Vaikeampi kuin kamelin on mennä neulansilmän läpi, on miehen päästä
Stoalaisten klubin jäseneksi, paitsi perinnäisen oikeuden pohjalla.
Sillä ellei hänellä ole riippumatonta toimeentuloa, ei hän voi tulla
valituksi, ja koska hänellä klubin ensimmäisen säännön mukaan ei
saa olla mitään ammattia, täytyy hänen saada toimeentulonsa niiden
ponnistuksista, jotka ovat eläneet ennen häntä. Ja mitä kauemmin ennen
häntä he ovat eläneet, sitä enemmän on hänellä mahdollisuuksia olla
saamatta kieltäviä mustia palloja.
Kuitenkin on miehen, jonka ei ole onnistunut päästä Stoalaisten
klubiin, vaikea saavuttaa se täydellinen ulkonainen itsehillintä, mikä
on tarpeen salaamaan sisäisen hillinnän puutetta; ja puheenalainen
klubi antaa tosiaankin ihmeteltävän näytteen siitä, kuinka luonnolla
oli varattuna lääke tätä tautia varten. Sillä selvästi tietoisina
siitä, kuinka George Pendyce ja sadat muut jalosyntyiset nuoret miehet
olivat syntymästään saakka eläneet joutumatta ensinkään kosketuksiin
elämän kamppailujen ja kärsimysten kanssa, ja peläten, että kun
elämä huolimattomalla ja ironisella tavallaan äkkiä saattaisi heidät
keskelle halpasäätyisiä tapahtumia, he vahingoittaisivat itseään
huutamalla julki pelkonsa ja hämmästyksensä, luonto oli muovaillut
heille naamarin ja antanut tämän kehittyä täydellisimpään muotoonsa
Stoalaisten klubin porttien sisäpuolella. Tällä naamarilla se verhosi
noiden nuorten miesten sielut, jotka siinä herättivät epäilyksiä, ja
nimitti heitä -- gentlemanneiksi. Ja kun se, ja se yksin, kuuli näiden
poloisten vaikeroivan naamarinsa takana, kun elämä kömpelöllä jalallaan
tallasi heitä, sääli se heitä, tietäen, ettei syy ollut heidän, vaan
sen ikäkulun järjestelmän, joka oli heistä tehnyt, mitä he olivat. Ja
säälistä se lahjoitti monelle heistä paksun nahan, tukevan jalan ja
tyytyväisen mielen, niin että he saattoivat kautta elämänsä taivaltaa
kuluneita vanhoja polkuja ja uinahtaa kuolemaan samoissa saleissa,
missä heidän isänsä olivat uinahtaneet kuolemaan ennen heitä. Mutta
toisinaan luonto (joka ei vielä ollut sosialisti) pudisteli siipiään
ja päästi huokauksen, jotteivät heidän järjestelmänsä liiallisuudet ja
hurjastelut aiheuttaisi liiallisuuksia ja hurjasteluita päinvastaiselta
taholta. Sillä kaikenlaista liiallisuutta se vihasi, ja sitä erikoista
liiallisuuden muotoa, mitä mr Paramor niin jokapäiväisesti oli
nimittänyt "pendycitis"-taudiksi, se kauhistui.
Saattaa tapahtua, että yhtäläisyys isän ja pojan välillä voi monen
vuoden ajan pysyä piilevänä, ja vasta kun hajoittavat voimat uhkaavat
sen ketjun renkaita, mikä sitoo heidät yhteen, saattaa tämä yhtäläisyys
puhjeta näkyviin ja voi luonnon ironian ansiosta ennen muuta vaikuttaa
perinnäisyysperiaatteen hajoamiseen, minkä hiljainen ja arvokkain
puolustus se muuten on.
Varmaa on, että yhtä vähän George kuin hänen isänsä tiesi, kuinka
syvästi tämä "pendycitis" oli juurtunut toiseen. Kumpikaan heistä
ei aavistanut edes, mitä häneen itseensä tuli, kuinka paljon aitoa
verikoiran luontoa oli heidän sielujensa pohjalla, kuinka voimakas
päättäväisyys saattoi heidät kulkemaan omaa tietään, joka tulisi
aiheuttamaan mahdollisimman suuren määrän tarpeetonta kärsimystä.
He eivät tietoisesti tahtoneet aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä;
he yksinkertaisesti eivät mahtaneet mitään vaistolle, joka ajan
kuluessa oli juurtunut heidän jokaiseen säikeeseensä, kun harkintakyky
oli näivettynyt ja sukupolvi sukupolven jälkeen oli tapahtunut
ristiinnaimista näiden "omien tunkioittensa kuninkaitten" kesken.
Ja nyt astui George esiin ja uhmasi äitinsä uskoa, että poika oli
Totteridge, kannattaen siten isänpuoleisen polveutumisen periaatetta.
Totteridgen suvussa, josta hän tänä ahdingon aikana yhä enemmän
poikkesi isänsä suuntaan, oli näet muuan vapaampi piirre, jotakin
epämaalaismaista, ja niin oli ollut siitä saakka, jolloin Hubert de
Toterydge oli johtanut henkilökohtaista ristiretkeään, miltä hän ei
ollut suvainnut palata. Pendycein laita oli toinen; ammoisista ajoista
saakka he olivat olleet "maalaisperhe", ja he olivat käsittäneet tämän
sananparren kirjaimellisesti, sallimatta itselleen mitään runollisia
vapauksia. Lukemattomien muiden maalaisperheiden tavoin he olivat
luonteeltaan sitä, mitä perinnäistapa sääti -- maalaisia.
George, tämä maailmanmies, olisi hämmästyksestä tuijottanut, jos
häntä olisi nimitetty maalaiseksi, mutta mies ei voi tuijottaa
pois luontoaan. Hän oli kylliksi maalainen pitääkseen yhä kiinni
mrs Bellew'sta, vaikka tämä oli kyllästynyt häneen ja vaikka
hienotunteisuus häntä kohtaan ja oma itsetunto vaativat häntä
päästämään mrs Bellew'n vapaaksi. Hän oli pitänyt tätä sidottuna pari
kuukautta tai enemmän. Mutta moni seikka puhui hänen puolestaan.
Hänen sydämensä oli haavoittunut aivan särkyäkseen; hän oli kipeä
kaipauksesta ja syvästä, katkerasta ihmettelystä, että kaikista
miehistä juuri hänet heitettiin pois kuin kulunut hansikas. Miehet
kyllästyvät naisiin päivittäin -- se oli sääntö. Mutta mitä tämä oli?
Hänen vaistomainen itsepintaisuutensa oli taistellut tätä tietämystä
vastaan niin kauan kuin hän jaksoi, ja nyt, kun asia oli varma, hän
taisteli yhä vielä. George oli tosi Pendyce.
Ulkonaisesti hän kuitenkin käyttäytyi kuten ennenkin. Hän tuli klubiin
kello kymmenen tienoissa murkinoimaan ja lukemaan urheilulehtiä.
Kahdentoista tienoissa ajuri vei hänet rautatieasemalle, josta oli
sopiva lähteä käynnissä oleviin kilpa-ajoihin, tai, jos sellaista
ei ollut, Lordin krikettikentille tai Princen Tennisklubiin. Kello
puoli seitsemän nähtiin hänen nousevan portaita Stoalaisten klubin
pelihuoneeseen, missä hänen kuvansa -- se joka näytti sanovan: "Kova
urakka, kova urakka, mutta minun täytyy kestää" -- yhä riippui.
Kahdeksan aikaan hän söi päivällistä, samppanjapullo vieressään syvälle
jäähän pistettynä, kasvot päivänpaahteesta punoittavina ja paidanrinnus
ja tukka välkkyvinä. Oliko onnellisempaa miestä koko suuressa Lontoossa!
Mutta pimeän tultua klubin kieppo-ovet päästivät hänet valaistuille
kaduille, ja seuraavaan aamuun saakka ei maailma tietänyt hänestä
mitään. Tällöin hän otti korvauksen kaikista niistä tunneista,
jolloin hän oli kantanut naamaria kasvoillaan. Hän saattoi kävellä
mailimäärittäin katukäytävää uuvuttaakseen itsensä tai heittäytyä
Puistossa istumaan tuolille puiden syvään siimekseen ja jäädä siihen,
käsivarret ristissä ja pää kumarassa. Toisina iltoina hän saattoi mennä
johonkin soittokahvilaan ja keskellä häikäiseviä valoja, karkeata
naurua ja maalattujen naisten tuoksuja hän koetti hetkeksi unohtaa sen
naisen kasvot, naurun ja tuoksun, jota hän janosi. Ja kaiken aikaa hän
oli mustasukkainen jollakin mykällä, epämääräisellä tavalla -- kenelle,
sitä hän ei tietänyt; hänen luonteensa mukaista ei ollut ajatella
muuta kuin henkilökohtaisesti eikä hän saattanut uskoa, että kukaan
nainen hylkäisi häntä muuten kuin toisen miehen takia. Usein hän meni
mrs Bellew'n asunnolle, käveli sen ympäri kerran toisensa jälkeen ja
tuijotti kaiken aikaa hänen akkunoihinsa. Kaksi kertaa hän meni ovelle
saakka, mutta poistui jälleen soittamatta kelloa. Kun hän eräänä iltana
näki valoa hänen arkihuoneessaan, soitti hän, mutta kukaan ei tullut
avaamaan. Silloin häijy henki meni häneen, ja hän soitti yhä uudelleen.
Lopuksi hän meni huoneeseensa -- ateljeehen, jonka oli vuokrannut
itselleen läheisyydessä -- ja alkoi kirjoittaa hänelle. Kauan hän
sepitteli tätä kirjettä ja repi rikki moneen kertaan; hän halveksi
tunteiden tulkitsemista kynällä. Hän yritti sitä vain siksi, että hänen
sydämensä niin kipeästi oli helpotuksen tarpeessa. Ja vain tämän hän
lopuksi sai aikaan:
Minä tiedän, että sinä olit illalla kotona. Se on ainoa kerta,
jolloin olen käynyt tapaamassa sinua. Miksi et voinut päästää minua
sisään? Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua tällä tavoin. Sinä
saatat minut elämään koiran elämää.
_George_.
Aikaisin sarastus kultasi virran yläpuolella lainehtivaa usvaa,
lyhdyt kalpenivat päivänvalossa, kun George meni viemään tämän
lapun kirjelaatikkoon. Hän palasi virralle ja laskeutui pitkäkseen
tyhjälle penkille Embankmentin plataanipuiden varjoon, ja hänen siinä
levätessään tuli yksi niistä kodittomista ja suojattomista, jotka
makaavat siellä yön toisensa jälkeen, huomaamatta hänen luokseen ja
katseli häntä.
Mutta aamu tuli, ja sen mukana se tunne kaiken tämän naurettavuudesta,
joka on niin armelias kärsiville ihmisille. George nousi, jottei kukaan
näkisi Stoalaisen lepäävän siinä frakkipuvussaan, ja kun hetki löi,
puki hän naamarin ylleen ja kiiruhti pois. Klubissa hän sai äitinsä
kirjelapun ja kiiruhti hänen hotelliinsa.
Mrs Pendyce ei ollut vielä valmis, mutta kutsutti hänet luokseen.
George tapasi hänet seisomasta aamupuvussa keskellä huonetta, ikäänkuin
hän ei olisi tietänyt mihinkä asettua tätä heidän kohtaustaan varten.
Vasta kun George oli aivan lähellä häntä, liikahti hän ja kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa. George ei voinut nähdä hänen kasvojaan,
ja hänen omansa olivat mrs Pendyceltä piilossa, mutta George tunsi
paksun aamuvaatetuksen läpi, kuinka hänen äitinsä painautui häntä
vasten, ja käsivarret, jotka olivat taivuttaneet hänen päänsä alas,
vapisivat. Hetkisen tuntui Georgesta, kuin hän olisi vapautunut
taakasta. Mutta vain hetkisen, sillä näiden käsivarsien syleily herätti
hänessä vaistomaista pelkoa. Ja vaikka mrs Pendyce hymyili, oli hänellä
kyyneleet silmissä, ja tämä vaivasi häntä.
"Älä huoli, äiti!"
Mrs Pendyce vastasi pitkällä katseella. George ei voinut kestää sitä,
vaan kääntyi pois.
"No", sanoi hän tylysti, "nyt voit kertoa minulle, mikä on saattanut
sinut --"
Mrs Pendyce istuutui sohvaan. Hän oli parhaillaan sukinut tukkansa;
vaikkakin hopeisen, oli se yhä vielä paksu ja pehmeä, ja Georgelle oli
yllätys nähdä se hänen hartioittensa ympärillä. Hän ei ollut koskaan
tullut ajatelleeksi, että äidillä olisi alas riippuvia hiuksia.
Istuutuessaan hänen viereensä tunsi George hänen käsiensä sivelevän
omiaan -- ne rukoilivat häntä, ettei hän loukkaantuisi ja menisi pois.
George tunsi, kuinka äidin silmät yrittivät nähdä hänen omiinsa, ja
näki hänen huuliensa tärisevän; mutta umpimielinen, melkein häijy hymy
pysyi hänen kasvoillaan.
"Ja sitten, rakkahin -- ja sitten", änkytti mrs Pendyce, "sanoin minä
isällesi, että minä en voinut olla siinä mukana, ja niin minä tulin
sinun luoksesi".
Monille pojille ei ole ensinkään vaikeata ottaa vastaan kaikki mitä
heidän äitinsä tekevät heidän hyväkseen. He suhtautuvat siihen kuin
se olisi heidän luontainen oikeutensa, omaksuvat itsestään selvänä
heidän rakkautensa. Heidän ei ole myöskään sen vaikeampaa tulkita
omia tunteitaan. Mutta useimpien poikien on tavattoman vaikeaa sallia
äitiensä poiketa tuumaakaan sovinnaisuudesta, hiuksenkaan vertaa siitä
säädyllisyydestä, joka kuuluu niin merkittävässä asemassa olevien
miesten äideille.
On säädetty, että äitien synnytystuskien ei pidä lakkaaman, ennenkuin
he kuolevat.
Ja Georgea loukkasi kuulla äidin sanovan, että hän oli jättänyt hänen
isänsä tullakseen hänen luokseen. Se vaivasi hänen itsetuntoaan
omituisella, vaikeasti tulkittavalla tavalla. Ajatus, että kielet
alkaisivat juoruta hänen äidistään, loukkasi hänen miehekkyyttään ja
sopivaisuudentunnettaan. Se näytti omituiselta, käsittämättömältä ja
tykkänään väärältä; ja myös tämä ajatus välähti hänen mielessään: "Hän
koettaa painostaa minua!"
"Jos sinä luulet, että minä aion jättää hänet, äiti --", sanoi hän.
Mrs Pendycen kädenote lujeni.
"Ei, rakkaani", vastasi hän tuskaisesti; "jos hän rakastaa sinua niin
suuresti, niin tietenkään minä en voi pyytää sinulta sitä. Sen vuoksi
minä --"
George naurahti katkerasti.
"Mitä ihmettä sinä sitten voit tehdä? Mitä sinun hyödytti tällä tavoin
tulla tänne? Kuinka sinä voit olla täällä aivan yksinäsi? Minä osaan
selvittää omat asiani. Sinun olisi paljon parempi palata kotiin."
Mrs Pendyce puuttui puheeseen:
"Voi George; minä en jaksa nähdä, että sinut erotetaan meistä! Minun
täytyy olla sinun puolellasi!"
George tunsi koko hänen ruumiinsa vapisevan. Hän nousi ja astui akkunan
luo. Mrs Pendycen ääni seurasi häntä.
"Minä en aio yrittää erottaa teitä, George, minä vakuutan sen sinulle.
Minä en voi sitä tehdä, jos hän rakastaa sinua ja sinä niin rakastat
häntä!"
Taaskin George naurahti katkerasti. Ja se, että hän petti äitiään ja
aikoi edelleenkin pettää häntä, teki hänet kovaksi kuin teräksen.
"Palaa kotiin, äiti!" sanoi hän. "Sinä vain pahennat asiaa. Tämä ei ole
sopivaa naisille. Anna isän tehdä mitä häntä haluttaa, kyllä minä voin
sen kestää!"
Mrs Pendyce ei vastannut, ja Georgen täytyi katsahtaa taakseen. Hänen
äitinsä istui aivan hiljaa kädet helmassaan, ja Georgen miehinen viha
kaikkea kohtaan, mikä oli omansa kiinnittämään yleisen huomion naiseen
ja eritoten hänen omaan äitiinsä, leimahti yhä voimakkaampaan liekkiin.
"Palaa kotiin", toisti hän, "ennenkuin syntyy mitään juoruja. Mitä
hyvää sinä pystyt toimittamaan? Et sinä voi jättää isää, -- sehän on
järjetöntä! Sinun _täytyy_ palata!"
Mrs Pendyce vastasi:
"Minä en voi tehdä sitä, rakkahin."
George äännähti kiukkuisesti, mutta mrs Pendyce oli niin liikkumaton ja
kalpea, että George epämääräisesti tajusi, kuinka hän kärsi ja kuinka
vähän hän itse tiesi omasta synnyttäjästään.
Mrs Pendyce katkaisi hiljaisuuden:
"Entä sinä, rakas George? Miten sinun käy? Mihin toimiin sinä aiot
ryhtyä?" Ja äkkiä hän liitti kätensä yhteen: "Oh, mitä tästä tuleekaan!"
Nämä sanat, joihin sisältyi kaikki, mitä George niin kauan oli kantanut
omassa sydämessään, olivat hänelle liikaa. Hän astui äkisti ovelle.
"Minä en voi jäädä nyt", sanoi hän; "minä palaan illalla".
Mrs Pendyce katsahti häneen.
"Oh, George --"
Mutta tottunut kun hän oli alistamaan omat tunteensa toisten tunteiden
alle, hän ei sanonut enempää, vaan koetti hymyillä.
Tämä hymy koski Georgen sydämeen.
"Älä ole pahoillasi, äiti; koeta piristyä. Me menemme teatteriin.
Voithan hankkia piletit!"
Ja hän koetti hymyillä, mutta käänsi päänsä pois, jotta hänen
itsehillintänsä ei pettäisi, ja meni pois.
Eteisessä hän kohtasi setänsä, kenraali Pendycen. George tuli häntä
kohti takaapäin, mutta tunsi hänet heti hänen heikonnäköisistä
polventaipeistaan, hänen viettävistä, vaikka pystyistä olkapäistään, ja
hänen kuivasta, närisevästä, täsmällisestä äänestään, sellaisen miehen
äänestä, jolta on otettu hänen toimialansa.
Kenraali kääntyi ympäri.
"Kas, George", sanoi hän, "äitisihän on täällä, eikö niin. Katsopas
tätä, minkä isäsi on lähettänyt minulle!"
Hän ojensi tärisevässä kädessään olevan sähkösanoman.
Margery on Greenin hotellissa. Mene heti katsomaan häntä.
-- _Horace_.
Ja Georgen lukiessa kenraali katseli veljenpoikaansa silmillään, joiden
kehää ympäröivät pienet tummemmat ympyrät ja joiden alla oli ryppyisiä
ihopoimuja -- ne hän oli saanut palvellessaan isänmaataan kuumassa
ilmanalassa.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän. "Mene katsomaan häntä! Tietysti minä
mielelläni menen katsomaan häntä! Aina hauska nähdä äitiäsi. Mutta
mistä tämä hätä?"
George tajusi varsin hyvin, että ylpeys ei sallinut hänen isänsä
kirjoittaa vaimolleen suoraan, ja vaikka hänen äitinsä oli ottanut
tämän askeleen juuri hänen hyväkseen, oli hän isänsä kannalla. Onneksi
kenraali antoi hänelle vähän miettimisaikaa.
"Kai hän on tullut tänne hankkiakseen itselleen pukuja? Minä en ole
nähnyt sinua ensinkään pitkiin aikoihin. Milloin sinä tulet syömään
päivällistä minun kanssani? Minä kuulin Epsomissa, että sinä olet
myynyt hevosesi. Mikä sai sinut sen tekemään? Miksi isäsi sähköttää
minulle tällä tavoin? Se ei ole hänen tapaistaan. Ei kai äitisi ole
sairas, vai kuinka?"
George pudisteli päätään ja mumisi jotain semmoista kuin "ikävää,
tehtävää -- kova kiire" -- ja oli tiessään.
Jäätyään täten äkkiä yksin kutsui kenraali Pendyce edeskäyvän
luokseen, kirjoitti verkkaisesti jotakin nimikortille ja odotti, selin
niihin muutamiin henkilöihin, mitä eteisessä oli, kädet ristissä
kepin pitimellä. Ja odottaessaan hän koetti mikäli mahdollista olla
ajattelematta mitään. Senjälkeen kun hän oli luopunut isänmaan
palveluksesta, hän omisti melkein kaiken aikansa odottamiseen, ja
ajatteleminen rasitti häntä ja teki hänet tyytymättömäksi, sillä
hänellä oli kerran ollut auringonpistos ja useamman kerran kuumetta.
Siinä erinomaisessa täsmällisyydessä, millä hänen kauluksensa,
jalkineensa, pukunsa, koko ulkoasunsa oli hoidettu, siinä tavassa,
millä hän aika-ajoin kakisteli kurkkuaan, hänen huolellisesti
harjattujen poskipartojen välistä esiinpistävien kasvojensa omituisessa
keltaisessa kuivuudessa, hänen kepin päällä lepäävien valkoisten
kättensä liikkumattomuudessa oli jotakin, joka herätti vaikutelman
miehestä, jonka häntä käyttänyt järjestelmä oli imenyt tyhjiin. Vain
hänen levottomat ja itsepintaiset silmänsä ilmaisivat, mikä aito
Pendyce piili sisällä.
Hän meni naisten salonkiin puristaen sähkösanomaa kädessään. Se teki
hänet rauhattomaksi. Sen alla piili jotakin outoa, eikä hänellä
ollut tapana tehdä vieraskäyntejä aamuisin. Hän tapasi kälynsä
istumasta avonaisen akkunan ääressä, hänen kasvonsa punoittivat
poikkeuksellisella tavalla, ja hänen silmänsä loistivat melkein
uhmaavasti. Hän tervehti lankoaan ystävällisesti, eikä kenraali Pendyce
ollut mies huomaamaan, mitä hänen nenänsä alle kätkettiin. Oli onneksi
hänelle, ettei hän ollut sitä koskaan tehnyt.
"Kuinka voit, Margery?" sanoi hän. "Hauska nähdä sinua kaupungissa.
Miten on Horacen laita? Katsopas, mitä hän on lähettänyt minulle!"
Hän tarjosi kälylleen sähkösanoman, ja hänen ilmeensä tulkitsi halua
ikäänkuin hienostaan kostaa kärsitty loukkaus; sitten hän lisäsi
yllättävästi, ikäänkuin olisi juuri tullut sitä ajatelleeksi: "Voinko
tehdä jotakin sinun hyväksesi?"
Mrs Pendyce luki sähkösanoman, ja samoin kuin George tunsi hän surkua
lähettäjää kohtaan.
"Ei mitään, kiitos, Charles hyvä", sanoi hän verkkaan. "Kaikki hyvin!
Horace on tulemassa hermostuneeksi!"
Kenraali Pendyce katsoi häneen; hetkisen hän räpytteli silmiään,
mutta kun totuus oli niin epätodennäköinen ja niin tykkänään hänen
filosofiansa rajapyykkien ulkopuolella, suostui hän kälynsä selitykseen.
"Hänen ei pitäisi lähetellä sähkösanomia tällä tavoin", sanoi hän. "En
voinut ymmärtää muuta kuin että sinun täytyi olla sairas. Se tärveli
minulta aamiaisen!" Sillä vaikka se itse asiassa ei ollut estänyt
häntä lopettamasta vankkaa ateriaansa, kuvitteli hän tuntevansa
nälkää. "Kun minä olin palveluksessa Halifaxissa, oli siellä muuan
mies, joka alinomaa vain lähetteli sähkösanomia. Sähkösanoma-Jussiksi
ne nimittivät häntä. Hän komensi noita vanhoja sinihousuja. Muistatko
vanhoja sinihousuja? Jos Horace rupeaa tekemään tällaista, on hänen
paras kääntyä spesialistin puoleen; se merkitsee jokseenkin varmasti
hermoheikkoutta. Sinä olet täällä pukujesi vuoksi, huomaan minä.
Milloin tulette kaupunkiin? Huvikausi on täydessä käynnissä!"
Mrs Pendyce ei arkaillut lankoaan, sillä vaikka tämä oli turhantarkka
ja tottunut noudattamaan omaa päätään alaistensa keskuudessa, hän
tuskin oli omansa herättämään kunnioitusta yhteiskunnallisten
vertaistensa piirissä. Pelko ei sen vuoksi saanut häntä olemaan
kertomatta totuutta langolleen, vaan vaisto, joka käski häntä
välttämään kaikkea tarpeetonta kärsimystä, ja koska totuutta
todellakin oli mahdoton kertoa. Hänestä itsestäänkin se näytti hieman
naurettavalta, ja hän tiesi, että kenraaliparka olisi ottanut sen
vallan kauhean raskaasti.
"En tiedä, ehdimmekö tällä huvikaudella. Puutarha on parhaillaan niin
kaunis, ja sitten meillä on Been kihlaus. Se rakas lapsi on niin
onnellinen!"
Kenraali siveli poskipartaansa valkealla kädellään.
"Niin tosiaan", sanoi hän, -- "tuo nuori Tharp! Kuinka onkaan, hänhän
ei ole vanhin! Hänen veljensä kuuluu minun entiseen rykmenttiini. Mitä
tämä nuori mies aikoo?"
Mrs Pendyce vastasi: "Hän on vain maanviljelijä. Minä pelkään, että
hänen perinnöstään ei paljoa kannata puhua, mutta hän on hyvä poika.
Siitä tulee pitkä kihlaus. Maanviljelys tietenkään ei tuota mitään, ja
Horace vaatii, että heillä pitää olla tuhat vuodessa. Asia riippuu niin
suuresti mr Tharpista. Minusta heille varsin hyvin aluksi riittäisi
seitsemänsataa, eikö niin, Charles?"
Kenraali Pendycen vastaus oli yhtä vähän asiaankuuluva kuin tavallinen,
sillä häntä yleensä miellytti jatkaa omaa ajatuksenjuoksuaan.
"Mitenkä Georgen laita on?" sanoi hän. "Minä tapasin hänet eteisessä
tänne tullessani, mutta hän juoksi tiehensä hitonmoisella kiireellä.
Epsomissa sanottiin minulle, että hän oli pulassa."
Koska vastenmielinen kärpänen kiinnitti itseensä hänen katseensa, jäi
häneltä huomaamatta kälynsä ilme.
"Pulassa?" toisti tämä.
"Menettänyt joukon rahaa. Se ei käy, ymmärräthän, Margery -- se ei käy.
Vähäinen vaatimaton pelaaminen on aivan toista."
Mrs Pendyce ei sanonut mitään, hänen kasvonsa olivat kankeat. Ne
olivat naisen kasvot, joka on sanomaisillaan: "Älkää pakottako minua
lausumaan, että te vaivaatte minua!"
Kenraali jatkoi:
"Kilpa-ajoihin on ruvennut ottamaan osaa joukko uutta väkeä,
joista kukaan ei tiedä mitään. Tuo mies, joka osti Georgen hevosen
esimerkiksi; hänen naamaansa ei olisi koskaan nähty Tattersallissa
silloin kun minä olin nuori. Kun minä nyt menen kilpa-ajoihin, en tunne
puoliakaan väreistä. Se tärvelee huvin. Siellä ei enää tapaa entistä
suljettua piiriä. Georgen on paras ottaa vaarin itsestään. Minä en voi
käsittää, minne me olemme menossa!"
Margery Pendycen korvissa olivat kaikuneet nämä sanat; "Minä en voi
käsittää, minne me olemme menossa" kolmenkymmenenneljän vuoden ajan,
kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, monen henkilön suusta. Hänen
elämäänsä kuului tosiaan oleellisena osana se vakuutus, etteivät
ihmiset voineet ymmärtää mitään, aivan niinkuin Worsted Skeynesin
vankka ruoka ja vankka mukavuus ja sumuiset aamut ja sade oli tullut
oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä. Ja vain se, että hänen hermonsa
olivat haavoilla ja hänen sydämensä pakahtumaisillaan, vaikutti, että
nämä sanat tuntuivat sietämättömiltä tänä aamuna; mutta tottumus oli
nytkin liian voimakas, ja hän pysyi vaiti.
Kenraali, jolle vastaus ei ollut tärkeä, jatkoi ajatuksiaan.
"Ja huomaa mitä sanon, Margery; vaalit tulevat olemaan meitä vastaan.
Maa on vaarallisessa asemassa."
Mrs Pendyce sanoi:
"Oh, luuletko, että vapaamieliset tosiaankin pääsevät hallitukseen?"
Tottumuksen vaikutuksesta oli hänen äänessään pieni huolekkuuden
vivahdus, jota hän ei huomannut.
"Luulenko?" toisti kenraali Pendyce. "Minä rukoilen joka ilta Jumalaa,
ettei niin kävisi!"
Hän liitti molemmat kätensä yhteen espanjanruokonsa hopeanupille ja
tuijotti niiden yli vastakkaiseen seinään; ja oli jotakin yleispätevää
tässä jäykässä katseessa, jotakin synkkää eikä vallan itsekästä pelkoa.
Hänen esi-isänsä olivat, lukuunottamatta hänen henkilökohtaisia
etujaan, totuttaneet hänet tykkänään pois siitä ajatuksesta, ettei hän
ajaisi maan parasta. Mrs Pendyce, joka usein oli nähnyt miehensä sen
näköisenä, kumartui akkunasta ulos yli hälisevän kadun.
Kenraali nousi:
"Hyvä", sanoi hän, "ellen minä voi tehdä mitään hyväksesi, Margery,
niin poistun; sinullahan on kiire ompelijattariesi kanssa. Vie
terveiseni Horacelle ja sano hänelle, että älköön lähettäkö minulle
toista tämmöistä sähkösanomaa."
Ja kankeasti kumartaen hän puristi kälynsä kättä todellakin
kohteliaasti ja ystävällisesti, otti hattunsa ja meni. Mrs Pendyce
katseli häntä, kun hän astui alas portaita, katseli hänen kankeita,
kaltevia olkapäitään, hänen päätään, jonka laella harmaa tukka oli
huolellisesti harjattu jakaukselle, hänen heikkoja, notkahtelevia
polventaipeitaan, ja hän painoi kätensä povelleen ja huokasi, sillä
kenraalin mukana näytti hänestä koko hänen menneisyytensä astuvan
portaita myöten pois, ja sellaista ei ihminen saata nähdä tulematta
liikutetuksi.