Mrs Pendycelle oli Chelsea tuntematon maa, ja hänelle olisi kestänyt
kauan löytää tie Georgen huoneisiin, jos hän olisi ollut luonnostaan
sitä mitä hän oli nimeltään, sillä Pendycet eivät koskaan kyselleet
tietä mihinkään eivätkä uskoneet mitä heille sanottiin, vaan hakivat
sen itse, aiheuttaen siten itselleen paljon tarpeetonta vaivaa, jota he
perästäpäin valittivat.
Ensin poliisi, sitten taiteilijan näköinen parrakas nuori mies oli mrs
Pendycelle oppaana. Jälkimmäinen, joka nojaili veräjää vasten, avasi
sen.
"Tässä", sanoi hän; "ovi oikeassa kulmassa".
Mrs Pendyce käveli pikku polkua myöten, ohi raunioituneen kaivon kolmen
kivisammakon, ja seisoi ja odotti ensimmäisen vihreän oven edessä. Ja
odottaessaan hän taisteli pelon ja ilon välillä; sillä nyt, kun hän
oli poissa mrs Bellew'n luota, ei hänellä enää ollut mitään tunnetta
kärsitystä loukkauksesta. Vain hänen näkemisensä sen herätti, niin
henkilökohtainen on kaikkein lempeinkin mieli.
Hän sai köynnöskasvien välistä käsiinsä kellon ruostuneen pitimen ja
veti sitä. Särkynyt kellonkilahdus oli vastauksena, mutta kukaan ei
tullut; kuului vain heikko ääni, kuin olisi joku kävellyt edestakaisin.
Sitten alkoi ulkoveräjän takana katumyyjä huutaa kohti taivasta, ja
ääni hukkui hänen messuunsa. Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies
tuli polkua myöten.
"Kenties te voitte sanoa minulle, onko poikani kotona?"
"Minä en ole nähnyt hänen menevän ulos, vaikka olen maalannut tässä
kaiken aamua."
Mrs Pendyce katseli ihmetellen maalaustelinettä, joka seisoi toisen
oven ulkopuolella vähän edempänä. Hänestä tuntui oudolta, että hänen
poikansa oli sellaisessa paikassa.
"Autanko minä teitä kolkuttamaan?" sanoi taiteilija. "Kaikki nämä
kolkuttimet ovat niin jäykkiä."
"Jospa tahtoisitte olla niin ystävällinen!"
Taiteilija kolkutti.
"Hänen täytyy olla sisällä", sanoi hän. "Minä en ole kääntänyt silmiäni
tästä ovesta, koska olen maalannut sitä."
Mrs Pendyce tuijotti oveen.
"Minä en saa sitä selville", sanoi taiteilija. "Se kiusaa minut
kuoliaaksi."
Mrs Pendyce katseli häneen kysyvästi.
"Eikö hänellä ole mitään palvelijaa?" kysyi hän.
"Ei toki", sanoi taiteilija; "sehän on ateljee. Valaistus on aivan
väärä. Mitähän jos te tahtoisitte seistä siinä paikallanne hetkisen; se
auttaisi minua koko lailla!"
Hän astui hiukan taaksepäin ja varjosti kädellä silmiään, ja mrs
Pendycen ruumiin läpi kävi värähdys.
"Miks'ei George avaa ovea", ajatteli hän. "Mitä -- mitä tuo mies tekee?"
Taiteilija antoi kätensä vaipua.
"Paljon kiitoksia", sanoi hän. "Minä kolkutan uudelleen. Kas noin! Se
herättäisi vainajankin!"
Ja hän nauroi.
Järjetön pelko valtasi mrs Pendycen.
"Oh", sopersi hän. "Minun _täytyy_ päästä sinne -- minun _täytyy_
päästä sinne!"
Hän tarttui itse kolkuttimeen ja yritti lyödä sitä ovea vasten.
"Siinä näette", sanoi taiteilija, "ne ovat kaikki samanlaisia; nuo
kolkuttimet ovat jäykkiä kuin hiilihangot".
Taas hän varjosti kädellä silmiään.
Mrs Pendyce nojautui ovea vasten; hänen polvensa vapisivat hurjasti.
"Mitä on tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties hän vain nukkuu, kenties
--. Oh Jumala!"
Hän kolkutti kaikella voimallaan. Ovi aukeni, ja aukossa seisoi George.
Tukahduttaen nyyhkytyksen mrs Pendyce astui sisään. George paukautti
oven kiinni hänen jälkeensä.
Minuutin ajan pysyi mrs Pendyce vaiti, hän oli yhä äskeisen oudon
pelon ja jonkinmoisen häpeän vallassa. Hän ei katsellutkaan poikaansa,
vaan loi arkoja silmäyksiä ympäri hänen huonettaan. Hän havaitsi
jonkinmoisen parvekkeen takaseinällä ja puoleksi lasipeittoisen
kupukaton. Hän näki verhoja riippuvan parvekkeen koko pituudelta,
pöydän, jolla oli teevehkeet ja karahveja, pyöreän rautakamiinan, matot
lattialla ja suuren, ihmisen korkuisen kuvastimen keskellä seinää.
Kuvastimessa heijastui hopeamaljakko, jossa oli kukkia. Mrs Pendyce
huomasi, että ne olivat kuihtuneet, ja niiden epämääräinen yököttävä
haju oli hänen ensimmäinen selvä tuntemuksensa.
"Sinun kukkasi ovat kuihtuneet, rakkaani", sanoi hän. "Minun täytyy
tuoda sinulle vähän tuoreita!"
Silloin vasta hän katsoi Georgeen. Mustat kehät olivat hänen silmäinsä
alla, hänen kasvonsa olivat keltaiset; äidistä näytti kuin ne olisivat
kutistuneet. Tämä pelästytti häntä ja hän ajatteli:
"Minä en saa ilmaista mitään; minun täytyy pitää pääni selvänä."
Hän pelkäsi -- pelkäsi epätoivoista ilmettä poikansa kasvoilla,
epätoivoista ja mieletöntä sävyä, ja hän pelkäsi hänen itsepäisyyttään,
joka pitelee kiinni menneestä vain siksi, että se on mennyttä, joka
pitelee omastaan, vaikka tämä oma on kuollut. Hänessä itsessään oli
tätä ominaisuutta niin vähän, ettei hän saattanut aavistaa, mihin
se voisi viedä Georgen; mutta hän oli elänyt keskellä sitä kaiken
avioelämänsä ajan, ja hänestä tuntui luonnolliselta, että se voisi
käydä vaaralliseksi hänen pojalleen nyt.
Hänen pelkonsa pakotti hänet hillitsemään itsensä. Hän veti Georgen
sohvalle viereensä, ja hänen päässään välähti ajatus: "Kuinka monta
kertaa hän onkaan istunut tässä pidellen tuota naista sylissään!"
"Sinä et tullut hakemaan minua eilisiltana, rakkaani. Minä ostin
piletit ja sain niin hyvät paikat!"
George hymyili.
"En", sanoi hän; "minulla oli jotakin muuta katsottavana".
Tämä hymy sai Margery Pendycen sydämen tykyttämään niin, että siihen
koski, mutta hänkin hymyili.
"Miten sievä paikka sinulla on täällä, kultaseni!"
"Tässä on tilaa kävellä."
Mrs Pendyce muisti edestakaisin kulkeneiden askelten äänen, jonka hän
oli kuullut. Siitä, että George ei kysellyt, miten hänen äitinsä oli
saanut selville hänen asuinpaikkansa, hän tiesi, että Georgen oli
täytynyt arvata, missä hän oli ollut, ja ettei heillä kummallakaan
ollut mitään kertomista toisilleen. Ja vaikka tämä itsessään oli
helpotus, lisäsi se hänen kauhuaan -- sitä kauhua, minkä aseman
epätietoisuus herättää. Kaikenmoisia kuvia kulki hänen mielessään.
Hän näki Georgen makuukamarissaan, palanneena ensimmäiseltä
metsästysretkeltään, palleroiset posket naarmuisina otsalta leukaan
saakka ja pienessä hansikoidussa kädessä verinen ketunpojan jalka.
Hän näki hänen syöksyvän huoneeseensa Lordin krikettikilpailun
viimeisenä päivänä 1880, hattu kuhmuilla, silmä mustuneena ja kädessä
keppi, jossa oli vaaleansininen tupsu. Hän näki hänet kalmankalpeana,
yhteenpuristetuin huulin sinä iltana, jolloin hän vasta puoliksi
parantuneena kurkkutaudista oli karannut kotoaan ja hiipinyt ulos
metsästämään yksinään, ja hän muisti hänen sanansa: "Niin, äiti, mitä
en kestänyt sitä kauempaa; se meni liian verkkaan!"
Mitähän, jos hän nytkään ei voisi kestää tätä. Mitähän, jos hän tekisi
jotakin äkkipikaista! Mrs Pendyce otti esiin nenäliinansa.
"Täällä on jokseenkin kuuma, rakkaani; sinun otsasi on aivan märkä!"
Hän näki Georgen katsahtavan häneen epäluuloisesti, ja kaikki hänen
naisellinen viekkautensa vallitsi hänen silmissään, niin että ne eivät
värähtäneet, vaan katsoivat häneen aivan luonnollisesti.
"Tuo kattovalo sen tekee", sanoi George. "Päivä pääsee siitä paistamaan
täydeltä terältä."
Mrs Pendyce katsoi kattoakkunaan.
"On omituista nähdä sinua täällä, mutta se on somaa -- niin
epäsovinnaista. Sinun täytyy antaa minun viedä pois nuo kukat!" Hän
meni hopeamaljakon luo ja kumartui sen yli. "Rakas poikaseni, nehän
ovat aivan inhottavia! Heitä ne toki jonnekin ulos; vanhojen kukkien
haju on niin kauhea!"
Hän ojensi maljakon peittäen nenäänsä liinallaan.
George otti maljakon, ja kissan tavoin, joka vaanii hiirtä, katseli
mrs Pendyce, kuinka hän vei sen ulos puutarhaan. Ja kun ovi sulkeutui,
hiipi hän nopeammin ja äänettömämmin kuin kissa verhojen taakse.
"Minä tiedän, että hänellä on revolveri", ajatteli hän.
Hetkisen kuluttua hän palasi verhojen takaa, hiipi ympäri huoneen,
etsien sekä silmin että käsin, mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen
sydämensä keveni, sillä kaikki sellainen kauhistutti häntä.
"Kunhan vain päästäisiin ohi näiden ensimmäisten, peloittavien
tuntien", ajatteli hän.
Georgen palatessa hän seisoi samassa paikassa kuin hänen mennessään.
He istuivat paikalleen äänettöminä, ja tämän äänettömyyden kestäessä
-- pisimmän, mitä hän elämässään oli kokenut -- mrs Pendyce uskoi
tuntevansa kaiken mitä Georgen sydämessä liikkui, kaiken sen synkkyyden
ja katkeran kivun, tappion ja kaivatun omistuksen vimman, menetetyn
ilon, syvän vastenmielisyyden tunnon; ja kuitenkin hänen sydämensä
jo oli kyllin täynnä toivoa ja tuskaa, sääliä, mustasukkaisuutta,
rakkautta ja syvää kaipausta. Vain kahdesti katkesi hiljaisuus. Kerran,
kun George kysyi häneltä, oliko hän syönyt aamiaista, ja hän, joka ei
ollut syönyt mitään koko päivänä, vastasi:
"Kyllä, rakas -- kyllä!"
Ja toisen kerran, kun George sanoi:
"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, äiti; minä olen hiukan poissa
raiteiltani."
Mrs Pendyce katsoi tutkivasti poikansa kasvoja, hänelle rakkaimpia
maailmassa, nyt permantoon päin kääntyneitä, ja hän tunsi niin
voimakasta kaipausta painaa ne rintaansa vasten, että kun hän ei
uskaltanut sitä tehdä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja juoksivat
hiljaa pitkin hänen poskiaan. Tämän etäisen asemansa takia valitun
huoneen hiljaisuus muistutti haudan hiljaisuutta, ja kuten haudasta ei
sieltä näkynyt maailmaa ensinkään, sillä kattoakkunan lasi oli himmeä.
Tämä haudanhiljaisuus alkoi pusertaa mrs Pendycen sydäntä; hänen
silmänsä kiinnittyivät kattoakkunaan, kuin koettaisi hän saada
sen särkymään ja helisemään. Kissa, joka oli vaelluksella katolta
katolle, sen neljän käpälän mustat, liikkuvat pilkut, heikko kajastus
sen ruumiista, siinä kaikki mitä hän näki. Ja kykenemättä tätä enää
kauemmin kestämään hän äkkiä huusi:
"Oh, George, puhu minulle jotakin! Älä tällä tavoin työnnä minua
luotasi!"
George vastasi:
"Mitä sinä tahdot minun sanovan sinulle, äiti?"
"En mitään -- kun vain --"
Ja hän painui polvilleen poikansa viereen, veti hänen päänsä rintaansa
vasten ja keinutti vartaloaan hiljaa edestakaisin, hitaasti muuttaen
otettaan, kunnes hän tunsi, että Georgen pää oli mukavassa asennossa.
Näin oli hänellä poikansa kasvot sydäntään vasten, eikä hän tahtonut
hellittää niitä. Kova lattia loukkasi hänen polviaan; hänen koko
ruumistaan särki, mutta mikään maailmassa ei olisi saanut häntä
hellittämään tuumaakaan, sillä hän uskoi auttavansa Georgea omalla
kärsimyksellään, ja hänen kyyneleensä putosivat Georgen niskaan. Kun
George vihdoin veti kasvonsa pois, vaipui hän kokoon lattialle eikä
jaksanut nousta, mutta hänen sormensa tunsivat, että hänen pukunsa oli
poven kohdalta märkä. George sanoi käheästi:
"Kaikki on hyvin, äiti; älä ole huolissasi."
Millään ehdolla ei mrs Pendyce olisi tahtonut tällä hetkellä katsoa
Georgeen, mutta syvemmällä varmuudella, kuin minkä järki antaa, hän
tunsi, että George oli pelastettu.
Verkkaan palasi kissa pitkin kaltevaa kattoakkunaa entisiä jälkiään
myöten takaisin; sen neljä käpälää näkyivät tummina, liikkuvina
pisteinä, sen ruumis heikkona kajastuksena.
Mrs Pendyce nousi.
"Minä en viivy nyt kauemmin, rakkaani. Saanko käyttää sinun
kuvastintasi?"
Seisoessaan kuvastimen edessä, sivellen valahtaneita hiuksiaan,
pyyhkäisten nenäliinalla poskiaan, silmiään ja huuliaan hän ajatteli:
"Tuo nainen on seissyt tässä! Tuo nainen on sivellyt hiuksiaan,
katsonut tähän kuvastimeen ja pyyhkinyt hänen suudelmansa poskiltaan!
Antakoon Jumala hänelle sen kärsimyksen, minkä hän on antanut minun
pojalleni!"
Mutta ajateltuaan tämän toivomuksen hän värisi.
Hän kääntyi Georgeen päin ovella, ja hänen hymynsä näytti sanovan:
"Ei hyödytä mitään itkeä tai koettaa kertoa sinulle, mitä minulla on
sydämelläni, ja katso, siksi minä hymyilen näin. Ole sinä niin kiltti
ja hymyile minulle vähän, niin että minun on vähän helpompi olla!"
George pisti pienen paperikäärön hänen käteensä ja koetti hymyillä.
Mrs Pendyce astui nopeasti ulos. Auringonpaiste häikäisi häntä, eikä
hän katsonut tätä kääröä ennenkuin ulkoveräjän takana. Siinä oli
ametistikaulanauha, smaragdimedaljonki ja timanttisormus. Pienellä
harmaalla kadulla, joka vei tähän poppelien, vanhan kaivon ja vihreän
veräjän somistamaan puistoon, jalokivet hehkuivat ja säkenöivät kuin
kaikki valo ja elämä olisi keskittynyt niihin. Mrs Pendyce, joka
rakasti värejä ja loistavia esineitä, näki, että ne olivat kauniit.
Tuo nainen oli ottanut ne, käyttänyt hyväkseen niiden valoa ja väriä
ja sitten viskannut ne takaisin! Hän kääri ne paperiin takaisin,
sitoi nuoran ja käveli virtaa kohti. Hän ei kiiruhtanut, vaan käveli
tyynesti katsellen eteensä. Hän eteni Embankmentin poikki, kumartui
kaidetta vasten ja ojensi kätensä yli harmaan veden. Hänen peukalonsa
ja etusormensa erkanivat toisistaan; valkea käärö putosi, ui hetken
pinnalla ja hävisi sitten.
Mrs Pendyce katsoi äkisti ympärilleen. Parrakas nuori mies, jonka
kasvot tuntuivat tutuilta, nosti hattuaan.
"Siis teidän poikanne _oli_ kotona", sanoi hän. "Se oli hauska. Minun
täytyy uudelleen kiittää teitä siitä, että seisoitte mallinani tuon
minuutin. Se selvitti minulle kaiken. Minä tahdoin vain päästä selville
henkilön ja oven keskinäisestä suhteesta. Hyvästi!"
Mrs Pendyce sopersi: "Hyvästi!" ja seurasi poistuvaa miestä
hämmästynein silmin, kuin olisi tämä tavoittanut hänet itse rikoksen
teosta. Hän oli näkevinään jalokivet, hehkuvat poloiset esineet, jotka
nyt olivat harmaassa mudassa, pimeyden saaliina, ainaisesti vailla
valoaan ja väriään. Ja kuin olisi tehnyt syntiä, rikkonut omaa lempeätä
luontoaan vastaan, hän kiiruhti pois.