Mutta George ei tullut hakemaan äitiänsä teatteriin ja mrs Pendyce,
joka oli viettänyt päivänsä iltaa odottelemalla, vietti iltansa
salongissa, jonka historia oli hänelle tuntematon, ja ruokasalissa,
monien ihmisten parissa, jotka söivät kaksin, kolmisin ja nelisin,
joita hän saattoi katsella, mutta joille hän ei voinut puhua, joille
hän ei halunnutkaan puhua -- näin pian oli elämän ratas pyörinyt
yli hänen ihastuksensa ja odotuksensa ja jättänyt hänen rintansa
elottomaksi. Ja koko yön, lukuunottamatta kotvan unta, hän kärsi
katkerasti mitättömyydestään ja eristyneisyydestään ja tästä vielä
katkerammasta tietämyksestä: "George ei tarvitse minua; minä en
merkitse hänelle mitään!"
Hänen lohdutusta kaipaava sydämensä palasi yhä uudelleen siihen aikaan,
jolloin George _oli_ tarvinnut häntä, mutta hän sai kulkea pitkän
taipaleen, aina palttinapuserojen päiviin saakka, jolloin kaiken sen,
mitä George halusi -- ananasviipaleita, Bensonin vanhan vaunuruoskan,
"Tom Brownin kouluajan" ääneenlukemisen, Ellimanilla voitelua hänen
nyrjäytettyään pikku nilkkansa, vuoteeseen peittämisen -- jolloin
kaiken tämän pystyi antamaan hänen äitinsä yksin.
Tänä yönä mrs Pendyce havaitsi tuskallisen selvästi, että siitä lähtien
kuin George meni kouluun, ei hän koskaan ollut tarvinnut äitiään
ensinkään. Mrs Pendyce oli niin monen vuoden kuluessa koettanut uskoa
sitä, että se oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä, samoin
kuin rukouksien lukeminen illoin ja aamuin. Ja nyt hän havaitsi, että
kaikki se oli vain kuvittelua. Mutta maatessaan siinä valveilla hän
kuitenkin koetti uskoa sitä, sillä siihen uskoon hän oli kahlehdittu,
silloin kun hän synnytti Georgen, esikoisensa, maailmaan. Toista
poikaansa ja tyttäriänsä hän rakasti myös, mutta se ei ollut vallan
sama asia; hän ei ollut koskaan halunnut heidän tarvitsevan häntä,
sillä sen osan itseään hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut Georgelle.
Katujen häly vaimeni vihdoin; hän oli nukkunut kaksi tuntia, kun se
alkoi uudestaan. Hän makasi ja kuunteli. Ja hälinä ja hänen ajatuksensa
sotkeutuivat toisiinsa hänen uupuneissa aivoissaan -- kudokseksi,
joka oli vain väsymystä, tunnetta, että tämä kaikki oli järjetöntä
ja tarpeetonta, pelkkää väärinkäsitystä ja vastahankaisuutta, sen
lempeän kohtuuden kieltämystä, mikä oli hänen oma pyhin vaistonsa.
Ja aamuvirkku ampiainen, jota houkuttelivat hänen toalettipöytänsä
sulotuoksut, lähti liikkeelle sopesta, missä se oli viettänyt yönsä,
ja alkoi hyristä ja kierrellä vuoteen yläpuolella. Mrs Pendyce pelkäsi
ampiaisia hieman, minkä vuoksi hän hiipi vuoteestaan, kun sen huomio
oli kiintynyt toisaanne, ja huiskautti sitä yövaatepussillaan, kunnes
se, huomaten naisen olevan kysymyksessä, lensi tiehensä. Maaten
taas vuoteessaan hän ajatteli: "Ihmiset tahtovat kaikin mokomin
ärsyttää niitä, kunnes ne pistävät, ja sitten he tappavat ne; se on
niin järjetöntä"; eikä hän huomannut, että hän täten kokosi kaikki
ajatuksensa kärsimyksestä kuin yhteen pähkinänkuoreen.
Hän murkinoitsi huoneessaan, Georgen lohduttamatta häntä millään
tiedolla itsestään. Sitten hän päätti -- ilman mitään määrättyjä
toiveita, mutta jonkinmoisen sisäisen varmuuden perusteella -- käydä
tapaamassa mrs Bellew'ta. Hän päätti kuitenkin ensin käydä mr Paramoria
puhuttelemassa. Mutta kun hänellä oli vain epämääräinen käsitys siitä,
mihin aikaan miehet ryhtyvät työhönsä, ei hän uskaltanut lähteä
liikkeelle ennen kuin yhdentoista jälkeen, ja käski ajuriaan ajamaan
hitaasti. Ajuri siis ajoi nopeammin kuin hänen oli tapana. Leicester
Squarella keskeytyi liike, kun joku korkea henkilö kulki asemalta
toiselle, ja katukäytävät olivat täynnä yksinkertaista kansaa, joiden
sydämet olivat täynnä ja vatsat tyhjät, ja hurraata huudettiin, kun
korkea henkilö ajoi ohi. Mrs Pendyce katseli innokkaasti ajuristaan,
sillä häntäkin miellytti tällainen komeus.
Joukko hajosi ja ajuri jatkoi matkaansa.
Hän oli nyt ensi kertaa minkään hammaslääkäriä halvemman ammattimiehen
liikehuoneistossa. Pienestä odotushuoneesta, missä hänelle tarjottiin
"Timesiä", jota hän pelkästä kiihtymyksestä ei saattanut lukea, hän
näki sarjan huoneita, jotka olivat lattiasta kattoon saakka täynnä
nahkafoliantteja ja mustia levyrasioita, joiden selustassa oli
merkkinä valkea kirjain, ja nuoria miehiä istui paperikasojen takana,
kirjoittamassa. Hän kuuli keskeytymättömän nakuttavan äänen, joka
herätti hänen uteliaisuuttaan, ja tunsi erikoisen nahan ja jonkin
puhdistusaineen hajun, joka oli hänestä vastenmielinen. Punatukkainen
nuorukainen, jolla oli kynä kädessään, meni ohi ja loi häneen uteliaan
katseen, jonka hän heti käänsi pois. Mrs Pendyce tunsi äkkiä sääliä
häntä ja kaikkia näitä paperikasojen takana kirjoittelevia nuoria
miehiä kohtaan, ja hänen mielessään välähti: "Kai tämä kaikki johtuu
siitä, että ihmiset eivät voi sopia keskenään."
Vihdoin hänet vietiin mr Paramorin luo. Hän istui isossa autiossa
huoneessaan, jossa oli menneen suuruuden ilme, ja tuijotti kolmeen La
France-ruusuun, jotka olivat maljakossa pöydällä, ja hän tunsi, ettei
hän koskaan pystyisi aloittamaan.
Mr Paramorin kulmakarvat, jotka pistivät esiin hänen sileäksi ajetuilta
ruskeilta kasvoiltaan kuin mitkäkin patakoukut, olivat teräksenharmaat,
ja teräksenharmaa oli hänen korkealta otsalta taaksepäin harjattu
tukkansa. Mrs Pendyce ihmetteli, kuinka hän saattoi näyttää viittä
vuotta Horacea nuoremmalta, vaikka oli vanhempi, ja kymmentä vuotta
Charlesia nuoremmalta, joka tietysti oli häntä vielä nuorempi. Hänen
silmänsä, joiden harmaudelle jokin henkinen muokkaus oli antanut
teräksisen hohteen, näyttivät nuorilta nekin, vaikka ne olivat vakavat,
ja hymy, mikä sai hänen suupielensä taipumaan ylöspäin, näytti hyvin
nuorekkaalta.
"On hyvin hauskaa nähdä teitä", sanoi hän.
Mrs Pendyce saattoi vastata vain hymyllä.
Mr Paramor työnsi ruusut nenänsä alle.
"Ne eivät ole niin kauniita kuin teidän", sanoi hän, "eikö niin? Mutta
parasta, mitä minä voin aikaansaada."
Mrs Pendyce punastui mielihyvästä.
"Minun puutarhani on niin viehättävä nyt --" Sitten hän muisti, ettei
hänellä enää ollut mitään puutarhaa, ja vaikeni, mutta muistaen
samalla, että vaikka hän olikin menettänyt puutarhansa, oli mr
Paramorilla vielä omansa, hän lisäsi nopeasti: "Entä teidän, mr Paramor
-- varmaankin se on mitä ihastuttavin."
Mr Paramor veti esiin jonkinlaisen tikarin, jolla hän oli kiinnittänyt
papereitaan kirjoituspöydälle, ja otti kirjeen kasasta.
"Kyllä se on hyvin sievä", sanoi hän. "Te luullakseni haluatte nähdä
tätä."
"Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", oli siinä otsikkona. Mrs
Pendyce tuijotti näihin sanoihin, kuin niiden kauneus olisi lumonnut
hänet; kesti kauan, ennenkuin hän pääsi niistä eteenpäin. Ensi kerran
tunkeutui jutun koko kauheus sen panssarin läpi, joka erottaa meidät
kuolevaiset siitä, mitä me emme tahdo ajatella. Kaksi miestä ja nainen
kiistelivät ja raastoivat toisiaan kaiken maailman silmissä. Nainen
ja kaksi miestä olivat jättäneet sikseen kaiken ihmisrakkauden ja
lempeyden, kaiken kohtuuden ja myötätunnon, -- kaiken mikä tekee elämän
kauniiksi ja rakastettavaksi, ja kamppailivat nyt kuin villit koko
maailman näkyvissä. Kaksi miestä, ja toinen niistä hänen poikansa ja
heidän välillään nainen, jota molemmat olivat _rakastaneet!_ "Bellew
Bellew'ta ja Pendyceä vastaan!" Ja tämä siirtyisi menneisyyteen niiden
säälittävien tarinoiden seurassa, joita hän aika-ajoin oli lukenut
jonkinmoisella loukkaantuneella uteliaisuudella: "Snooks Snooksia ja
Stilesiä vastaan", "Horaday Horadayta vastaan", "Bethany Bethanya
ja Sweetenhamia vastaan". Kaikkien näiden juttujen seurassa, joissa
kumpikin asianosainen näytti niin peloittavalta, mutta joissa hän usein
oli tuntenut sääliä kumpaakin kohtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisi
jokin pahansuopa, nurinkurinen henki sitonut heidät häpeäpaaluun kaiken
kansan nähtäväksi ja pilkattavaksi. Ja kauhu täytti hänen sydämensä. Se
oli kaikki niin arkipäiväistä ja karkeaa ja matalaa.
Kirje sisälsi vain muutamia sanoja eräältä asianajotoimistolta ja
määräsi kohtausajan. Mrs Pendyce katsoi mr Paramoriin. Tämä lakkasi
piirtelemästä imupaperilleen ja lausui heti:
"Minä menen itse tapaamaan näitä ihmisiä huomenna iltapäivällä. Minä
teen parhaani saadakseni heidät järkiinsä."
Mrs Pendyce tunsi mr Paramorin katseesta, että tämä tiesi hänen
kärsivän ja myös kärsi hänen kanssaan.
"Ja jos -- jos he eivät tahdo?"
"Silloin minä tulen käyttämään aivan toista menettelytapaa ja he saavat
itse hoitaa asiansa."
Mrs Pendyce vaipui takaisin tuoliinsa. Hän luuli taas tuntevansa
äskeisen nahan ja puhdistusaineen hajun ja kuulevansa lakkaamattoman
naputuksen. Hän tunsi päätänsä huimaavan, ja salatakseen sen hän
kysyi umpimähkään: "Mitä tarkoittaa 'ilman sitovaa velvoitusta' tässä
kirjeessä?"
Mr Paramor hymyili:
"Se on eräs lausetapa, jota me aina käytämme", sanoi hän. "Se
tarkoittaa, että jos me annamme jotakin, niin me pidätämme itsellemme
oikeuden ottaa sen takaisin taas."
Mrs Pendyce, joka ei ymmärtänyt, mutisi:
"Ymmärrän. Mutta mitä he ovat antaneet?"
"Niin", sanoi mr Paramor. "Suoraan sanoen olemme tällaisessa
jutussa vastapuoli ja minä kuin kissa ja koira. Kaikki tapahtuu
sen olettamuksen pohjalla, että me emme tiedä mitään toisistamme
ja haluamme tietää vielä vähemmän, niin että kun me teemme
palveluksen toisillemme, täytyy meidän pelastaa sielumme sanomalla:
'Todellisuudessa me emme tee teille mitään palvelusta.' Ymmärrättekö?"
Taaskin mrs Pendyce mutisi:
"Ymmärrän."
"Se kuuluu vähän maalaismaiselta, mutta me asianajajat saamme kiittää
maalaismaisuutta olemassaolostamme. Jos ihmiset kerran rupeaisivat
tekemään myönnytyksiä toisilleen, en tiedä miten meidän kävisi!"
Mrs Pendycen katse lankesi taas sanoihin "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä
vastaan", ja taaskin se pysähtyi niihin, kuin olisi sanojen kauneus
lumonnut sen.
"Mutta kenties tahdoitte tavata minua jonkun muunkin seikan johdosta?"
sanoi mr Paramor.
Äkillinen pelästys lankesi mrs Pendyceen. "En, en, kiitos. Minä tahdoin
vain tietää, mitä asiassa on tehty. Minä olen tullut kaupunkiin
tapaamaan Georgea. Tehän sanoitte --"
Mr Paramor kiiruhti hänen avukseen.
"Kyllä; aivan niin -- aivan niin."
"Horace ei ole tullut kanssani."
"Hyvä!"
"Hän ja George eivät aina tule oikein hyvin --"
"Toimeen? He ovat liian erilaisia."
"Niinkö teistä? Minä en ole koskaan huomannut --"
"Ei kasvoiltaan, mutta molemmissa on --"
Mr Paramorin lause loppui hymyyn; ja mrs Pendyce, joka ei tiennyt, että
sana "pendycitis" oli hänen kielellään, hymyili epämääräisesti myös.
"George on hyvin omapäinen", sanoi mrs Pendyce. "Luuletteko, voi
luuletteko saavanne kapteeni Bellew'n asianajajat myöntymään --"
Mr Paramor heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja peitti kädellään sen,
mitä oli kirjoittanut imupaperille.
"Kyllä", sanoi hän verkkaan, "luulen kyllä".
Mutta mrs Pendyce oli saanut vastauksensa. Hän oli aikonut puhua
tulevasta käynnistään Helen Bellew'n luona, mutta nyt hän ajatteli:
"Hän ei saa heitä myöntymään; minä tunnen sen. Tahdon mennä pois."
Taaskin hän luuli kuulevansa tuon lakkaamattoman naputuksen, tuntevansa
nahan ja puhdistusaineen hajun, näkevänsä sanat: "Bellew Bellew'ta ja
Pendyceä vastaan."
Hän ojensi kätensä.
Mr Paramor otti hänen kätensä omaansa ja katsoi ulos akkunasta.
"Hyvästi", sanoi hän -- "hyvästi. Mikä on osoitteenne -- Greenin
hotelli? Minä tulen kertomaan teille toimenpiteistäni. Ymmärrän --
ymmärrän!"
Mrs Pendyceen vaikuttivat nämä sanat: "ymmärrän -- ymmärrän!"
omituisella tavalla järkyttävästi, kuin ei kukaan olisi ennen mitään
"ymmärtänyt", ja hän poistui vapisevin huulin. Hänen elämässään ei
tosiaankaan kukaan ollut koskaan "ymmärtänyt" -- eipä silti, että
hän olisi voinut tai tahtonut valittaa sellaista pikkuseikkaa, mutta
tosiseikka pysyi. Ja kumma kyllä hän tällä hetkellä ajatteli miestään
ja kummeksi, mitä hän mahtoi tehdä, ja tunsi sääliä häntä kohtaan.
Mutta mr Paramor meni takaisin tuolilleen ja katseli siihen, mitä oli
kirjoittanut imupaperilleen. Se kuului:
"Me pidämme pikku oikeuksistamme kiinni
ja olemme valhearvostamme arat;
me emme tee mitään myönnytyksiä muille
emmekä myöskään mitään itsellemme;
me tavoittelemme heitä korvista,
he tavoittavat meitä tukasta --
ja tulos on vain suuri sakko
ja kaikki loppuu rähinään."
Hän huomasi, että siitä puuttui sekä loppusointu että poljento, ja
vakavan näköisenä hän repi sen rikki.
Taaskin mrs Pendyce käski ajuriansa ajamaan verkkaan ja tämä ajoi
tavallista kovemmin; kuitenkin matka Chelseahin tuntui kestävän
ikuisesti, ja ajuri teki loppumattomasti käännöksiä, jotka olivat
toinen toistaan jyrkemmät, kuin olisi hän päättänyt näyttää, miten
paljon hänen hevosensa suu sieti.
"Elukka parka!" ajatteli mrs Pendyce; "sen suu mahtaa olla aivan
haavoilla, ja tämä on aivan tarpeetonta". Hän nosti kätensä
merkkihihnaan. "Olkaa niin hyvä ja ajakaa suoraa tietä. Minä en pidä
käännöksistä."
Ajuri totteli. Häntä ikävystytti tavattomasti kääntää vain yksi kulmaus
niiden kuuden sijasta, jotka hän oli aikonut; ja kun mrs Pendyce kysyi
maksusta, otti ajuri häneltä ylimääräisen shillingin siitä matkasta,
minkä oli säästänyt ajamalla suoraan. Mrs Pendyce maksoi sen, kun ei
muutakaan osannut, ja antoi miehelle vielä kuusi penceä, ajatellen,
että se koitui hevosen hyväksi; ja ajuri kohautti hattuaan ja sanoi:
"Paljon kiitoksia, mylady", sillä hänellä oli tapana sanoa "mylady"
silloin, kun hän sai kahdeksantoista penceä yli taksan.
Mrs Pendyce seisoi kokonaisen minuutin katukäytävällä ja ajatteli:
"Minun _täytyy_ mennä sisään nyt; on typerää tulla näin pitkälle eikä
mennä sisään!"
Mutta hänen sydämensä tykytti niin, että hän tuskin saattoi nielaista.
Vihdoin hän soitti.
Mrs Bellew istui pienessä salissaan avonaisen akkunan ääressä ja
vihelsi kanarialinnulle. Ihmisten toimissa piilee alituinen ja syvä
ironia, joka on yhteydessä itse elämän lähdesuonien kanssa. Mrs
Pendycen odotukset, hänen pelokkaat kuvittelunsa tästä kohtauksesta,
jotka olivat vaivanneet häntä kaiken matkaa, täyttyivät surkean
huonosti. Hän oli mielessään toistanut sitä kohtausta aina siitä saakka
kuin hän rupesi ajattelemaan; todellisuus näytti hänestä oudolta. Hän
ei tuntenut mitään hermostuneisuutta eikä vihamielisyyttä, ainoastaan
jonkinmoista tuskallista harrastusta ja ihailua. Ja kuinka voisi tämä
tai joku muu nainen auttaa sitä, että oli rakastunut Georgeen?
Kun ensimmäinen epävarmuuden hetki oli ohi, loistivat mrs Bellew'n
silmät niin ystävällisinä kuin hän olisi kaikessa tehnyt täysin oikein;
eikä mrs Pendyce voinut olla tulematta tätä ystävällisyyttä puolitiehen
vastaan.
"Älkää pahastuko siitä, että minä tulin. George ei tiedä siitä. Minä
tunsin, että minun täytyi tulla tapaamaan teitä. Luuletteko, että te
kaksi olette täysin selvillä siitä, mitä olette tekemäisillänne? Se
näyttää niin peloittavalta, ja sehän ei koske vain teitä itseänne, vai
kuinka?"
Mrs Bellew'n hymy haihtui.
"Olkaa niin ystävällinen, älkääkä sanoko 'te kaksi'", sanoi hän.
Mrs Pendyce sopersi:
"Minä en ymmärrä."
Mrs Bellew katseli häntä kasvoihin ja hymyili; ja hymyillessään hän
näytti tulevan hieman jäykemmäksi.
"No niin, kai on aivan oikein, että te puututte asiaan! Minä en rakasta
teidän poikaanne. Rakastin häntä ennen, mutta en enää. Minä sanoin sen
hänelle eilen kerta kaikkiaan."
Mrs Pendyce kuuli nämä sanat, jotka tekivät niin suuren, niin
ihmeteltävän eron asiassa, -- sanat, joiden olisi pitänyt olla kuin
vesi erämaassa -- jonkinmoisella kauhulla, ja koko hänen sielunsa
leimahti hänen silmistään.
"Ettekö rakasta häntä?" huusi hän.
Hänellä oli vain sokea tunne siitä, että häntä oli loukattu ja häväisty.
Tämä nainen oli kyllästynyt Georgeen! Kyllästynyt hänen poikaansa! Hän
katsoi mrs Bellew'hin, jonka kasvoilla oli jonkinmoinen utelias sääli,
silmillä, joista ei koskaan ennen ollut puhunut viha.
"Te olette kyllästynyt häneen? Te olette hylännyt hänet? Silloin on
sitä parempi, kuta pikemmin minä menen hänen luokseen. Antakaa minulle
hänen osoitteensa, olkaa hyvä!"
Helen Bellew polvistui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kuorelle, ja
hänen naisellinen sulonsa viilsi mrs Pendycen sydäntä.
Hän otti paperin. Hän ei ollut koskaan oppinut sanomaan asioita, mitä
hän ei tarkoittanut, ja kun mitkään sanat eivät voineet ilmaista, mitä
hän tunsi sydämessään, hän kääntyi ja meni pois.
Hänen takanaan kuului mrs Bellew'n terävä ja julma ääni:
"Minkä minä mahdan sille, että kyllästyin häneen? Minä en ole te.
Menkää nyt!"
Mrs Pendyce tempasi ulko-oven auki. Laskeutuessaan portaita alas
hän hapuili käsipuita. Hänellä oli se miltei ruumiillisen kivun
käperryttävä tunne, jonka tunteettomuus joko heitä itseään tai muita
kohtaan herättää lempeissä sieluissa.