Mutta mrs Pendyce ei nukkunut. Se suloinen raukeus, minkä
karjakartanolla ja vainioilla vietetty pitkä päivä suo, oli laskeutunut
hänen miehensä silmille -- hänen omillaan ei mitään lepoa ollut, ja
kaikki mitä hänessä oli syvintä, salaisinta, pyhintä, loisti niistä
ulos pimeyteen. Jospa vain olisi saanut nähdä nuo silmät sinä yönä!
Mutta jos pimeys olisi ollut valoa, niin ei mitään tästä niin syvästä
ja pyhästä olisi ollut nähtävänä, sillä vielä syvempänä, vielä
pyhempänä oli Margery Pendycessä ylimysnaisen vaisto. Niin joustava ja
hieno kudos oli tämä vaisto, johon oli monimutkaisesti punottu muiden
ja hänen itsensä huomioonottoa, niin vanha, niin ylen vanha se oli,
että se kätki hänet kaikkien silmiltä kuin hienoimmista vitjoista
taottu panssari. Musta oli tosiaan sen yön täytynyt olla, jolloin hän
riisui sen yltään ja makasi ilman sitä pimeydessä.
Ensi sarastuksessa hän puki sen ylleen taas ja hiipi pois vuoteestaan.
Kauan ja huolellisesti hän valeli silmiään, joissa oli sellainen
tunne, kuin ne olisivat palaneet kaiken yötä. Sitten hän meni
avonaisen akkunan ääreen ja kumartui ulos. Hämärä oli haihtunut,
lintujen aamukuoro lauloi. Alhaalla puutarhassa olivat kukat harmaan
kasteen peitossa, puut olivat harmaan usvan kääreissä, sumuisena ja
haamumaisena torkkui keväisessä autereessa vanha metsästyshevonen,
turpa aitaukseen nojaten.
Ja kaikki, mikä oli ollut kuin vankilana hänelle täällä, ja kaikki,
mitä hän oli rakastanut, hiipi hänen luokseen tämän kostean aamun
henkäyksenä ja tulvi hänen kasvoilleen, huiskuttaen valkoista vaatetta,
joka peitti hänen poveaan, kuin lentävän linnun siipiä.
Aikaisin aamulaulu lakkasi, ja hiljaisuudessa puhkesi päivä esiin
kultaisessa ironiassaan ja kaiken se valoi väreihin. Kalpea heijastus
siitä lankesi mrs Pendycen sieluun, joka niin monen tunnin kuluessa
oli ollut raskas ja harmaa tehdessään yksinäistä päätöstään.
Sillä hänen hento sielunsa oli tottumaton toimintaan, se kaihtoi
väkivaltaisuutta, sen voima oli menneiden aikojen lahja, joka oli
siirtynyt häneen vastoin hänen varsinaista luontoaan, ja siksi oli
hänen tekemänsä päätös täynnä tuskaa. Mutta vaikka se oli tuskallinen,
jopa peloittavakin vaatiessaan häntä toimintaan, ei se järkkynyt, vaan
loisti kuin tähti pimeän ja raskaan pilven takaa. Margery Pendycessä,
joka oli syntyisin Totteridge, ei ollut mitään äkeistyvää eikä
kirpeätä "rahvaan verta", ei mitään hillitsemätöntä epäluuloisuutta,
ei mitään huonosti sulatettua olutta ja omenamehua -- hänen suonissaan
virtasi puhdas viini --; hänen sielussaan ei ollut mitään paksua eikä
kiukkuista, joka olisi tullut hänen avukseen; päätöksensä hänen tuli
panna täytäntöön ohuen hienon liekin avulla, joka paloi syvällä hänen
sisässään -- joka paloi niin kaukana, ettei mikään ylettynyt sitä
sammuttamaan, niin kaukana, että siitä lähti vain vähän lämpöä. Hänen
mielensä ei tuntenut mitään: "Minä en salli polkea itseäni!" vaan:
"Minä en saa antaa polkea itseäni, sillä jos minä annan polkea itseäni,
niin minä, ja jokin minun yläpuolellani, joka on tärkeämpää kuin minä,
raukeaa tyhjiin." Ja vaikka hän ei suinkaan ollut tietoinen siitä,
niin tämä _jokin_ oli hänen maansa sivistys, sen varsinainen sielu ja
kaiken tarkoitus -- hyvyys, tasapainoisuus. Hänen sielunsa, joka oli
niin vapaa karkeudesta, ettei se koskaan olisi pannut toimeen mitään
viheliäistä toraa, tehnyt vuoria myyränkasoista, vääntänyt kieroiksi
suhteita tai väärentänyt kuviaan, oli omaksunut kantansa tiedottomasti,
vasta silloin kun sen oli pakko, mutta ei myöskään liian myöhään,
ja tältä kannaltaan se ei peräytyisi. Nyt ei enää ollut kysymys
äidinrakkaudesta, vaan siitä itsetunnosta, joka on kaikkein syvimpänä
ja joka sanoo: "Tee tämä tai hukkaat sielusi ytimen."
Ja kun hän nyt hiipi vuoteeseensa takaisin, katseli hän nukkuvaa
miestään, jonka hän oli päättänyt jättää, tuntematta mitään vihaa tai
soimausta; pikemminkin oli hänen pitkä silmäyksensä välinpitämätön eikä
se ilmaissut mitään hänelle itselleenkään.
Kun siis täysi aamu tuli ja oli aika nousta, ei hän millään teollaan,
katseellaan tai eleellään erehtynyt ilmaisemaan, että hänen sielussaan
oli jotakin tavatonta. Jos se, mikä hänellä oli edessään, oli
pantava toimeen, oli se suoritettava kuin se olisi vailla kaikkea
merkitystä, kuin se olisi jokin jokapäiväinen toimitus; myöskään ei hän
pakottautunut rauhalliseksi eikä ylvästellyt itsekseen, vaan hän toimi
vaiston ohjaamana, joka käski häntä karttamaan meteliä ja tarpeetonta
kärsimystä ja joka oli hänessä synnynnäinen.
Mr Pendyce meni ulos yhdentoista tienoissa vahtinsa ja John-koiran
seuraamana. Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että hänen
vaimonsa yhä saattoi tarkoittaa sitä, mitä hän yöllä oli lausunut. Hän
oli pukeutuessaan uudelleen sanonut vaimolleen, ettei hän tahtonut enää
olla missään tekemisissä Georgen kanssa, että hän aikoi tehdä hänet
perinnöttömäksi, että hän aikoi järkähtämättömän ankarasti pakottaa
hänet alistumaan, että hän, lyhyesti puhuen, aikoi pysyä sanoissaan, ja
hänestä olisi ollut järjetöntä uskoa, että nainen, kaikkein vähimmin
hänen vaimonsa, olisi aikonut pysyä omissaan.
Mrs Pendyce kulutti ensimmäiset aamuhetket tavalliseen tapaan. Puoli
tuntia sen jälkeen kuin kartanonherra oli mennyt, hän käski ajaa vaunut
esiin, antoi kantaa niihin kaksi pientä matka-arkkua, jotka hän oli
itse pakannut, ja nousi niihin rauhallisesti, kädessään pieni vihreä
laukkunsa. Kamarineitsyelleen, hovimestari Besterille, kuski Bensonille
hän sanoi menevänsä mr Georgen luo. Norah ja Bee olivat Tharpin luona,
joten ei ollut ketään muuta hyvästeltävänä kuin vanha Roy; ja jottei
tämä hyvästijättö kävisi hänelle liian raskaaksi, otti hän sen mukaansa
asemalle.
Miehelleen hän jätti pienen kirjelapun, jonka hän asetti sellaiseen
paikkaan, missä mr Pendycen täytyi nähdä se heti kenenkään muun
näkemättä sitä ensinkään.
Rakas Horace.
Minä olen lähtenyt Lontooseen ollakseni Georgen luona. Osoitteeni
tulee olemaan Green's Hotel, Bond Street. Muistathan, mitä minä
viime yönä sanoin. Kenties sinä et täysin käsittänyt, että minä
tarkoitin totta. Pidä huolta vanhasta Roy-poloisesta äläkä salli
heidän antaa sille liian paljon lihaa tänä helteisenä aikana.
Jackman tietää paremmin kuin Ellis kuinka ruusuja on tänä vuonna
hoidettava. Minulle olisi mieluista kuulla, kuinka Rose Barter
raukka jaksaa. Älä huoli murehtia minusta. Minä kirjoitan
Geraldille, jos se on tarpeen, mutta minua ei miellytä kirjoittaa
hänelle eikä tytöille juuri nyt.
Hyvästi, rakas Horace; pahoittelen, jos tuotan sinulle surua.
Vaimosi _Margery Pendyce_.
Aivan samoin kuin ei ollut mitään väkivaltaista hänen tavassaan
ottaa tämä askel, niin ei myöskään ollut mitään väkivaltaista hänen
käsityksessään siitä. Hänelle se ei merkinnyt karkaamista miehensä
luota eikä hänen uhmaamistaan; ei tullut kysymykseenkään mikään
osoitteen salaaminen eikä tunteenpurkaus kuten: "Minä en voi palata
sinun luoksesi." Tällainen menettelytapa, tällainen revolverin pitely
olisi näyttänyt hänestä naurettavalta. Tosin jotkut käytännölliset
yksityiskohdat, kuten taloudelliset seuraukset, jäivät häneltä huomioon
ottamatta, mutta tässäkin hänen näkökantansa tai oikeammin näkökannan
puutteensa itse asiassa oli avara ja selkeä. Horace ei jättäisi häntä
puutteeseen: ajatus siitä oli käsittämätön. Ja sen lisäksi hänellä
oli omat kolmesataansa vuodessa. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään
käsitystä siitä, paljonko tämä sisälsi tai mitä se käytännössä
merkitsi, eikä hän myöskään niistä välittänyt, sillä hän lausui
itsekseen "Minä olisin täysin onnellinen, jos saisin asua jossakin
mökissä Royn ja kukkieni kanssa." Ja vaikka hän tietenkään ei voinut
nojautua mihinkään kokemukseen, oli varsin mahdollista, että hän oli
oikeassa. Asioita, jotka tulivat muiden haltuun vain rahan avulla,
sai Totteridge-niminen ilman muuta, ja ellei niitä saatu, jaksoi hän
hyvin olla niitä paitsi -- sellaisen hengenlaadun, sellaisen lauhkean
itsetunnon oli menneiden aikakausien perintö jättänyt hänelle.
Kuitenkin astui hän kiireesti ja pää kumarassa vaunuista asemalle, ja
vanha Roy, joka vaunujen istuimelta ylettyi näkemään niiden akkunasta
ulos, tunsi kuonolleen pudonneista kyynelistä, jotka eivät olleet sen
omia, ja jostakin sydämensä liikahduksesta, joka oli sen oma, ettei
tämä ollut mikään tavallinen ero, ja se ynisi lasiruudun takana.
Kaupunkiin tultuaan mrs Pendyce käski ajurin viedä hänet Greenin
hotelliin, ja vasta kun hän oli päässyt perille, järjestänyt
olonsa, peseytynyt ja aterioinut, alkoivat ensimmäiset sekasorron
ja koti-ikävän oireet tuntua hänessä. Siihen saakka oli jännityksen
kiihottava tunne estänyt häntä ajattelemasta, mitä hänen oikeastaan
piti tehdä ja saavuttaisiko hän sen, mitä toivoi, odotti, uneksi. Hän
otti päivänvarjonsa ja meni ulos Bond Streetille.
Muuan herra nosti hattua sivuuttaessaan hänet.
"Hyväinen aika", ajatteli hän, "kuka se oli? Minun olisi pitänyt se
tietää!"
Hän pystyi jokseenkin huonosti muistamaan kasvoja, ja vaikka hän
ei pystynyt palauttamaan mieleensä tämän herran nimeä, tunsi hän
heti olevansa ikäänkuin enemmän kotona, ei enää niin yksinäinen ja
ajelehtiva. Pian puhkesi loiste hänen silmiinsä, kun hän katseli
ohikulkijain pukuja ja jokaisen myymälän näyteakkunaa, joista toinen
oli toista houkuttelevampi. Margery Pendyce tunsi sentapaista
ihastusta kuin nuori tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan, tai miehet
noustessaan vieraalle rannikolle. Viehättävä tunne siitä, että hän
astui tuntemattomaan maahan, että hän uhmasi odottamatonta ja että
hänen vallassaan oli jatkaa tätä mieluista oloa ainiaan, tempasi hänet
mukaansa kuin tämän kirkkaan kesäkuun päivän hilpeä Lontoon ilma. Hän
meni hajuvesimyymälän ohi eikä mielestään ollut koskaan tuntenut niin
suloista tuoksua. Seuraavalla ovella hän viipyi kauan katsellen eräitä
pitsejä, ja vaikka hän lausui itsekseen: "Minä en saa ostaa mitään,
minun täytyy säästää kaikki rahani George-paralle", ei se yhtään
muuttanut hänen tunnettaan siitä, että hänellä oli kaikki nämä esineet
käsissään.
Seuraavassa akkunassa hän tapasi luettelon teattereista, konserteista,
oopperoista ynnä kuvia etevistä taiteilijoista. Hän katseli niitä
innolla, joka olisi näyttänyt hassunkuriselta jokaisen mielestä,
joka olisi nähnyt hänen seisovan siinä. Oliko tosiaankin kaikki tämä
joka päivä nähtävänä ja kuultavana muutaman shillingin maksusta?
Tunnontarkasti oli hän joka vuosi käynyt kerran oopperassa, kaksi
kertaa teatterissa eikä yhtään konsertissa; sillä hänen miehensä
ei välittänyt "klassillisesta" musiikista. Hänen seisoessaan siinä
tuli häneltä kerjäämään nainen, joka näytti kovin uupuneelta ja
paahteen näännyttämältä; käsivarsissaan hän kantoi lasta, joka oli
niin kutistunut ja pieni, että sitä tuskin saattoi nähdä. Mrs Pendyce
otti kukkaronsa esiin ja antoi hänelle pari shillingiä, ja hänen niin
tehdessään tulvasi häneen tunne, joka oli melkein raivoa.
"Pikku lapsi parka!" ajatteli hän. "Senkaltaisia täytyy olla tuhansia,
enkä minä tiedä heistä mitään."
Hän hymyili naiselle, joka hymyili hänelle takaisin, ja nähdessään
heidän hymyilevän hymyili myymälän ovensuussa seisova lihava
juutalaisnuorukainen myös, ikäänkuin he olisivat olleet viehättäviä
hänen mielestään. Mrs Pendyce oli tuntevinaan kuin kaupunki lausuisi
hänelle kohteliaisuuksia, ja tämä oli niin outoa ja mieluista, että
hän tuskin saattoi uskoa sitä, sillä Worsted Skeynes oli lakannut
sanomasta hänelle moista jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän
katseli hattumyymälän akkunaa, ja hänestä oli hauska nähdä oma kuvansa.
Akkuna oli ystävällinen hänen harmaalle liinapuvulleen, sen mustille
samettisolmuille ja pitseille, vaikka puku oli kahden vuoden vanha;
mutta hänellä ei ollutkaan ollut tilaisuutta käyttää sitä muuta kuin
yhden kerran viime kesänä Hubert-paran kuoleman takia. Akkuna oli
ystävällinen myös hänen poskilleen ja silmilleen, joissa oli sellainen
liikuttava loiste, ja hänen tummalle, hopean kirjailemalle tukalleen.
Ja hän ajatteli: "Enhän minä näytä ylen vanhalta." Mutta hänen oma
hattunsa, joka myös heijastui hattumyymälän akkunasta, ei ollut hänelle
mieleen nyt; sen lieri kääntyi alaspäin koko kehältään, ja vaikka hän
piti tästä muodosta, pelkäsi hän, ettei se ollut muodinmukainen tänä
vuonna. Ja hän katseli kauan tämän myymälän akkunaa, koettaen vakuuttaa
itselleen, että sen sisäpuolella olevat hatut sopisivat hänelle, ja
että hän piti siitä, mistä ei pitänyt. Muidenkin myymäläin akkunoihin
hän katseli. Vuosi oli kulunut siitä, kun hän viimeksi katsoi
sellaista, ja kolmenkymmenenneljän vuoden aikana hän oli nähnyt niitä
vain kartanonherran ja tytärtensä seurassa, joista kukaan ei paljon
välittänyt myymälöistä.
Ihmisetkin näyttivät toisenlaisilta kuin silloin, kun hän kulki Horacen
tai tytärtensä kanssa. Melkein kaikki näyttivät miellyttäviltä, heissä
oli uusi, outo elämä, jossa hänellä -- Margery Pendycellä -- jostakin
käsittämättömästä syystä oli oma pieni osansa; ikäänkuin hän tosiaankin
tulisi tutustumaan heihin, ikäänkuin he tulisivat kertomaan hänelle
jotakin itsestään, siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat, ja myöskin
pysähtyisivät kuuntelemaan häntä ja ystävällisesti olisivat huvitettuja
siitä, mitä hän sanoi. Tämäkin oli omituista, ja ystävällinen hymy
vakiintui hänen kasvoilleen, ja useimmat niistä, jotka sen huomasivat
-- puotitytöt, suurmaailman naiset, ajurit, klubiherrat, poliisit --
tunsivat lämpimän läikähdyksen sydämessään; tuo hymy oli viehättävä
nähdä tämän kuihtuneen rouvan huulilla, jolla oli hopeanhohtoinen,
aaltoileva tukka ylt'ympäriinsä alaspäin taivutetun hatunreunuksen alla.
Niin saapui mrs Pendyce Piccadillylle ja kääntyi länteenpäin Georgen
klubia kohti. Hän tunsi sen hyvin, sillä hän ei koskaan jättänyt
katsomatta akkunoihin mennessään ohi, ja kerran -- kuningatar Viktorian
riemujuhlassa -- hän oli viettänyt kokonaisen päivän siellä, katsellen
kuninkaallista komeutta.
Hän alkoi vavista tullessaan sitä lähemmäksi, sillä vaikka hän
kartanonherran tavoin ei kiusannut mieltään ajattelemalla, mitä saattoi
tai ei saattanut tapahtua, oli huoli hiipinyt hänen sydämeensä.
George ei ollut klubissaan eikä ovenvartija saattanut hänelle sanoa,
missä hän oli. Mrs Pendyce seisoi liikkumatonna. George oli hänen
poikansa -- kuinka hän saattoi kysellä hänen osoitettaan. Ovenvartija
odotti, hän tiesi, milloin hänellä oli ylimysnainen edessään. Mrs
Pendyce lausui hiljaa:
"Olisiko jotain huonetta, missä minä voisin kirjoittaa lapun, vai
olisiko se --"
"Ei suinkaan, rouva. Minä voin viedä teidät sellaiseen huoneeseen."
Ja vaikka oli kysymys vain äidistä ja pojasta, opasti ovenvartija häntä
hiljaisen hienotunteisesti, kuin olisi auttanut rouvaa rakastajansa
luo; ja kenties ovenvartijan käsitys erilaisen rakkauden suhteellisesta
arvosta oli oikea, sillä hänellä oli suuri kokemus, hän kun oli kauan
elänyt parhaan seurapiirin keskuudessa.
Paperille, jonka otsikkoon paksuilla valkoisilla kirjaimilla oli
painettu "Stoalaisten klubi", mikä oli mrs Pendycelle niin tuttu
Georgen kirjeistä, hän kirjoitti sanottavansa. Pieni, tumma huone,
missä hän istui, oli äänetön, lukuunottamatta lihavan kärpäsen pörinää
kaihtimen alapuolella olevassa auringonläikässä. Huone oli väriltään
likaisen harmaa; sen kalusto oli iäkäs. Stoalaisten luona tavattiin
yhtä vähän uutta taidetta kuin koreita verhoja, joita esiintyy
suuremmissa keskiluokille omistetuissa klubeissa. Pikku kirjoitushuone
oli murheellisen näköinen: "Minua käytetään niin harvoin, mutta
ole kuin kotonasi; minun kaltaisiani tavataan melkein jokaisessa
herraskartanossa!"
Kuitenkin oli moni Stoalainen istunut siellä ja kirjoittanut lapun
monelle naiselle. George oli kenties kirjoittanut Helen Bellew'lle
saman pöydän ääressä ja samalla kynällä, ja mrs Pendycen sydämessä
tuntui kipeä mustasukkaisuus.
Rakkahin George!
Minulla on hyvin erikoista puhuttavaa sinulle. Tule tapaamaan minua
Greenin hotelliin. Tule pian, rakkaani. Minä tulen olemaan yksin ja
onneton, kunnes tapaan sinut.
Harras äitisi _Margery Pendyce_.
Juuri tämäntapaisen lapun hän olisi lähettänyt rakastajalle, ja se sai,
kenties tiedottomasti, tämän muodon siksi, ettei hänellä ollut koskaan
ollut rakastajaa, jolle kirjoittaa niin.
Hän pudotti ujosti lapun ja pari shillingiä ovenvartijan käteen;
kielsi, kun tämä tarjoutui tuomaan hänelle teetä, ja käveli umpimähkään
Hyde Parkiin päin.
Kello oli viisi; aurinko loisti kirkkaammin kuin milloinkaan. Vaunuissa
ja jalkaisin tulvi ihmisiä verkkaisena, loppumattomana virtana puiston
porttia kohti. Mrs Pendyce yhtyi virtaan, ja kun hän oli tottumaton
tällaiseen vilkkaaseen liikkeeseen, meni hän kadun poikki toiselle
puolelle, missä hän istuutui tuolille. Kenties George oli puistossa
ja hän saattoi nähdä hänet; kenties Helen Bellew oli siellä ja hän
saattoi nähdä hänet; ja tämä ajatus sai hänen sydämensä sykkimään,
ja kohotettujen kulmakarvojen alta hipoivat hänen silmänsä jokaista
ohikulkijaa -- vanhoja ja nuoria miehiä, suurmaailman naisia ja aivan
nuoria tyttöjä. Kuinka viehättäviltä he näyttivät, kuinka somasti he
olivat pukeutuneet! Kateuden tunne sekaantui siihen iloon, mitä aina
tunsi kaunista nähdessään; hän oli aivan tiedoton siitä, että hänen
omat kasvonsa olivat sievät hatun alla, jonka lieri ylt'ympäriinsä
kääntyi alaspäin. Mutta hänen istuessaan siinä painui lyijynraskas
tunne hitaasti hänen sydämelleen ja hän tuli hermostuneen levottomaksi
nähdessään jonkun, joka hänen olisi pitänyt tuntea. Ja aina kun hänen
vastaukseksi johonkin tervehdykseen täytyi taivuttaa päätään, puhkesi
puna hänen poskilleen, ja hänen heikko hymynsä näytti pyytelevän
anteeksi:
"Minä tiedän, että olen linnunpelätin näköinen; tiedän, että näyttää
kummalliselta, että minä istun tässä yksinäni!"
Hän tunsi olevansa vanha -- vanhempi kuin koskaan ennen. Keskellä tätä
hilpeätä joukkoa, kaikkea tätä eloisuutta ja päivänpaistetta valtasi
hänet voimakas yksinäisyyden tunne, joka oli melkein pelkoa, tunne
siitä, että hän oli täydellisesti virran viemänä, erillään kaikesta
muusta maailmasta. Ja hän tunsi kuin olevansa joku omista kukkasistaan,
joka oli temmattu irti kasvumaastaan, niin että kaikki sen poloiset
juuret riippuivat paljaina, ikäänkuin hapuillen maata, mihin kiintyä.
Hän tunsi nyt eläneensä liian kauan kamaralla, jota hän vihasi, ja
olevansa liian vanha, voidakseen juurtua muuanne. Maaelämän tottumus
-- raskas, siivetön, ojan ja maan synnyttämä olento -- oli lujasti
kietonut jäsenensä hänen ympärilleen. Se oli tehnyt hänet omakseen eikä
aikonut häntä päästää.