäiväistä untaan, joka saapuu jokaisen Stoalaisen luo
viidellätoista shillingillä tai vähemmälläkin, kaikki mukaan laskettuna.
Pieneltä syrjäkadulta parin kivenheiton päässä Stoalaisten klubista
oli pari ompelijatarta tullut hengittämään ulkoilmaa; toinen oli
keuhkotautinen, koska hän ei ollut pystynyt riittävästi ruokkimaan
itseään viimeisten vuosien kuluessa, ja toinen näytti siltä, kuin hän
olisi samasta syystä piakkoin tulemassa keuhkotautiseksi. He seisoivat
katukäytävällä katsellen esiin ajavia vaunuja. Muutama Stoalainen
näki heidät ja ajatteli: "Tyttöparat! He ovat kovin kurjan näköisiä."
Muutamat sanoivat keskenään: "Tuollaista ei pitäisi sallia. Tarkoitan,
se on niin vastenmielistä nähdä, ja näyttää siltä, kuin ei heille voisi
mitään tehdä. Eiväthän he ole kerjäläisiä, ja mitä silloin voi tehdä?"
Mutta useimmat Stoalaiset eivät katsoneet heihin ensinkään, tuntien,
etteivät heidän lempeät sydämensä sietäisi tällaista vastenmielistä
näkyä, ja peläten tärvelevänsä itseltään päivällisen. Gregory ei
myöskään nähnyt heitä, sillä hän katseli sattumalta kohti taivasta
juuri kun tytöt menivät kadun poikki ja hävisivät ohikulkijain
joukkoon, sillä he eivät olleet koiria, jotka saattoivat haistaa,
minkälainen mies hän oli.
"Mr Pendyce _on_ klubissa; minä ilmoitan teidät, herra." Ja heiluttaen
vähän kättään, kuin olisi Gregoryn nimikortti ollut painava, antoi
ovenvartija sen palveluspojalle, joka vei sen muassaan.
Gregory seisoi tyhjän lieden ääressä odotellen, ja hänen odotellessaan
ei mikään herättänyt hänen huomiotaan, sillä Stoalaiset näyttivät
hyvin luonnollisilta, aivan samanlaisilta miehiltä kuin hän itse,
lukuunottamatta sitä, että heidän vaatteensa olivat hienommat, mikä
sai hänet ajattelemaan: "Minä en huolisi asua täällä ja pukeutua
päivälliseksi joka ilta."
"Mr Pendyce on hyvin pahoillaan, mutta hän on estetty tulemasta."
Gregory puri huultaan, sanoi: "Kiitos", ja meni pois.
"Sen vain Margery tahtoo tietää", ajatteli hän, "muu ei minua liikuta".
Ja hän nousi raitiovaunuun ja kiinnitti silmänsä uudestaan taivasta
kohti.
Mutta George ei ollut estetty. Haavoittuneen eläimen lailla, joka
hakee turvaa luolastaan, istui hän mieliakkunassaan katsellen yli
Piccadillyn. Hän istui siinä kuin olisi nuoruus jättänyt hänet,
liikkumattomana, maahan painunein katsein. Oli kuin hänen jähmeässä
mielessään olisi ratas kiertänyt ja survonut rikki hänen muistonsa
viimeistä jyvästä myöten. Ja Stoalaiset, jotka eivät sietäneet nähdä
miehen istuvan tuolla tavoin tänä pyhänä hetkenä, tulivat aika-ajoin
hänen luokseen.
"Etkö aio ruveta syömään päivällistä, Pendyce?"
Sieluttomat elukat eivät puhu kenellekään tuskastaan -- niiden laki
on vaitiolo. Niin Georgenkin. Ja joka kerta kuin joku Stoalainen tuli
hänen luokseen, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi:
"Heti paikalla, vanha veikko."