Pappilassa odotettiin "tapahtumaa" joka hetki. Kirkkoherra, joka itse
ei käytännössä tietänyt kärsimyksestä mitään, ei myöskään sietänyt
ajatella ja nähdä toisten kärsimystä. Kuitenkaan ei hänellä ollut
tähän päivään saakka ollutkaan mitään siedettävänä, sillä vastaukseksi
hänen kysymyksiinsä oli hänen vaimonsa aina lausunut: "Ei, rakkaani,
ei; minä voin hyvin -- siitä ei todellakaan kannata puhua." Ja hän
oli aina lausunut sen hymyillen, joskin hänen hymyilevät huulensa
olivat valkoiset. Mutta kun hän tänä aamuna taas yritti niin lausua,
eivät hänen huulensa enää pystyneet hymyilemään. Hänen silmistään oli
kadonnut niiden toivottomasti toiveikas loiste, ja hän oli nopeasti
kuiskannut yhteenpuristettujen hampaittensa lomitse: "Lähetä hakemaan
tohtori Wilsonia, Hussell!"
Kirkkoherra suuteli häntä, suljetuin silmin, sillä häntä peloitti
katsoa vaimonsa kasvoja, vääntyneitä huulia ja verettömiä poskia.
Viiden minuutin kuluttua ratsasti tallirenki päistärikön selässä
täyttä vauhtia Cornmarketiin ja kirkkoherra seisoi työhuoneessaan,
luoden silmänsä toisesta kotijumalastaan toiseen, ikäänkuin kutsuen
heidät avukseen. Lopuksi hän otti mailan kaapista ja alkoi öljytä
sitä. Kuusitoista vuotta aikaisemmin, Hussellin syntyessä, olivat
hänet yllättäneet äänet, joita hän ei ollut koskaan voinut unohtaa.
Ne olivat takertuneet hänen muistinsa hermoihin, ja millään ehdolla
hän ei tahtoisi kuulla niitä uudelleen. Sittemmin ei niitä ääniä
ollut enää kuulunut, sillä, kuten useimmat naiset, hänen vaimonsa oli
sankaritar. Mutta vaikka kirkkoherra oli tällaiseen tapaukseen niin
tottunut, joutui hän senjälkeen aina jonkinmoisen pakokauhun valtaan.
Oli kuin kaitselmus olisi kasannut kaiken ahdistuksen, mikä hänen olisi
pitänyt sillä välin tuntea, ja kaatanut sen viime hetkellä yhdellä
kertaa hänen ylitseen. Hän pani mailan takaisin kuoreensa, pani tulpan
öljypullon suuhun ja katseli taaskin kotijumaliaan. Kukaan ei tullut
hänen avukseen. Ja hänen ajatuksensa kulkivat samoja uria kuin yhdeksän
kertaa aikaisemmin: "Minun ei pitäisi mennä ulos. Minun pitäisi odottaa
Wilsonia. Olettakaamme, että jotakin tapahtuu. Mutta kätilöhän on hänen
luonaan, enkä minä voi toimittaa mitään. Poloinen Rose -- pikku raukka!
Minun velvollisuuteni on... Mitä se on? On paras, että minä joudun pois
tieltä?"
Hiljaa -- tietämättä, että hän teki sen hiljaa -- hän avasi oven;
hiljaa hän meni hattuhyllylle ja otti mustan olkihatun, hiljaa hän meni
ulos ja kiiruhti oikopäätä alas tielle.
Kolme minuuttia myöhemmin hän taas tuli näkyviin, lähestyen taloa
nopeammin kuin hän oli sen luota poistunut. Hän astui eteiseen, juoksi
portaita ylös ja meni vaimonsa huoneeseen: "Rose, rakas Rose, voinko
auttaa sinua jotenkin?"
Mrs Barter ojensi kätensä, pilkallinen välähdys näkyi hänen silmissään.
Hänen huuliensa välistä kuului epämääräistä mutinaa ja sanat: "Et
mitenkään, rakas. Mene ennemmin kävelyllesi."
Mr Barter painoi huulensa hänen vapisevalle kädelleen ja peräytyi pois
huoneesta. Ovesta ulos päästyään hän iski nyrkillään ilmaa ja juosten
alaspäin hän uudelleen hävisi näkyvistä. Hän käveli yhä nopeammin,
kylä jäi hänen taakseen, ja keskellä kaikkia näitä maalaisia näkyjä
ja ääniä ja tuoksuja hänen hermonsa alkoivat taas päästä tasapainoon.
Hän pystyi taas ajattelemaan muita asioita; Cecilin koulutodistusta,
joka oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä; kylän Hermon-vanhusta, jonka
hän epäili liioittelevan keuhkokatarriaan mahdollisen portviinin
toivossa; uusintakilpailuja Coldinghamin kanssa ja että vastustajan
vasemmanpuoleiselle lyöjälle tarvitsi vain antaa kovempia iskuja;
uutta virsikirjanpainosta ja kuinka veltto ylikylä oli käymään
kirkossa -- siellä oli viisi perhettä, jotka eivät olleet yhtä
kunniallisia ja taipuisia kuin muut, muukalaisen näköistä tummaa
väkeä, epäenglantilaisia. Tällaisia asioita ajatellessaan hän unohti
mitä tahtoi unohtaa, mutta kuullessaan rattaiden kolinaa hän poikkesi
vainiolle ikäänkuin tutkiakseen satoa, kunnes ajoneuvot olivat menneet
ohi. Se ei ollut Wilson, mutta olisi saattanut olla, ja lähimmässä
käänteessä hän huomaamattaan poikkesi Cornmarketin tielle.
Kello oli kaksitoista, kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän
saattoi nähdä Coldinghamin kuuden mailin päässä Worsted Skeynesistä.
Häntä olisi haluttanut saada lasi olutta, mutta kun hän ei pystynyt
menemään ravintolaan, meni hän sensijaan hautausmaalle. Hän istui
penkille vaahteran siimekseen, vastapäätä Winlow'n perheen hautoja,
sillä Coldingham oli lordi Montrossorin asuinpaikka ja tänne oli kaikki
Winlow't haudattu. Mehiläiset hyrisivät lehvissä hänen yläpuolellaan,
ja mr Barter ajatteli:
"Kaunis paikka. Mitään sen vertaista ei meillä ole Worsted
Skeynesissä..."
Mutta äkkiä hän havaitsi, ettei hän saattanut istua siinä
mietiskelemässä. Mitähän, jos hänen vaimonsa kuolisi! Sellaista sattui
toisinaan. John Tharpin vaimo kuoli synnyttäessään kymmenettä lastaan!
Hänen otsansa oli märkä ja hän kuivasi sen. Luoden närkästyneen katseen
Winlow'ien hautoihin hän lähti liikkeelle.
Hän poistui hautausmaalta toista tietä myöten ja tuli kylän kentälle.
Krikettikilpailu oli parhaillaan käynnissä, ja vastoin tahtoaan
täytyi kirkkoherran pysähtyä. Coldinghamin joukkue oli "ulkona". Mr
Barter katseli. Kuten hän oli arvellut, sinkautti vasemmanpuoleinen
heittäjä pallonsa hyvällä vauhdilla, mutta se ei tullut lähimainkaan
perille. Päättäväinen lyöjä saisi hänet kyllä nutistetuksi! Hän meni
samaan linjaan veräjän kanssa nähdäkseen tämän miehen heittoa, ja hän
unohtui siihen niin, ettei aluksi huomannut Geoffrey Winlow'ta, joka
suojuspatjoihin ja sinivihreään puseroon puettuna istui poikkiteloin
kenttätuolilla ja tupakoi.
"Kas, Winlow! Sinun joukkueesihan kiistelee kylää vastaan. Pelkään
etten voi jäädä näkemään sinun peliäsi. Olin ohimenossa -- minun täytyi
välttämättä toimittaa muuan seikka -- täytyy joutua kotiin!"
Hänen tosiaan vakava ilmeensä kiihotti Winlow'n uteliaisuutta.
"Etkö voi jäädä syömään aamiaista kanssamme?"
"En, en; vaimoni --. Täytyy joutua kotiin!"
Winlow mutisi:
"Vai niin, tietenkin." Hänen kiireettömät siniset silmänsä, jotka
aina olivat tilanteen tasalla, viipyivät kirkkoherran kiihottuneilla
kasvoilla. "Ohimennen sanoen, luulen", lausui hän, "että George Pendyce
on aika pulassa. Hänen on ollut pakko myydä hevosensa. Näin hänet
Epsomissa toissa viikolla."
Kirkkoherran ilme kirkastui.
"Minä olin varma, että hän vielä saisi katua tuota vedonlyöntiä", sanoi
hän. "Se oli ikävää -- todellakin ikävää."
"Sanotaan", jatkoi Winlow, "että hän menetti neljätuhatta torstain
kilpailuissa. Hän oli jokseenkin pahasti sotkeutunut jo ennenkin,
arvelen minä. George parka! niin perin hauska poika!"
"Oh", toisti mr Barter, "se oli ikävää -- tosiaankin ikävää. Hänen
asiansa olivat kyllin huonolla kannalla muutenkin."
Hieman todellista harrastusta välähti Geoffreyn levollisissa silmissä.
"Sinä tarkoitat tuota mrs --. Hm, niinkö?" sanoi hän. "Ihmiset
juoruavat, eihän sitä voi estää. Olen niin pahoillani poloisten mr ja
mrs Pendycen puolesta. Toivoakseni asiaa voidaan auttaa."
Kirkkoherra rypisteli kulmiaan.
"_Minä_ olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "Hyvin osattu! Minä olen
aina sanonut, että kuka tahansa sukkela lyöjä voi nutistaa tuon
vasemmanpuoleisen heittäjän, josta teillä on niin suuret ajatukset.
Hänen heittonsa on kyllä muuten hyvä, mutta se ei kanna kyllin
pitkälle. Mutta tässä minä nyt juttelen. Minun täytyy joutua kotiin."
Ja taaskin todella vakava ilme näyttäytyi mr Barterin kasvoilla.
"Te kai pelaatte Coldinghamin puolesta meitä vastaan torstaina?
Hyvästi!"
Nyökäten vastaukseksi Winlow'n tervehdykseen hän käveli tiehensä.
Hän vältti hautausmaata ja poikkesi sen sijaan oikotielle, joka vei
vainioiden yli. Hänen oli nälkä ja jano. Eräässä hänen saarnassaan
esiintyi seuraava kohta: "Meidän tulee tottua hillitsemään halujamme.
Ainoastaan jatkuvasti totuttautumalla kieltäymyksiin jokapäiväisessä
elämässämme me voimme saavuttaa sen tosi hengellisyyden, jota
ilman me emme voi toivoa pääsevämme Jumalan tuntemukseen." Ja oli
hyvin tunnettua sekä hänen perheensä että kylän keskuudessa, että
kirkkoherran mieliala oli aivan peloittavan hengellinen, jos joku
häiritsi häntä aterioilla. Sillä hän oli läpikotaisin terve ja vahva
mies, jonka ruoansulatus ja muut toimitukset, jotka esiintyivät
voimakkaina, säännöllisinä ja suorasukaisina kuin vuorokauden
vaihtelut, asettivat hänelle väistymättömiä vaatimuksia. Pidettyään
tämän erikoisen saarnan hän usein viikoksi tai pitemmäksi ajaksi
kielsi itseltään toisen olutlasin aamiaiseksi tai iltapäiväsikarinsa,
jonka sijasta hän poltti piippua. Ja hän vallan tosissaan uskoi, että
Hän tämän kautta saavutti suuremman hengellisyyden, ja kenties niin
tosiaan olikin. Mutta jos niin ei olisi ollutkaan laita, ei sitä olisi
kukaan tullut huomanneeksi, sillä hänen laumansa enemmistö piti hänen
hengellisyyttään itsestään selvänä ja vähäpätöisen vähemmistön joukossa
oli vain muutama, joka ei alistunut siihen tosiseikkaan, että hän
oli heidän sielunpaimenensa välttämättömyyden pakosta, järjestelmän
voimasta, joka oli asettanut hänet toimeensa melkein koneellisesti,
tahtoi hän taikka ei. Itse asiassa he kunnioittivat häntä vain
sitä enemmän siksi, että hän oli oikea erottamaton kirkkoherra, ja
iloitsivat siitä, ettei hän ollut mikään tavallinen maalaispastori,
kuten Coldinghamin seurakunnalla oli, ja toisten oikuista riippuvainen.
Sillä kahta hulttiota ja yhtä ateistia lukuunottamatta uskoi koko kylä,
vanhoilliset niin hyvin kuin vapaamieliset -- siellä oli vapaamielisiä
nyt, kun alettiin uskoa, että äänestys tosiaan oli salainen -- yhtä
hartaasti perinnäiseen järjestelmään.
Huomaamattaan suuntasi kirkkoherra kulkunsa Bletchinghamiin,
missä oli raittiuskahvila. Sydämessään hän inhosi limonaatia ja
inkivääriolutta keskipäivällä, kun näet kumpikin jätti hänelle kylmän
ja epämiellyttävän tunteen ruumiiseen, mutta hän tunsi, ettei hän
saattanut mennä minnekään muualle.
"Leipää ja juustoa", ajatteli hän. "Mikä on parempaa kuin leipä ja
juusto? Ja sitten antakoot minulle kupin kahvia."
Tässä kahvikupissa oli jotain vertauskuvallista ja hänen mielentilaansa
soveltuvaa. Kahvi oli kiihottavaa ja paksua, ja siitä uhosi
maalaiskahvin erikoinen tuoksu. Hän joi sitä vain vähän ja jatkoi
kävelyään. Seuraavassa käänteessä hän sivuutti kansakoulun, mistä
kuului tahdikas, mutta soinnuton mumina, joka muistutti vanhan,
ikälopun koneen ääntä. Kirkkoherra pysähtyi kuuntelemaan. Nojautuen
pienen leikkikentän muuria vasten hän koetti saada selville sanat,
jotka messun tavoin veisattiin sisällä. Kuului kuin siellä olisi
hoettu; "Kaksi ynnä kaksi on neljä, kaksi ynnä neljä on kuusi, kaksi
ynnä kuusi on kahdeksan", ja hän jatkoi matkaansa ajatellen: "Se on
erinomaista, mutta meidän ei suinkaan pidä mennä liian pitkälle; me
voisimme tehdä heidät sopimattomiksi kutsumukseensa", ja hän rypisteli
kulmiaan. Mennen muutaman porraspuun yli hän poikkesi polulle. Ilma oli
kukkurallaan kiurujen viserrystä, ja mehiläiset riippuivat raskaina
apilankukissa. Lakeuden syvänteessä oli pieni raitojen ympäröimä
lampi. Kalutulla nurmikolla seisoi kolmenkymmenen askelen päässä
siitä täydessä päivänpaisteessa vanha hevonen lieassa. Se seisoi
lopen laihana lampeen päin kääntyneenä, näytti keltaisia hampaitaan
ja ojenteli kuonoaan vettä kohti, mihin se ei yltänyt. Kirkkoherra
pysähtyi. Hän ei tuntenut hevosta henkilökohtaisesti, sillä hän oli
vielä kolmen vainion päässä omasta pitäjästään, mutta hän huomasi, että
elukkaparka kaipasi vettä. Hän meni sen luo ja huomattuaan, että nuoran
solmu raateli hänen sormiaan, hän kumartui ja alkoi tempoa paalua.
Hänen siinä vääntäessään ja tempoessaan, tulipunaisena kasvoiltaan,
seisoi vanha koni paikoillaan ja tuijotti häneen sameilla silmillään.
Syöksähtäen nousi mr Barter pystyyn, paalu kädessään, ja vanha hevonen
peräytyi äkisti:
"No, no, poika", sanoi kirkkoherra ja mutisi suutuksissaan: "Hävytöntä
on panna hevonen liekaan tähän päivänpaisteeseen. Haluaisinpa antaa sen
omistajalle pienen muistutuksen!"
Hän kuljetti elukan veden partaalle. Vanha hevonen kyllä seurasi häntä
levollisesti, mutta yhtä vähän kuin se oli tehnyt mitään ansaitakseen
onnettomuutensa, yhtä vähän näytti se tuntevan mitään kiitollisuutta
vapauttajaansa kohtaan. Se joi vatsansa täyteen ja alkoi sitten syödä.
Kirkkoherra tunsi hiukan pettymystä ja työnsi paalun taas pehmeään
maahan raitojen alle; sitten hän nousi ja katsoi tuimasti vanhaan
hevoseen.
Elukka jatkoi syömistään. Kirkkoherra otti nenäliinansa, pyyhki hien
otsaltaan ja rypisti kulmiaan. Hän vihasi kiittämättömyyttä sekä
elukoissa että ihmisissä.
Äkkiä hän huomasi olevansa kovin uupunut.
"Sen täytyy olla ohi nyt", sanoi hän itsekseen ja kiiruhti paahteessa
yli vainioiden.
Pappilan ovi oli auki. Hän meni työhuoneeseen ja istuutui hetkeksi
kootakseen ajatuksensa. Ihmiset liikkuivat ylhäällä; hän kuuli pitkän
vaikeroivan äänen, joka täytti hänen sydämensä kauhulla.
Hän nousi ja syöksähti soittokellon luo, mutta ei soittanut, vaan
riensi sen sijaan portaita ylös. Vaimonsa oven edessä hän tapasi
lastensa vanhan hoitajan. Hän seisoi ovimatolla kädet korvilla, ja
kyyneleet juoksivat pitkin hänen kasvojaan.
"Voi herra!" sanoi hän, "voi herra!"
Kirkkoherra tuijotti hurjasti häneen.
"Vaimo!" huusi hän, "vaimo!"
Hän peitti korvansa ja syöksyi taas alas. Hallissa oli joku nainen. Se
oli mrs Pendyce, ja hän juoksi tämän luo, kuin itseään loukannut lapsi
juoksee äitinsä luo.
"Vaimoni", sanoi hän -- "poloinen vaimoni! Herra tiesi, mitä he
tuolla ylhäällä tekevät hänelle, mrs Pendyce!" ja hän peitti kasvonsa
käsillään.
Mrs Pendyce, joka oli syntyään Totteridge, seisoi liikkumatonna,
sitten hän hiljaa laski hansikoidun kätensä kirkkoherran paksulle
käsivarrelle, jonka lihakset paisuivat käsien puristuksesta, ja sanoi:
"Rakas mr Barter, tri Wilsonhan on niin taitava. Tulkaa saliin!"
Kompastellen kuin sokea mies antoi kirkkoherra taluttaa itseään. Hän
painui sohvaan istumaan, ja mrs Pendycen kasvot värähtelivät, kuin
koettaisi hän hillitä itseään. Hän toisteli hiljaisella äänellään:
"Kaikki menee kyllä hyvin -- kaikki menee kyllä hyvin! Olkaa vain
rauhallinen!"
Hänen osanotossaan ja myötätunnossaan ei ilmeisestikään ollut mitään
alentuvaisuutta, vaan keveätä hämmästystä siitä, että hän tässä siveli
kirkkoherran käsivartta.
Mr Barter otti pois kädet kasvoiltaan.
"Jos hän kuolee", lausui hän oudonkaikuisella äänellä, "en minä jaksa
kestää sitä".
Vastaukseksi näihin sanoihin, jotka hänet sai lausumaan jokin, joka on
tottumusta syvempää, mrs Pendycen käsi päästi hänen käsivartensa ja jäi
lepäämään räikeälle, vihreän- ja punaisenkirjavalle sohvapeitteelle.
Hän hätkähti kirkkoherran väkivaltaista purkausta.
"Odottakaa täällä", sanoi hän. "Minä käyn katsomassa."
Käskeminen oli hänelle outoa, mutta mr Barter totteli nöyränä kuin
katuvainen poika.
Hänen mentyään seisoi kirkkoherra ovella kuullakseen jotakin ääntä
-- mitä ääntä tahansa, vaikka hänen pukunsa kahinaa -- mutta mitään
ei kuulunut, sillä mrs Pendycen alushame oli harsoa, ja kirkkoherra
seisoi siinä yksinään keskellä hiljaisuutta, jota hän ei voinut kestää.
Hän alkoi astella huoneessa edestakaisin, paksujen saappaanpohjien
naristessa, kädet hänellä oli selän taakse liitettyinä, hänen otsansa
puski ilmaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut; tällä tavoin
aituukseen ensi kertaa suljettu härkä kiertelee ympäri, mulkoillen
suurilla silmänvalkuaisillaan.
Hänen ajatuksensa pirskahtelivat sinne tänne, pelokkaina, kiihtyneinä,
ohjattomina; rukoilemaan hän ei pystynyt. Hänen niin moneen kertaan
lausumansa sanat pysyttelivät kuin uhalla hänen mielestään poissa. "Me
olemme kaikki Jumalan kädessä! -- Me olemme kaikki Jumalan kädessä!"
Niiden sijasta hän pystyi ajattelemaan vain vanhaa sananpartta, jota mr
Paramor oli käyttänyt kartanonherran ruokasalissa: "Kohtuus kaikessa!"
ja jokin julma iva sai tämän lakkaamatta kaikumaan hänen korvissaan.
"Kohtuus kaikessa -- kohtuus kaikessa!" ja hänen vaimonsa makasi siellä
-- hänen syynsä, ja --
Kuului ääntä. Kirkkoherran ruskeanpunakat kasvot eivät osanneet
kalveta, mutta hänen suuret nyrkkinsä herpaantuivat. Mrs Pendyce seisoi
ovensuussa, hymyillen erikoisella, puoleksi säälivällä, puoleksi
järkyttyneellä tavalla.
"Kaikki on hyvin -- se on poika. Teidän vaimoraukallanne on ollut
kauhea hetki!"
Kirkkoherra tuijotti häneen mitään puhumatta. Sitten hän äkkiä syöksyi
mrs Pendycen ohitse ovesta ulos, riensi työhuoneeseensa ja sulki oven.
Täällä vasta hän vaipui polvilleen ja pysyi siinä asennossa monta
minuuttia, mitään ajattelematta.