Istuessaan samana iltana kello yhdeksän portviinipuolikkaansa viimeisen
lasin ääressä mr Barter tunsi vastustamatonta halua saada jotakin
mielenvirkistystä, halua päästä purkautumaan lähimmäistensä seurassa.
Hän otti hattunsa ja napitti takkinsa -- sillä vaikka oli kaunis
kesäkuun ilta, puhalsi tuima itätuuli -- ja käveli kylää kohti.
Kuin vertauskuvana tiestä Jumalan valtakuntaan, josta hän sunnuntaisin
puhui, eteni somien pensasaitojen reunustama tie jalavien siimeksessä,
missä peltovarikset jo olivat laskeutuneet lepoon. Puuhiilen hajua
häilyi ilmassa; mökit tulivat näkyviin, tuli paja ja pikku myymälät
vastapäätä kylän kenttää. Ovista ja akkunoista säteili yhä voimakkaampi
valo; tuulenhenkäys, joka tuskin liikahdutti kastanjan lehtiä, sai
haavat hiljaa havisemaan. Taloja ja puita, taloja ja puita! Suojaa
menneisyyden ja suojaa tulevaisuuden varalle!
Kirkkoherra pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa.
"Hyvä heinäilma, Aiken! Miten on vaimosi laita -- tyttökö siitä tulee?
Haha! Ja sinä haluat poikia! Oletko kuullut pappilan tapahtumasta?
Kiitollisena on minun sanottava --"
Miehestä mieheen ja talosta taloon hän tyydytti seurannälkäänsä,
saadakseen takaisin kadonneen arvontuntonsa, jonka piti poistaa
kärsimyksen arpi. Ja hänen yllään tuntuivat värähtämättömät kastanjat
ja hiljaa havisevat haavat kuuntelevan ja kuiskivan:
"Oi te vähäiset ihmiset! Oi te vähäiset ihmiset!"
Ensimmäisen neljänneksensä loppuvaiheessa oleva uusi kuu purjehti
kirkkotarhan varjosta esiin -- sama kuu, joka oli purjehtinut taivaalla
hopeanhohtoisessa ironiassaan silloin kun ensimmäinen Barter saarnasi,
kun ensimmäinen Pendyce oli Worsted Skeynesin kartanonherra -- sama
uusikuu, joka yhtä seesteisenä ja valjuna kulkisi rataansa silloin kun
viimeinen Barter oli vaipunut uneen, viimeinen Pendyce poistunut, ja
antaisi lempeän valonsa langeta heidän hautakivilleen kautta sinervän
ilman.
Kirkkoherra ajatteli:
"Minä panen Stedmanin muokkaamaan tuota kulmaa. Meidän täytyy saada
enemmän tilaa; nuo kivet ovat vähintään sataviisikymmentä vuotta
vanhat. Ainoatakaan sanaa ei voi enää lukea. Ne saavat ensinnä väistyä."
Hän kulki hevoshaan polkua myöten kohti kartanoa.
Päivä oli päättynyt, ja vain kuun säteet välkkyivät korkeassa
ruohikossa.
Kartanossa olivat ruokasalin korkeat ranskalaiset akkunat auki;
kartanonherra istui siellä yksin ja synkissä ajatuksissa nauttimansa
hedelmän jätteiden ääressä. Seinällä riippui hänen kummallakin
puolellaan hiljainen seura; entisten Pendycein muotokuvat. Ja huoneen
toisessa päässä, tarjoilupöydän tammen ja hopean päältä, katsoi niihin
hänen vaimonsa kuva, lievä ihmettely kohotettujen kulmakarvojen alta
loistavissa silmissään.
Mr Pendyce nosti päätään.
"Kas, Barter! Miten vaimosi voi?"
"Niin hyvin kuin voi odottaa."
"Hauska kuulla! Hänellä on mainio ruumiinrakenne -- ihmeteltävä
elinvoima! Portviiniä vai punaviiniäkö haluat?"
"Kiitos -- vain lasin portviiniä."
"Se on pannut kovalle koetukselle hermosi. Minä tiedän mitä se
merkitsee. Me olemme toisenlaisia kuin edellinen sukupolvi; he eivät
pitäneet sitä minään. Charlesin syntyessä oli rakas isäni metsästämässä
koko päivän. Kun minun vaimoni sai Georgen, olin _minä_ hermostunut
kuin kissa!"
Kartanonherra keskeytti puheensa lisätäkseen nopeasti:
"Mutta sinä olet niin tottunut siihen."
Mr Barter rypisteli kulmiaan.
"Minä pistäysin Coldinghamissa tänään", sanoi hän. "Tapasin Winlow'n.
Hän kysyi sinua."
"Vai Winlow'n. Hänen vaimonsa on hyvin miellyttävä nainen. Heillä on
luullakseni vain yksi lapsi?"
Kirkkoherra säpsähti.
"Winlow kertoi minulle", sanoi hän tokaisemalla, "että George on myynyt
hevosensa".
Kartanonherran kasvojen ilme vaihtui. Hän loi epäluuloisen silmäyksen
mr Barteriin, mutta kirkkoherra katseli lasiinsa.
"Myynyt hevosensa! Mitä se merkitsee? Kai hän sanoi sinulle syyn?"
Kirkkoherra ryyppäsi viiniään.
"Minä en koskaan kysy syitä", sanoi hän, "kun hevosmiehet ovat
kysymyksessä. Minun käsittääkseni he eivät ole itsestään sen enemmän
selvillä kuin sieluttomat eläimet!"
"Niin, vedonlyöjät", sanoi mr Pendyce. "Mutta eihän George pelaa."
Huumorin välähdys näkyi kirkkoherran silmissä. Hän puristi huulensa
yhteen.
Kartanonherra nousi.
"Eikö totta, Barter?" sanoi hän.
Kirkkoherra punastui. Hän vihasi juoruamista -- kun oli kysymys
miehistä, tietysti. Kun oli kysymys naisista, oli asia aivan toinen --
ja samoin kuin hän Bellew'n luo mennessään oli ollut varuillaan, ettei
paljastaisi Georgea, samoin hän nyt vielä enemmän piti varansa.
"Ei, ei, Pendyce."
Kartanonherra alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ja mr Barter
tunsi jonkin liikahtavan jalkaansa vasten: pöydän päästä, mihin kuun
valoläikkä lankesi, kohosi esiin John-koira, kuin vertauskuvana
kaikesta, mikä oli kartanonherralle alamaista, ja tuijotti isäntäänsä
murheellisilla silmillään. "Nyt taas jokin uhkaa häiritä minua",
näyttivät ne sanovan.
Kartanonherra katkaisi hiljaisuuden.
"Minä olen aina luottanut sinuun, Barter; minä luotan sinuun kuin omaan
veljeeni. Sano nyt, mitenkä Georgen laita on?"
"Tässähän on kysymys isästä ja pojasta", ajatteli kirkkoherra ja
puhkesi puhumaan: "Minä kerron vain kuulemani mukaan; sanotaan, että
hän on menettänyt aika summan rahaa. Totta kai se on vain lorua. Minä
en ole koskaan välittänyt huhuista. Ja jos hän on myynyt hevosensa,
niin sen parempi. Hän ei silloin tule kiusaukseen pelata uudelleen."
Mutta Horace Pendyce ei vastannut mitään. Yksi ainoa ajatus vallitsi
hänen hämääntynyttä, kiihottunutta mieltään:
"Minunko poikani peluri! Worsted Skeyneskö pelurin käsissä!"
"Se on vain huhua. Ei sinun pidä kiinnittää siihen mitään huomiota.
Minun on vaikea ajatella, että hän olisi niin mieletön. Minä tiedän
vain, että minun täytyy palata vaimoni luokse. Hyvää yötä!"
Ja nyökäten, mutta noloissaan poistui mr Barter ranskalaisen akkunan
kautta, mistä oli tullutkin.
Kartanonherra seisoi liikkumatonna.
Peluri!
Mikään sana ei saattanut olla niin peloittava _hänen_ korvissaan, jonka
koko olemassaolo oli liittynyt Worsted Skeynesiin, jonka joka ajatus
oli siihen välillisessä tai välittömässä suhteessa, jonka poika oli
vain hänen avoimeksi jättämänsä paikan täyttäjä, jonka uskonto oli
esi-isäin palvontaa, jonka pelkoa herätti jokainen muutos. Peluri!
Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen järjestelmänsä olisi
jollakin tavoin edesvastuussa Georgen käytöksestä. Hän oli sanonut
mr Paramorille: "Minulla ei koskaan ole ollut mitään järjestelmää;
minä en usko mihinkään järjestelmiin." Hän oli kasvattanut hänet
yksinkertaisesti gentlemanniksi. Hänelle olisi ollut enemmän mieleen,
että George olisi mennyt armeijan palvelukseen, mutta George oli
pettänyt hänen toiveensa; hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että
George olisi ottanut tilan haltuunsa, mennyt naimisiin ja saanut pojan,
sen sijaan että hän kaupungissa kulutti päivänsä hukkaan, mutta George
ei ollut tehnyt niin. Mitäpä hän olisi saattanut tehdä estääkseen
onnettomuuden, paitsi sitä, että hän oli edesauttanut häntä pääsemään
vapaaehtoiseen ratsuväkeen ja ehdottanut hänet Stoalaisten klubiin? Ja
nyt hän oli peluri!
Ja joka kerran on ruvennut peluriksi, pysyy pelurina!
Hän sanoi vaimonsa kuvalle, joka katsoi häneen seinältä: "Hän on
perinyt sen sinulta."
Mutta vastaukseksi hän sai aina saman lempeän katseen.
Äkkiä kääntyen hän poistui huoneesta, ja John-koira, jolle hän oli
ollut liian nopsa, painoi kuonoaan suljettuun oveen, haistellen, eikö
joku tulisi sitä avaamaan.
Mr Pendyce meni työhuoneeseensa, otti muutamia papereita suljetusta
laatikosta ja istui hyvän aikaa niitä katselemassa. Siinä oli
ensinnäkin hänen jälkisäädöksensä, sitten luettelo Worsted Skeynesin
vuokrataloista, niiden pinta-alasta ja arennista, sitten siisti
jäljennös oikeudenpäätöksestä, jolla hänen oikeutensa tilaan
vahvistettiin hänen naimisiin mennessään. Tätä erinomaisen ironista
asiakirjaa katseli mr Pendyce kauimmin. Hän ei lukenut sitä, vaan
ajatteli:
"Enkä minä saata tehdä sitä tyhjäksi! Paramor sanoi niin! Peluri!"
Se "paksuus", joka niin yleisesti esiintyy tämän kumman maailman
ihmisissä ja kartanonherrassa esiintyi erikoisen voimakkaana, oli
pikemmin henkinen tapahtuma kuin ominaisuus -- se oli vaistomaista
toisen ihmisen kannalle asettumisen karttamista, vaistomaista pelkoa
kaikkea vierasta kohtaan, vaistomaista tavan kunnioitusta. Ja se oli
läheisesti liittynyt hänen syvimpään ja siveellisimpään ominaisuuteensa
-- hänen päättäväisyyteensä. Nämä päätökset saattoivat olla "paksuja"
ja typeriä, aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, ne saattoivat olla
vailla mitään suhdetta siveellisyyteen ja järkeen, mutta hän pystyi
niitä tekemään ja pitämään niistä kiinni. Tämän kyvyn nojalla hän oli
missä oli, oli ollut kautta vuosisatojen ja toivoi olevansa kautta
tulevien aikojen. Se oli hänen veressään. Vain sen avulla hän saattoi
torjua ne hävittävät voimat, joita aika vei taisteluun häntä, hänen
järjestelmäänsä, hänen perintöään vastaan; vain sen avulla hän saattoi
pystyä siirtämään perintönsä pojalleen. Ja hän katseli suuttunein ja
katkerin silmin tätä asiakirjaa, joka siirsi sen hänen pojalleen.
Miehet, jotka tekevät laajakantoisia päätöksiä, eivät aina pane niitä
toimeen niin keveästi ja meluttomasti kuin he itse haluaisivat. Mr
Pendyce päätti makuuhuoneeseen mennessään olla puhumatta mitään
aikeistaan. Hänen vaimonsa nukkui. Kartanonherran astuessa huoneeseen
hän heräsi, mutta hän jäi makaamaan liikkumattomana, suljetuin silmin
ja kun mr Pendyce näki tämän liikkumattomuuden, ollessaan itse
sellaisen järkytyksen vallassa, puhkesi hän puhumaan:
"Oletko tietänyt, että George on peluri?"
Kynttilän valossa, joka seisoi hopeisessa kynttilänjalassaan, näytti
kuin mrs Pendycen tummat silmät olisivat äkkiä heränneet eloon.
"Hän on pelannut; hän on myynyt hevosensa. Hän ei olisi koskaan myynyt
sitä hevosta, ellei hänen olisi ollut pakko. Kenties hänen nimensä jo
on Tattersallin taululla!"
Vuodeliinat värisivät, kuin olisi mrs Pendyce, joka niiden välissä
makasi, taistellut itsekseen. Sitten lausui hänen äänensä, hillittynä
ja lempeänä:
"Kaikki nuoret miehet pelaavat, Horace; tiedäthän sinä sen!"
Vuoteen jalkopäässä seisova kartanonherra kohotti kynttiläänsä; liike
näytti synkältä; se näytti ilmaisevan:
"Puolustatko häntä? Uhmaatko minua?"
Vuodekaiteeseen tarttuen hän huusi:
"Minä en tahdo mitään peluria enkä hurjastelijaa pojakseni. Minä en
tahdo panna tilaa vaaranalaiseksi!"
Mrs Pendyce nousi istumaan ja tuijotti pitkän hetken mieheensä. Hänen
sydämensä sykki rajusti. Nyt se oli tapahtunut. Mitä hän oli odottanut
kaikkina näinä päivinä, oli tapahtunut. Kalpein huulin hän vastasi:
"Mitä sinä tarkoitat? En ymmärrä sinua, Horace?"
Mr Pendycen silmät liikkuivat ympäri kuin etsien -- mitä, sitä hän ei
tietänyt.
"Tämä on saattanut minut tekemään päätökseni. Minä en tyydy mihinkään
puolinaisuuksiin. Kunnes hän voi osoittaa minulle, että hän on lakannut
tuon naisen kanssa seurustelemasta, kunnes hän voi todistaa minulle,
että hän on lakannut pelaamasta, kunnes -- kunnes taivas on pudonnut
pirstaleiksi, minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"
Margery Pendycen koko ruumis värähteli.
Sanat "kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi" pelästyttivät häntä
kaikkein enimmin. Hänen miehensä huulilla, jotka eivät koskaan
puhuneet vertauksia, eivät koskaan poikenneet kouraantuntuvasta ja
jokapäiväisestä puhetavasta eivätkä säädynmukaisesta sanavarastosta,
oli tällaisilla sanoilla ilkeä, uhkaava kaiku.
Hän jatkoi:
"Minä olen kasvattanut hänet niinkuin minut itseni on kasvatettu. En
koskaan luullut saavani heittiötä pojakseni."
Mrs Pendycen sydän pysähtyi.
"Kuinka sinä uskallat, Horace!" huusi hän.
Hellittäen vuodekaiteen käveli kartanonherra edestakaisin huoneessa.
Oli jotain hurjaa hänen askeleissaan, jotka kaikuivat hiiskumattomassa
hiljaisuudessa.
"Minä olen tehnyt päätökseni", sanoi hän. "Tila --"
Mrs Pendycen suusta puhkesi sanatulva:
"Sinä puhut siitä, kuinka sinä olet kasvattanut Georgen. Sinä --
sinä et ole koskaan ymmärtänyt häntä. Sinä -- sinä et ole koskaan
tehnyt mitään hänen hyväkseen. Hän sai itsekseen varttua mieheksi
täällä, niinkuin te kaikki tässä --" Mutta hän ei keksinyt mitään
sanaa, sillä hän ei tietänyt itsekään mitä se oli, jota vastaan hänen
sielunsa sokkona oli iskenyt siipiään. "Sinä et ole koskaan rakastanut
häntä niinkuin minä. Mitä minä välitän kartanosta! Minä toivon, että
se myytäisiin! Luuletko sinä, että minun on mieluista elää täällä?
Luuletko, että se koskaan on ollut minulle mieleen? Luuletko sinä, että
minä koskaan --" Mutta hän ei lopettanut aikomaansa lausetta: "Luuletko
sinä, että minä koskaan olen rakastanut sinua?" "Minunko poikani
heittiö? Satoja kertojahan sinä olet nauranut ja pudistellut päätäsi ja
sanonut: 'Nuoret miehet ovat nuoria miehiä.' Sinä luulet, etten minä
tiedä, millä tavoin te kaikki elelisitte, jos vain uskaltaisitte. Sinä
luulet, etten minä tiedä, minkälaista puhetta te pidätte keskenänne. Ja
mitä peliin tulee, niin sinäkin pelaisit, ellet olisi peloissasi. Ja
nyt kun George on pulassa --"
Yhtä äkillisesti kuin hänen sanatulvansa oli purkautunut, yhtä
äkillisesti se loppui.
Mr Pendyce oli palannut vuoteen jalkopäähän ja uudestaan tarttunut
sängyn päätyyn, jolla palavan kynttilän tyynessä ja kirkkaassa valossa
he näkivät toinen toisensa kasvot tuntuvasti toisenlaisina kuin mitä
ne olivat heille ennestään tutut. Kartanonherran kaidassa ruskeassa
kaulassa, kovan kauluksen korvakkeiden välissä, näytti jänne värisevän.
Hän änkytti:
"Sinä -- sinähän puhut kuin mieletön. Minun isäni olisi tehnyt minut
perinnöttömäksi, hänen isänsä olisi tehnyt hänelle samoin. Herra
Jumala! luuletko, että minä jään vain rauhallisesti katsomaan, kuinka
kaikki kevytmielisesti saatetaan häviöön, että minä jään katsomaan,
kuinka tuo nainen emännöi täällä -- poikineen, joka on äpärä tai
samanveroinen kuin äpärä -- minun paikallani. Silloin et tunne minua!"
Viimeiset sanat pusertuivat hänen hampaittensa välistä kuin koiran
murina. Mrs Pendyce teki kyyristyvän liikkeen kun hyppäykseen aikova.
"Jos sinä hylkäät hänet, niin minä menen hänen luokseen enkä koskaan
palaa."
Kartanonherran käsi höltyi vuoteen kaiteesta; hiljaisella, tyynellä,
kirkkaalla valolla palavan kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen
leukansa putosi alas. Hän paukautti hampaansa yhteen, kääntyi jyrkästi
ja sanoi:
"Älä puhu tuollaista pötyä!"
Sitten hän otti kynttilän ja meni pukuhuoneeseensa.
Ja aluksi olivat hänen tunteensa varsin selkeät. Hän tunsi vain
pahastuneensa, tulleensa karkeasti loukatuksi, ikäänkuin olisi hyvää
tapaa vastaan törkeästi rikottu.
"Mitä mielettömyyksiä nuo naiset keksivätkään", ajatteli hän. "Hänelle
olisi parahiksi, jos minä jäisin nukkumaan tänne."
Hän katseli ympärilleen. Ei ollut mitään sijaa, missä hän olisi voinut
nukkua, ei sohvaakaan; hän tarttui kynttilään ja liikahti ovea kohti.
Mutta epäröinnin ja yksinäisyyden tunne kohosi hänen mieleensä, hän ei
tiennyt mistä, ja sai hänet päättämättömänä pysähtymään akkunan ääreen.
Uusikuu oli taivaanrannalla ja loi säteensä hänen liikkumattomaan
laihaan hahmoonsa, ja omituista oli nähdä, kuinka harmaalta hän siinä
valossa näytti -- harmaalta päästä jalkoihin saakka ja murheelliselta
ja vanhalta, ikäänkuin hän olisi ollut yhteenveto kaikista niistä
kartanonherroista, jotka kukin vuorostaan olivat katselleet tätä
kuutamon härmään hukkuvaa näköalaa tilustensa rajoille saakka. Hän näki
vanhan metsästyshevosensa Bobin kaukana aitauksessa, missä se seisoi
pää kartanoon päin kääntyneenä, ja huokaus kohosi hänen sydämensä
pohjasta saakka.
Vastaukseksi tähän huokaukseen kuului ääni, kuin olisi oven takana
jokin pudonnut sitä vasten. Hän avasi oven nähdäkseen mitä se mahtoi
olla. Sinisellä liinatyynyllä makasi siinä John-koira, pää seinää
vasten. Se käänsi surumielisesti silmiään.
"Tässä minä olen, herra", näytti se sanovan, "on myöhä -- olin jo
nukkumaisillani; mutta mieltäni kuitenkin ilahdutti nähdä sinua"; ja
kätkien silmänsä, joita valo vaivasi, pitkän mustan korvansa peittoon
se veti korisevasti henkeä. Mr Pendyce sulki oven. Hän oli unohtanut
koiransa olemassaolon. Mutta tämän uskollisen eläimen näkeminen oli
ikäänkuin palauttanut hänessä uskon kaikkeen, mihin hän oli tottunut,
minkä valtias hän oli, mikä oli häntä itseään; ja hän avasi oven ja
laskeutui vuoteeseensa vaimonsa viereen.
Ja pian hän oli vaipunut uneen.